Sinuna vaihtaisin puolimaratonille, kuulin Hämeenlinnan kaupunkimaratonin pukkarissa. Varmaan olisi kannattanut suoraan lähteä puolikkaalle, ajattelin itsekseni. Sää vaikutti todella vaikealta enkä ollut treenannut. No, kuinka vaikeaa siitä voisi tulla?

Paljon vaikeampaa mitä kuvittelin. Mutta kuka nyt lähtee puolikkaalle jos voi juosta kokonaisen, kuka nyt juo puoli litraa kaljaa, jos voi juoda litran, joukkueeni tsemppasi.

Pukkarissa alkoi toden teolla pelottaa. Sääennuste vaihtui sateesta yli 20 asteen lämpöön, tuulta ei ollut luvassa ja ilmankosteus lähes 90%. Ei hyvä, ei ollenkaan.

Seitsemään kilsaan asti meni ok. Sitten alkoi oksettaa. Oli törkeän kuuma, mutta huomasin, että en hikoillut ollenkaan. Juoksu tuntui hitaalta ja raskaalta. Tajusin, että raatoauto ajoi perässäni. Ei helvetti, olinko viimeinen? Miten hidas oikein olin?

Kuvaajani riipaisi kännit, materiaali on tämmöistä.

Kympissä katsoin kelloa. Aikaa oli mennyt tasan tunti. Oho. En nyt niin hidas, enkä varmasti viimeinen.

Sää oli tolkuttoman tukala. En hikoillut edelleenkään. 17 kilometrin kohdalla yökkäsin, mutta en oksentanut.

Yökkäily jatkui kolmisen kilometriä, ja puolimatkan lähestyessä todella toivoin että oksentaisin, jotta voisin säällisesti lopettaa. 

Jatkoin puolimatkaan, 21 kilometrin kohdalla 2:17, aika iso hidastuminen. Juomapisteen huoltaja kysyi, meinaanko jatkaa. Sanoin yrittäväni ja ensi töikseni eksyin reitiltä. Palasin ja huomasin puolimatkan mittauspisteen olevan vasta edessä. Hemmetti tuli tuhlattua aikaa tuolla sekoillessa!

Seuraavaksi tuhlasin aikaa kiertelemällä penkkojen kautta. Tajusin seilaavani siksakkia vasta ollessani nurmikon puolella. Seuraavalla juomapisteellä piti pistää toinen silmä kiinni, jotta näin missä mukit olivat. 

Aloin hieman huolestua. En hikoillut, mutta sekoilin aika railakkaasti. Yökkäilin edelleen silloin tällöin. Olikohan minulla lämpöhalvaus? Kirjoitin siitä joskus, mitkä ne oireet olivat? Toisaalta mietin, että en vain halunnut juosta tässä kammottavassa säässä ja yritin keksiä tekosyytä keskeyttää.

Sanoin kuvaajalle, että saatan joutua tiputukseen. Hän vastasi lähtevänsä junaan.

28 kilometrin kohdalla tajusin, että joko alan kävellä tai keskeytän. Juokseminen oksetti niin että piti valita joko huono aika tai sitten se, että en pääsisi maaliin saakka. Tulin siihen tulokseen, että aika nyt on yksi hailee, mutta keskeyttäminen pännisi pahasti. Tuskin olin niin huonossa kunnossa kuitenkaan, kun kerran pystyin spekuloimaan asialla?

30 kilometrin kohdalla sairaanhoitaja sanoi, etten ole oma itseni. Teki mieli aloittaa keskustelu siitä, että mistä hän muka tiesi millainen olin normaalisti, mutta koin paremmaksi olla hiljaa. Toinen toimitsija totesi maaliin olevan 12 kilometriä, ja sanoimme yhteen ääneen (minä: niin lyhyt matka!) [hän: niin pitkä matka!].

Sairaanhoitaja pisti minut syömään paljon enemmän suolakurkkua mitä olisin millään halunnut ja valeli varmaan viidestätoista sienellä. Lähdin huoltopisteeltä eteenpäin varustautuneena raatoauton puhelinnumerolla ja pullollisella urheilujuomaa. 

Rannoilta huudeltiin kannustuksia ja välillä oloni oli kohtalainen. Soitin kotiin: kuulostan ihan selväjärkiseltä, kuulostanhan? Otin pullosta huikkaa aina kun paha olo yltyi, ja kas, lopulta se miltei lakkasi.

Raatoauto ajoi taakse. Otatko kyydin? En ota. Silti tuleva huono aika pänni. Mitä väliä ihan oikeasti. Ajattele miten kiva on mennä tämän jälkeen uimaan.

Näytin lapsellisuuksissani keskisormea 35 km kyltille. En todellakaan keskeytä.

Kun oli viisi kilsaa jäljellä, alkoi löytyä kadoksissa ollut ilokin koko touhuun. Juosta en voinut kuin noin sata metriä kerrallaan, jotta en oksentanut. Kävelin mahdollisimman reippaasti ja laulelin: Gangsta's Paradise, Rock'n'Roll Children, Sad but True. Kuka hitto nämä soittolistani oikein kokoaa? Rammsteinin Pussyn kohdalla aloin ilmarummuttamaan. Ai sitä on ylimääräistä energiaa? Juokse saatana!

41 kilometrin kyltille aloin flirttailla. No moi. Kiva nähdä sinua. Olet parhaimman näköinen koskaan näkemäni kilometrikyltti.

Viimeinen kilsa. Nauti nyt! Joku ajoi pois stadionilta päin ja tuuttaili kannustukseksi. Kiitoskiitoskiitos

Tuosta sisään. Ota loppukiri!, toimitsija kehotti. Vitut, ajattelin ja aloin kuitenkin juosta.

*

Pitkäänhän siinä meni, viisi ja puoli tuntia. Edellinen otti tunnin vähemmän ja sekin jäi enkasta yli vartin. Kävelin kokonaisuudessaan varmaan kolmasosan reitistä. Maalissa kävin ensiapupisteellä tsekkauttamassa tilani, ja siinä varmaan vartin lojuttuani kitisemässä ja latkimassa mehua oli pulssini edelleen 120. 

Oireiden perusteella vaikuttaa, että sain hankittua lämpöhalvauksen ja/tai nestehukan. Juoksun jälkeen olo oli vähän hutera ja lievästi huonovointinen. Vasta seuraavan aamuna tajusin, että olisi varmaan pitänyt vähän syödäkin illalla, mutta ei oikein uponnut.

Semmoiset 12 tuntia ajattelin, että en juokse enää ikinä, mutta nyt odotan jo innolla Nuuksio Classicia!

Hämeenlinnan kaupunkimaraton tarjosi osallistumiseni tapahtumaan. Järjestelyt olivat oikein sujuvat, toimitsijat vallan ihania ja huolehtivaisia ja tapahtumassa oli tosi hyvä henki. Ajankohta vaan...no, tuolla on aina kuuma!

***

I don't like it hot. At least when I'm running a marathon.

Kommentit (2)

poppis | pikkuliten

Huhhuh, mikä maraton. Mikä siinä on, ettei radalta tule poistuttua omin jaloin lääkäriteltan kautta kuljettuna, vaan pitää raastaa loppuun saakka. Hyvä, ettei sulle käynyt sen pahemmin. 

Nyt olet taas yhtä kokemusta rikkaampi ;)

Seuraa 

Rentoa jutustelua ja ärhäköitä kannanottoja liikunnasta ja sen lieveilmiöistä. Blogia pyörittää kirjoittamisen ja liikunnan parissa työskentelevä Sofia Kilpikivi, joka juoksee pitkiä matkoja siksi, ettei joutuisi juoksemaan kovaa.

 Seuraa blogiani >

 

 

 

 

 

 

 

Fitness Führer somessa:

fitnessfuhrerblogi@gmail.com

Instagram @fitnessfuhrer

Facebook

Teemat

Blogiarkisto

2016
2015
2014
2013
2012