Riippumatta siitä, onko kesä tullut kuin ylimääräinen lisälahja toukokuun alussa vai polvet ruvella rukoiltuna elokuun puolivälissä, se ajaa samanlaiseen paniikinomaiseen tilaan. Hetkeäkään ei ole hukattavana!

Sain chattiviestejä Ameriikoista. Vastasin hyvä jos päivän päästä. Maanisena someroikkujana jouduin selittelemään: Meillä täällä Suomessa paistaa aurinko, olen ulkona joka hetken, en jouda vastaamaan.

Ulkona olinkin kaiken liikenevän ajan. Pikakelasin koko kesän varmuuden vuoksi, jos vaikka nämä säät olivat tässä ja varsinainen suvi menee kaatosateessa hytistessä.

Ajelin pyörällä pitkin poikin Helsinginniemeä. Ympäri rantoja ja metsiä ja se tuntui siltä kun lapsena alkoi kesäloma ja otti pyörän alle ja ajoi seikkailuihin.

Hengasin puistossa släkkäämässä ja pyörittämässä vannetta ja släkkäämässä vähän lisää. Sekä makaamassa nurmikolla ja nauramassa, kuinka paljon parempi olisi Puistohipit-niminen realitysarja kuin nämä Poliisit sun muut.

Ihmettelin kuinka puihin tulivat lehdet päivässä ja toisessa, eilen ajoin tästä ja nyt on vihreää. Enkä ole koskaan, koskaan nähnyt Keskuspuistossa niin paljon valkovuokkoja kuin nyt.

Uin järvessä ja uin meressä, samalla rannalla päivällä ja auringon laskiessa, märkäpuvulla ja bikineissä ja uin uimastadionilla. Stadikan nurmikolla mietin, miten voin taas olla täällä, minne meni vuosi ja minne ne kaikki menevät.

Kävin treenaamassa telineissä ja roikkumassa renkaissa ja huomaamassa miten ne kyllä pistävät kirjaimellisesti jalat takaisin maahan jos meinaa lainkaan leijua siitä, kuinka on vahva ja homma on hanskassa.

En meikannut enkä harjannut hiuksia, hyvä että suihkussa kävin. Vaatteetkin olivat suunnilleen samat koko ajan. Keräsin rusketusrajoja, rakkoja ja mustelmia.

Tein asioita ensimmäistä kertaa. Treenasin huippu-urheilijoiden kanssa. Uin kengät jalassa enkä päässyt eteenpäin. Nousin omin avuin korkealle liinalle. Pyöritin vannetta edessäni ja se oli kauneinta mitä olin hetkeen nähnyt. Vietin ensimmäistä äitienpäivää äidittömänä. 

Istuin kalliolla ja terassilla ja hiekkarannalla ja juttelin, juttelin, juttelin ja kun en jutellut kuuntelin aaltoja tai musiikkia. Puistossa kuulin musiikkia, joka oli juuri sitä mitä siinä hetkessä piti kuulla ja tanssin lapseni kanssa ja hän antoi vähemmän mairittelevia arvioita tanssitaidostani.

Sitä pitää itseään monimutkaisena ja ajattelee, että vaaditaan paljon, jotta asiat olisivat hyvin. Mutta sitten tulee aurinko ja lämpö ja sitä makaa puistossa lihakset kipeinä ja nauraminen sattuu vähän. Silloin sitä miettii mitkä onnekkaat sattumat ovat paiskanneet minut tähän ja ettei sitä kai niin paljoa tarvitakaan.

***

I'm a simple girl. All I ask for is sun, sea, sweating and some nice people to hang out with. Check, check, check and check.

Kommentit (2)

Lispeth

Kuulostaa ihan minulta viime tammikuussa: "Lunta! Pakkasta! Ihanaa, nyt äkkiä joka päivä ulos möyrimään lumihangessa ja keräämään talvea varastoon, kun se ei kuitenkaan kestä tarpeeksi kauan."

Seuraa 

Rentoa jutustelua ja ärhäköitä kannanottoja liikunnasta ja sen lieveilmiöistä. Blogia pyörittää kirjoittamisen ja liikunnan parissa työskentelevä Sofia Kilpikivi, joka juoksee pitkiä matkoja siksi, ettei joutuisi juoksemaan kovaa.

 Seuraa blogiani >

 

 

 

 

 

 

 

Fitness Führer somessa:

fitnessfuhrerblogi@gmail.com

Instagram @fitnessfuhrer

Facebook

Teemat

Blogiarkisto

2016
2015
2014
2013
2012