Jos olet vanha lukijani, tiedät, että pelkään lähes kaikkea. Vettä (veteen hyppäämistä ja uimista), korkeita paikkoja, pimeää, laitteiden kautta hengittämistä, hengästymistä, kipua, ahtaita paikkoja, hippejä, huvipuistolaitteita, yliluonnollisia asioita (joihin en siis usko), kauhuleffakliseitä ja muutamaa muutakin juttua, näin alkajaisiksi.

En silti koe, että pelot rajoittaisivat elämääni. En ole tuntenut tarvetta mennä korkeille paikoille tai pieniin tiloihin, ajaa vuoristoradoissa ja hengästyä hyvin voimakkaasti, ainakaan kovin usein. Jos olen halunnut, pelkoni ei ole ollut este, vain hidaste. Kyse on ollut siitä, että en ole näitä asioita kaivannutkaan.

Se ajatus ei ole ollut kovin hyväksytty. En halua/ en pysty/ en uskalla, on lause jonka ääneen sanominen tuntuu ärsyttävän monia. Miten niin et uskalla uida kasvot vedessä? Miten niin et uskalla sitä/ tätä/ tuota? Sen kun menet vaan!

Harva asia ärsyttää minua yhtä paljon kuin kokemusteni vähättely ja painostaminen johonkin, minkä koen vaikeaksi. Sen takia olenkin pitänyt hyvin tiukasti kiinni oikeudestani pelätä ja kieltäytyä pelon takia.

Kirjoitin suunnilleen vuosi sitten postauksen, jossa pohdin pitääkö pelot voittaa. Olin tuolloin hypännyt noin puolestatoista metristä veteen, noin puolen tunnin arpomisen jälkeen. Sain hypättyä, mutta en ollut riemuissani "itseni voittamisesta" tai "pelon voittamisesta". Oikeastaan olin lähes raivoissani siitä, että hyppäämisestä ei tullut voittajafiilis.

Olen edelleen sitä mieltä, että ei oo pakko jos ei haluu. Mutta jollakin tavalla suhteeni pelkoon ja sen kohtaamiseen on tässä välillä muuttunut.

Kaksi viikkoa sitten pelkäsin kuollakseni Terässian uintiosuudella. Mutta jossain määrin se apua-hukun-kuolen-miksi-tämä-vesi-on-niin-mustaa-mustaa-kuin-haudassa-kela korvautui päässäni kyllä-sinä-selviät-ihan-rauhassa-vaan-kelalla. Selvittyäni (ja selvittyäni) Terässiasta tapasin kisatoverini aamulla Linnanmäellä. Huomasin seisovani Vuoristoradan jonossa. Saatoin puristaa Miian käteen muutaman mustelman, mutta samalla huomasin, että ajohan oli hulvattoman hauska. Pelkäsin kyllä, ja paljon, mutta nauroin vielä enemmän.

Tavallaan tuo olisi riittänyt, mutta jossakin täyden holtittomuuden tilassa ajoin vielä Sompasaareen, jossa oli waterlining-mahdollisuus.

Sompailin paikalle hippejä ohitellen. Alastomia hippejä. (Voitte uskoa, että oltiin selviytymiskykyni äärirajoilla.) Näin nauhan. Se oli puolentoista metrin korkeudella vedestä, tai ehkä korkeammallakin. Ajatukseni saman tien: En mene tuonne. En mene. En pysty. En mitenkään.

Ärsytti. Olin ajanut niin kauas, ja myönnettäköön, krapulassa. Turhaan, koska en uskaltaisi nauhalle. Korkeus vedestä oli yksinkertaisesti liikaa. Minähän en hyppää veteen. Suoraan sanoen minua huimasi jo laiturille vievällä sillalla. Kyllä sinä menet, minulle sanottiin. Mutisin jotain. Tuskinpa vaan menisin.

Kanitin varmaan tunnin. Katselin muita. Jotka, ihanat, sanoivat monet pelkäävänsä hekin.

Laitoin hiukset vaivihkaa nutturalle.

Riisuin.

Puristin pyyhettä rinnan edessä. Kehotin yhtä ja toista ja ehkä kolmattakin menemään vain ennen minua.

Annoin kamerani jollekin. Voitko kuvata? Ilmeisesti olin menossa.

Olin niin kauhuissani, että en tajunnut, miten pääsisin veteen vieville portaille. Puristin niitä hulluna. Laitoin yhden jalan nauhalle. Selitin jotain sekavia. Laitoin toisen jalan nauhalle. Jalat eivät toimineet vaan vispasivat samalla tavalla kuin ensimmäisellä kerralla slacklinella. Astuin eteenpäin.

Nauha oli minulle liian pitkä, enkä itse pysyisi siinä hetkeäkään. Sain tukea kiinni sillalta pidettävästä narusta, josta uskomatonta kyllä, oli todella paljon apua. Mutta naru loppuisi pian. Siitä olisi päästettävä irti, tai käveltävä takaisin, jolloin en tippuisi veteen.

Enää en ollut pelännyt itse nauhalla tasapainottelua (itse asiassa tuntui hyvin hämmentävältä, että olin vain paria viikkoa aiemmin pelännyt sitä), pelkäsin veteen putoamista. Itse pudotusta, itse vettä.

Ajattelin todella nopeasti kaikkea ja en ajatellut mitään. Päästin irti. Tipuin.

Pudotus ei ollut holtiton, ehdin ottaa nenästä kiinni. Se ei ehkä ollut edes kauhistuttava, en muista pelkäsinkö ilmassa enää. Ja se vesi. Vesi tuntui ihanalta. Ihanalta! Pehmeältä, lähes lämpimältä, täydelliseltä. En tiedä, olenko ikinä kokenut vettä niin voimakkaasti tai nauttinut siitä niin paljon.

Menin uudestaankin. Enempää en pystynyt, olin henkisesti aika kuormittunut. Mutta selitin kaikille, kuinka se vesi ei ollut yhtään paha! Se vesi oli ihana!

Vastauksena otsikon kysymykseen, päivitetty näkemykseni:

Ainakin joitain pelkoja kannattaa ehdottomasti voittaa. Ei siksi, että pitäisi todistella jollekulle jotain, tai edes itselle. Mutta jos ei kokeile, ei tiedä millaista pelätty asia on. Ei se välttämättä ole kivaa tai hienoa eikä palkitsevaa, mutta yhden asian voin sanoa varmasti: Se ei ole sitä mitä odotat sen olevan. Se ei ole sitä, mitä odotat.

Ja joskus se on yllättävimpiä, hauskimpia ja täyteläisimpiä asioita, joita olet koskaan kokenut.

*

Lue myös edellinen waterline-postaus.

Paljon kiitoksia kuvaajalle!

***

Should you face your fears? I used to say no, because I did not see any point in it. Lately I've been facing scary situations quite a lot. I've learnt that the experience is rarely what I expect it to be. Not a single time it has been worse, and many times it has been something really amazing and special.

Kommentit (6)

Mirkku

Mulla on kans paha korkeanpaikankammo. Tai en tiedä onko se kovinkaan paha, koska pystyn kyllä menemään esim. korkeille rakennuksille katsomaan maisemia, mutta esimerkiksi huvipuiston maailmanpyörään en menisi. Rakennukselta pääsee aina itse pois, siellä on tilaa liikkua ja se ei (todennäköisesti) voi romahtaa. Toisinkuin maailmanpyörä, jossa on kuin sidottuna niin kauan kuin huvipuiston työntekijä päättää minut pitää ilmassa.

Korkeanpaikankammoani selitin aiemmin niin, että pelkään, että vahingossa hyppään alas. :D Tiedän, ettei tuossa ole mitään järkeä. Tai sitten pelkäsin, että yksinkertaisesti tipun. Mutta nyt korkeanpaikankammoni on muuttunut. Kun vasta tällä viikolla kävin korkeassa rakennuksessa ja katsoin reunalta maisemia, voin fyysisesti pahoin. Minua huimaa ja on laitettava silmät kiinni. On mentävä kauemmas reunasta.

En vain tiedä, miten tästä tunteesta pääsisi eroon. Koska uskallan jo mennä korkeille paikoille ja jopa nautin maisemista, mutta esim. rakennuksen reunaa liian lähelle meneminen huimaa ja aiheuttaa pahan olon. Poikaystäväni ihmettelee tätä, eikä hänelle tule samanlaista oloa.

Fitness Führer
Liittynyt5.5.2015

Mulla on aika samanlainen. Kyllä mua huimaa just korkeissa rakennuksissa, mutta ei ne ole varsinaisesti pahoja. Maailmanpyörä taas on ihan mahdottomuus.

Kävin Lahden suurmäessä viime talvena, ja siellä tosi moni sanoi tyyliin "mitä jos napsahdan ja hyppään alas?". Mulla ei ole ollut tota ajatusta koskaan, mä pelkään että tipun tai sitten vaan pelkään ilman mitään tolkullista syytä.

Ja mulla on ihan sama, että huimaa ja oksettaa. Huimaus alkaa jo tosi matalalla, vaikka tikkailla. En osaa sanoa, miten se helpottaa. Ehkä altistuksella? Mulla uimahyppykurssilla huimasi eka kerta metrin korkeudella, mutta en muista että se olisi enää huimannut kun menin siihen pari kertaa uusiksi? Se on vaan niin voimakas, ihan fyysinen tunne, että ei se altistus ole kovin helppoa.

Musta tuntuu, että tosi iso syy siihen, että pelkoa vähätellään, on se, että kaikilla se ei tunnu samalta. Monia saattaa vähän jännittää, mutta se on ihan eri asia kuin tuollainen huimaus ja pahoinvointi ja ihan kunnon kauhu. Ei ole ihme, että ei ymmärrä, jos oma kokemus on vaan pieni jännitys.

Seuraa 

Rentoa jutustelua ja ärhäköitä kannanottoja liikunnasta ja sen lieveilmiöistä. Blogia pyörittää kirjoittamisen ja liikunnan parissa työskentelevä Sofia Kilpikivi, joka juoksee pitkiä matkoja siksi, ettei joutuisi juoksemaan kovaa.

 Seuraa blogiani >

 

 

 

 

 

 

 

Fitness Führer somessa:

fitnessfuhrerblogi@gmail.com

Instagram @fitnessfuhrer

Facebook

Teemat

Blogiarkisto

2016
2015
2014
2013
2012