En jaksa olla laiha, sanoin. Kahjo kaverini aikoo hypätä mäkihypyn, ja mietin lähtisinkö mukaan. Mäkihyppääjän pitää olla kevyt, mutta kun tosiaan: En jaksa olla laiha. Siis laiha-laiha, semmoinen kevyt ja siro, painoindeksi alle 20.

Nimenomaan jaksamisesta on kysymys. Voisin ihan hyvin olla. Olen vielä aikuisiälläni, äiti-ihmisenä, painanut viitisenkymmentä kiloa. Se oli…en tiedä mitä se oli. Olinko kauniimpi? En tiedä. Olinko onnellisempi? Joskus olin, joskus en. Mutta sen vartalon takia? No en. Olinko terveempi? En. Voinko paremmin? En. Olinko laihempi? Kyllä.

Ennen ajattelin, että minun ehdottomasti pitäisi olla laiha. Koska…en tiedä. Ajattelin vain. Varsamainen laihuus oli kasvuvuosinani ihanne ja normi, jota ei juuri kyseenalaistettu.

Nuorena hyvinkin hoikassa kunnossa pysytteleminen ei vaatinut hirveästi työtä. Nykyisin massaan helposti. Lihon helposti, saan helposti lisää lihasta. Nykyisin laihuus vaatisi työtä, ja tiedättekö mitä. En halua tehdä sitä työtä. Miten minusta tuntuu, että tämä on melkoisen radikaali ajatus sanoa ääneen nykyaikana?

Minä en halua tehdä töitä laihtuakseni, enkä myöskään hankkiakseni lihaksia pelkästään niiden itsensä takia. Minä en halua nähdä vaivaa muokatakseni kroppaani. Minua ei kiinnosta. Tämä vartalo, joka minulla on, on riittävä.

Tarkalleen ottaen ”riittävä” on väärä termi. Tämä vartalo, joka minulla on, on ihan helvetin täydellinen.

Mutta sinulla on rasvaprosentti jotain 25! Mutta sinulla on liikaa/ liian vähän lihaksia! Sinulla on sitä, tätä ja tuota, ja puuttuu toinen mokoma, ei se ole mitään täydellisyyttä! Miksi et tee asialle jotain, laiska akka!

Siksi, että mitään ei tarvitse tehdä.

On tietysti päiviä, tai sanotaanko ennemmin aikoja, jolloin tunnen, että minun pitäisi olla jotain muuta. Jotain enemmän, jotain vähemmän, jostain ohuempi, jostain pyöreämpi. Sitten unohdan sen. En välitä. Ai miksi?

Siksi, että tämä vartalo, joka minulla on, juoksee 42 kilometriä. Se tekee minut onnelliseksi.

Tämä vartalo, joka minulla on, hyppää (lähes) pelottomasti veteen, pystyy jo jossain määrin kontrolloimaan liikettä ja pääsee vedestä vielä ylöskin. Se tekee minut onnelliseksi.

Tämä vartalo, joka minulla on, taipuu asentoihin ja liikkuu tavalla, jota olen joskus pitänyt mahdottomana. Tämä vartalo on välineeni ilmaista, mitä tunnen ja mitä haluan kertoa. Tämä vartalo antaa minun kadottaa itseni liikkeeseen. Tämä vartalo mahdollistaa, että voin siirtää eteenpäin asioita, jotka ovat minulle hyvin rakkaita, ja saan siitä vielä rahaa. Kaikki tämä tekee minut onnelliseksi.

Tämä vartalo, joka minulla on, yllätti minut eilen lenkillä juoksemalla seitsemän kilometriä nopeammin kuin koskaan aikaisemmin. Tuosta vain. Olin lähes koko matkan kananlihalla, päänahkaa myöden. Sanoinko jo, että tämä vartalo tekee minut onnelliseksi?

Tämä vartalo, joka minulla on, toimii. Oppii. On terve. Mahdollistaa minulle kokemuksia. Tämä on vartalo, joka tuntuu hyvältä. Olla ja koskea.

Saan kaiken tämän, eikä minulla ei ole tarvetta tai halua vaatia enemmän. En ihan oikeasti tiedä, mitä laihempi tai muokatumpi ulkonäkö voisi tähän enää lisätä? En tosiaan tiedä.

***

Lately I've realized that finally I'm deeply satisfied with the body I have. How radical is that?

Kommentit (8)

Susseli

Kiitos! <3 Sait ikuisen laihduttajan miettimään, pitääkö minun olla jotakin tiettyä kokoa. Mitä lisäarvoa se toisi tai ei toisi tullessaan. Kiitos muutenkin tosi kivasta blogista!

Lisbet

Kiitos tästä!

Nuorena en ollut liikunnallinen enkä ujona ja epävarmana teininä muutenkaan kovin hyvin viihtynyt nahoissani. Silloin vartalokin tuntui usein vääränlaiselta, koska se ei näyttänyt "oikeanlaiselta". Ei tullut mieleenkään ajatella ruumista sen kautta, mitä sillä pystyy tekemään. Nyt parikymmentä vuotta vanhempana, pyöreämpänä ja ruttuisempana osaan iloita kaikesta siitä mitä ruumis osaa tehdä: taipua, nostaa, liikkua, elää. Ja vanhemmiten osaa tosiaan myös arvostaa sitä, että ruumis on ylipäänsä terve ja toimiva, koska sitä ei suinkaan pidä enää itsestäänselvyytenä.

Julia

Mahtavaa! Juuri näin! Mitäpä tuohon enää lisäämään... Myönnettäköön, että itseäni harmittaa kyllä omat vatsalöllöt, joita EN JAKSA lähteä laihduttamaan ja treenaamaan kolmannen lapsen synnyttyä pois... Nautin juoksusta ja sen tuomasta onnenpöllystä, se riittää mulle. Iloa syksyyn!

Fitness Führer
Liittynyt5.5.2015

Kyllä muakin jotkut asiat joskus harmittaa, mutta se menee nykyisin tosi nopeasti ohi. Nuorempana ajatteli, että onhan niille PAKKO tehdä jotain, mutta ei ole :) En mä usko yhtään, että olisin onnellisempi, jos olisin "virheettömämpi".

Niinpä, juoksemisesta tulee onnelliseksi :) Kiitos samoin sulle!

Vierailija kirjoitti:

Mahtavaa! Juuri näin! Mitäpä tuohon enää lisäämään... Myönnettäköön, että itseäni harmittaa kyllä omat vatsalöllöt, joita EN JAKSA lähteä laihduttamaan ja treenaamaan kolmannen lapsen synnyttyä pois... Nautin juoksusta ja sen tuomasta onnenpöllystä, se riittää mulle. Iloa syksyyn!

Fitness Führer
Liittynyt5.5.2015

Joo, ja se oli kauhean suppeaa vielä, että mikä on "oikeanlainen". Jos olisi ollut oikeasti liikunnallinen jo silloin, niin varmaan sitä olisi pystynyt myös nauttimaan siitä, että pystyy tekemään asioita. Mutta ei mulla ollut sellaista kokemusta, että pystyisin tekemään asioita...

Tosiaan, mullakin vasta tuon jalkavamman jälkeen löytyi sellainen liikkumisen ilo, mikä on tosi pelkistettyä tavallaan, iloa ihan vaan siitä että liikkuu ja pystyy liikkumaan. Ei se ole todellakaan itsestäänselvyys!

Vierailija kirjoitti:

Kiitos tästä!

Nuorena en ollut liikunnallinen enkä ujona ja epävarmana teininä muutenkaan kovin hyvin viihtynyt nahoissani. Silloin vartalokin tuntui usein vääränlaiselta, koska se ei näyttänyt "oikeanlaiselta". Ei tullut mieleenkään ajatella ruumista sen kautta, mitä sillä pystyy tekemään. Nyt parikymmentä vuotta vanhempana, pyöreämpänä ja ruttuisempana osaan iloita kaikesta siitä mitä ruumis osaa tehdä: taipua, nostaa, liikkua, elää. Ja vanhemmiten osaa tosiaan myös arvostaa sitä, että ruumis on ylipäänsä terve ja toimiva, koska sitä ei suinkaan pidä enää itsestäänselvyytenä.

Fitness Führer
Liittynyt5.5.2015

Toi on hyvä kysymys miettiä. Musta on jotenkin kauheaa, kuinka paljon sitä vaan hyväksyy kyseenalaistamatta sen, että pitäisi olla jonkun kokoinen ja muotoinen. Totta kai on hyvä olla sen kokoinen ja muotoinen, että pysyy mahdollisimman terveenä, mutta ei sitä terveyttä vaatekoolla mitata, eikä ulkoisesti ihanteen mukainen vartalo tarkoita, että olisi terve.

Kyllä tietynlaisesta ulkonäöstä voi saada paljonkin iloa, mutta ei sitä tarvitse olla juuri tietyn näköinen ja kokoinen ollakseen tyytyväinen ja onnellinen :)

Vierailija kirjoitti:

Kiitos! <3 Sait ikuisen laihduttajan miettimään, pitääkö minun olla jotakin tiettyä kokoa. Mitä lisäarvoa se toisi tai ei toisi tullessaan. Kiitos muutenkin tosi kivasta blogista!

Seuraa 

Rentoa jutustelua ja ärhäköitä kannanottoja liikunnasta ja sen lieveilmiöistä. Blogia pyörittää kirjoittamisen ja liikunnan parissa työskentelevä Sofia Kilpikivi, joka juoksee pitkiä matkoja siksi, ettei joutuisi juoksemaan kovaa.

 Seuraa blogiani >

 

 

 

 

 

 

 

Fitness Führer somessa:

fitnessfuhrerblogi@gmail.com

Instagram @fitnessfuhrer

Facebook

Teemat

Blogiarkisto

2016
2015
2014
2013
2012