Alatte varmaan vähitellen kyllästyä näihin uimahyppyjuttuihini. Mutta tämä on minulle iso juttu, niin en voi olla jauhamatta tästä koko ajan. Koska se on niin iso juttu, alan hahmottaa muitakin asioita sen kautta.

Mitä enemmän kirjoitan ja mietin liikkumisen suhdetta muuhun elämään, sitä enemmän uskon, että nämä kaksi asiaa ovat erottamattomia. Sitähän se eläminen on, että liikuttaa vartaloaan. Yksinkertaista, mutta toisaalta kaikkea muuta.

Esimerkiksi juokseminen: pidän siitä siksi, että silloin tunnen olevani hengissä. Jos asiat ovat niin onnellisesti, että on terve ja kivuton, ei vartalonsa olemassaoloa välttämättä oikein huomaa. Siksi pidän siitä, että tunnen liikkuvani ja tunnen sydämeni lyönnit. Olen olemassa, olen hengissä.

Joogaohjaajat sanovat usein haastavien asanoiden kohdalla, että ei pidä välittää tärinästä. Riippuu ohjaajasta, mikä perustelu sieltä tulee: Se on merkki, että homma toimii. Se on merkki, että "energia virtaa". Se on merkki, että jännitykset vapautuvat. Se on merkki, että olet hengissä. Ainakin viimeinen pitää paikkansa.

Hassua, että sitä helposti pidetään merkkinä heikkoudesta. Jostain syystä ajattelemme, että vahva ihminen ei tärise. Ei fyysisessä rasituksessa, koska on niin vahva, eikä henkisessäkään, koska on henkisesti niin vahva.

Tärisemistä hävetään hirveästi. Kahvikuppineurootikko pelkää, että kuppi ja lusikat kilisevät tassilla ja kaikki muut näkevät, että...niin mitä? Että olet hermona? Yleisön edessä ei haluta pitää paperisia muistiinpanoja kädessä kun paperit alkavat vispata. Silloinhan muut näkevät, että sinua jännittää. Ilmeisen samasta syystä ne joogaohjaajat joutuvat jatkuvasti hokemaan, että tärinä on ok.

Viimeksi uimahyppäämässä olimme kolmen metrin hyppylaudoilla. Tiesin, että ne olisivat vuorossa, mutta en ollut niin paniikissa kuin edellisillä kerroilla. Kunnes piti ihan oikeasti mennä sinne laudalle. (Olen kertonut tästä useammalle ihmiselle, mutta edelleen nyt kun kirjoitan, käteni hikoavat ihan älyttömästi.)

Jo metrin hyppylauta on pelottava. En tykkää siitä kun se heiluu. Kolmosessa se on vielä paljon pahempi. Katsoin kun kurssikaveri hyppäsi ja tunsin fyysistä pahoinvointia pelkästään siitä, että näin laudan liikkeen. Tähän vielä lisäksi se, että kolme metriä on minulle tolkuttoman korkealla ja laudan päälle on käveltävä "tyhjyyteen". (Joudun oikeasti pyyhkimään käsiä vaatteisiini tätä kirjoittaessa.)

Hivuttauduin laudan päälle vähitellen. Hyvin hitaasti. Mitä pidemmälle etenin, sitä syvempää kauhua tunsin. En tiennyt missä kohdin lautaa seisoin, enkä voinut katsoa jalkoihini. Huutelin alas, että olenko jo tarpeeksi päädyssä. Mutisin itselleni ääneen pystyttähänpystyttähänpystyttähänpystyttähän.

Jalkani tärisivät ihan hillittömästi. Se oli kamalaa, koska tärinä siirtyi lautaan ja sitten pelotti entistä enemmän. Selkäni ja käteni tärisivät. Selkäni! En muista, että olisin ikinä pelännyt niin paljon missään, että olisin ihan oikeasti tärissyt, saati sitten tuolla mittakaavalla. Miten on edes mahdollista täristä selästä!

Ajattelin, että otan nenästä kiinni. Nostin kädet kuitenkin ylös ja otin asennon, erittäin vispaavan sellaisen. Mutisin itselleni koko ajan. Vesijuoksualtaan mummot olivat pysähtyneet kellumaan vöidensä varaan ja seuraamaan, mitä tapahtuisi. Kävin läpi nopeat kelat siitä, miten hassua se oli, miten ärsyttävää se oli, ja siitä kuinka pakko nyt olisi hypätä kun mummot katsoivat.

Hyppäsin. Pidin kädet ylhäällä koko ajan, tai ehkä laskin ne alas? Nenästä en kuitenkaan ottanut kiinni. Tunsin, että tulin lievässä takaviistossa veteen, ei aivan puhdas suoritus. Vajosin syvälle. Unohdin uida ylöspäin.

Kaikki taputtivat. Kurssikaveri heilutti peukaloa naamani edessä, peukalo oli ihan sumuinen, koska itkin. Oli kuulemma näkynyt sinne alas asti, miten tärisin: En ole ikinä nähnyt kenenkään tärisevän noin paljon.

Vaikea sanoa, kertoiko tärinä virtaavasta energiasta tai homman toimimisesta, mutta ainakin tuntui siltä, että on hengissä.

***

This diving thing. I'd really like to know what's compelling me to continue doing it.

Kommentit (0)

Seuraa 

Rentoa jutustelua ja ärhäköitä kannanottoja liikunnasta ja sen lieveilmiöistä. Blogia pyörittää kirjoittamisen ja liikunnan parissa työskentelevä Sofia Kilpikivi, joka juoksee pitkiä matkoja siksi, ettei joutuisi juoksemaan kovaa.

 Seuraa blogiani >

 

 

 

 

 

 

 

Fitness Führer somessa:

fitnessfuhrerblogi@gmail.com

Instagram @fitnessfuhrer

Facebook

Teemat

Blogiarkisto

2016
2015
2014
2013
2012