Ennen starttia on kuuma. KUUMA. Päätän jättää topin pois ja juosta pelkissä rintsikoissa. Päätös osoittautuu erinomaiseksi.

Puoliso oli lupautunut juoksemaan kanssani, kun ei ollut treenannut (treenaako joku vielä maroille?!). Puoli minuuttia ennen starttia hän ilmoittaa lähtevänsä sittenkin juoksemaan aikaa. Kiitti letuista.

Startissa itken vähän. Että saan olla täällä! Että voin tehdä tämän!

Tilkanvierto. Täällä olen seissyt lapsesta asti katsomassa Helsinki City Marathonia. En koskaan uskonut, että voisin juosta tämän itse.

Ramsaynrannassa olen onnesta soikeana. Rannalla on muistoja lapsuudesta ja menneiltä kesiltä, ja kuluvaltakin. Meri kimmeltää ja tuoksuu suolalta, Ensiferum soi kuulokkeissa, tuuli on lämmin mutta vilvoittava. Juoksen iho kananlihalla, kaikki on täydellistä.

Neljän kilometrin onni on katoavaista. Lehtisaaren juomapisteellä edellä menee mies, jonka paidassa todettaan pään kestävän vaikka jalat eivät kantaisi. Mietin, että minulla se on toisin päin, kroppa menee paljon enemmän mitä ikinä uskoisin.

Pelkään tulevaa. Kaksi maratonia ja kaksi puolimaratonia tältä vuodelta ovat olleet elämäni vaikeimmat. Kahdeksan kilometrin kyltti suorastaan ahdistaa. Tammikuussa Las Palmasissa sakkasin siinä vaikka kaikki oli mennyt hyvin. Nyt kulkee, kuumuus ei juuri haittaa, mutta en voi luottaa mihinkään. Millä tahansa hetkellä saattaa käydä mitä tahansa.

Olen joogannut viime aikoina paljon. Päätän kokeilla sisäistä joogaopehöpinää: Kaikki on hyvin juuri nyt. Kaikki on hyvin. Ja niin on, ainakin välillä.

Kaksikierroksinen lenkki tekee juoksun henkisesti vaikeaksi. Tekee pahaa nähdä kolmosella alkavia kylttejä. Miten voin ikinä jaksaa sinne asti? Mitä minä sanoin: pää ei kestä, mutta kroppa jaksaa. Luota siihen. Luota. Olet tehnyt tämän niin monta kertaa aiemminkin.

Ruoholahti. Jälleen riemukasta! Kuulokkeista Rammsteinin Pussy, mikä saa minut ylihilpeäksi: let’s do it quick!

Hietalahti. Reitti risteää ja kovia juoksijoita alkaa virrata vastaan. Ensimmäiset tutut tulevat aavistuksen kolmen tunnin jänisten perässä. Let’s do it quick!

Kaivopuisto. KUUMA.

Olympiaterminaalilta alas, kuulokkeissa First to the battle, first to the feast./ Destiny waiting, no retreat!, mikä riemastuttaa joka maralla. Kauppatorilla on paljon kannustajia, nyt kulkee. Käännymme takaisin, sivukadulla ei ole ketään. Enää ei kulje.

Tästä lähtien juoksen kohti lapsiani, he ovat 28 kilsassa. Pian. Takaisin kohti Kaivopuistoa. Hyydyn ylämäessä. Pelko yltyy.

Kuulokkeeni hajoavat. Tai puhelimeni. En osaa sanoa. Jokainen kappale muuttuu yhtaikaa psykedeeliseksi ja industrialkolinaksi. Yritän viritellä laitteistoa. Musiikki loppuu kokonaan. En selviä. En helvetti sentään selviä ilman! Saan sen uudelleen päälle, psykedeelinen kolina jatkuu. Tyydyn siihen.

Toppi H&M, sortsit Adidas, saatu.

Puoliväli. Aikakello on kaukana matoista, ja välissä juomapiste. Mikä idea tässä nyt on? Olen laittanut väliaikani tulemaan Facebookiin, ja nyt puolikkaan väliaika ei näytä hyvältä kun jäin juomaan!

Baanalla yllättäen kulkee. Kansalaistorilla on paljon kannustajia, olen jälleen kepeä ja iloinen. Töölönlahdella kisan voittaja juoksee ohitse, taputan ja huudan hänelle, ja hän ilahtuu silminnähden. Niin minäkin.

Etenen Mannerheimintietä. Haluaisin niin lopettaa tähän. Jalkojani alkoi särkeä jo ennen puoliväliä, pahasti. Se ei ole lihaskipua, se on hermosärkyä. En kestä sitä kahtakymmentä kilometriä. En voi kestää.

Juoksen vain nähdäkseni lapseni. Kilometri enää.

Voimakas halu keskeyttää vie miltei jalat alta. Sattuu. Haaveilen oksentamisesta. Sitten tajuan, että jos keskeytän, joudun juoksemaan vielä kolme kokonaista maratonia tänä vuonna. Tämä olisi mennyt hukkaan, kaikki tämä pelko ja kipu. En voi keskeyttää, en mitenkään.

Lapset. Missä? Missä? Tulemme siihen koirapuiston viereen. Ei ole. Sillan alla? Ei. Kaupan edessä? Ei.

Juoksen puistoon ja tajuan. He eivät ole täällä.

Alan itkemään. Ensin hieman, sitten hillittömästi. Olen odottanut tätä kymmenen kilometriä! Olen jaksanut tällä kymmenen kilometriä! Joudun ottamaan aurinkolasit pois ja pyyhkimään silmiäni käsillä. En saa henkeä. Rauhoitu. Rauhoitu!

Sitten yhtäkkiä kaikki on taas hyvin. Itse asiassa kaikki on ihanasti! Jaksan niin hyvin, kaikki on hyvin.

Kunnes kipu palaa. Ranta ei enää ole ihana. Meri on silti. Katson sitä sillalta kaivaten lohdutusta. Jalkojani särkee niin, että joudun kävelemään. Kävellessä niitä särkee vielä pahemmin. Unelmoin oksentamisesta. Katson nuolia käsissäni. Minne menen? Eteenpäin. Minne olen menossa? Maaliin.

Lehtisaaressa ojennetaan käteen muki, jossa on kokonainen kurkku. Olen hirveissä tuskissa ja menettänyt kaiken toivoni. Muistelen Tukholman tappajakurkkua. Tämä on ihka aito suolakurkku. Hyvä sellainen. Syön ja pelkään, että vatsani menee sekaisin. Syön kaiken, mitä uskallan ja viskaan loput puskaan.

Kävelen mäen ylös. Taikakurkku alkaa vaikuttaa. Juoksen mäen alas, ja nostan käden sydämelleni kynttilän ja kukkien kohdalla. Olen suunnattoman kiitollinen. Kaikesta. Elämästä. Suolakurkusta. Varsinkin suolakurkusta.

32 kilometriä. Jokin napsahtaa. Lähden kuin ammus. Mihinkään ei satu, olen täynnä virtaa. Siinä oli se alkulämppä! Naurattaa. Kilometri lienee koko reissun nopein. Pari ylämäkeä hyydyttää, mutta silti kulkee. Numerot suurenevat, matka lyhenee. Etenen autopilotilla, en tajua mitään, en muista mitään.

Haluan vain olla täällä. Tämä. Tämä.

Nämä ihmiset, ja minä heidän joukossaan. Mitä me haemme täältä? Ehkä etsin minua. Ehkä olen täällä jossain.

Lauttasaaren siltaa kohti epätoivo, kipu ja pelko yrittävät takaisin. Mitä tapahtuu? En välitä. Minne menen? Eteenpäin. Minne olen menossa? Maaliin.

Mitä tapahtuu? En välitä. Minne menen? Eteenpäin. Minne olen menossa? Maaliin.

Mitä tapahtuu? En välitä. Minne menen? Eteenpäin. Minne olen menossa? Maaliin.

Ruoholahti. Sienipisteen vesi sattuu ihollani. Kuulokkeissa: jotain pörinää. Neljä kilometriä jäljellä. Neljä! Laulan ja nauran. Maraton on parasta! Muutama kilsa, enää ei voi käydä mitään! Tämä on ihanaa!

Baanalla. Tämän päässä on neljäkymmentä trallallaa. Neljäkymmentä lallaallaa! En jaksa. En jaksa saatana. Haavekuvat oksentamisesta vilisevät silmissäni. Miten ihanaa se olisi! Minä rakastan oksentamista! Baanan päästä tulen valoon, enintään vartti, kaikki on hyvinhyvinhyvin.

Töölönlahti. Kipu nousee. Mitä tapahtuu? En välitä. Minne menen? Eteenpäin. Minne olen menossa? Maaliin.

Mutta kun sattuu! En pysty juoksemaan, en voi kävellä. Sattuu niin etten kestä. Mene läpi kivusta. Mene läpi siitä. Muutamia minuutteja enää. Kuulokkeissa jotain pörinää, mielessä Alphaville: We step into the fire. Mene läpi siitä. Step into the fire. Mene läpi. Mene läpi. Menemenemene.

Joku pyöräilee risteyksestä. Eikö hän pyöräillyt siitä viime kierroksellakin? Matrixin virhe.

Mäntymäentie. Oikealle. Ylämäki. Älkää nyt viitsikö. Mistä stadionille mennään sisään? Onko se tältä puolelta? Anna sen olla tältä puolelta! Tältä puolelta!

Puoliso vilkuttaa viheriöltä. Vilkutan takaisin. Käskee ottamaan loppukirin. Okei. Kyllähän tässä irtoaa. Miten tämä on mahdollista, että irtoaa? Kuinka paljon kropassa oikein olisi jäljellä?

Maalissa. Itkisinkö vähän? Ei itketä.

*

Vähän myöhemmin puoliso kertoo juosseensa viimeisen ylämäen. Ai minkä? No sen ylös stadionille. Ai oliko siinä mäki?

Vaihdan vaatteet, ne ovat kuivat ja pehmeät, eikä mikään voisi tuntua paremmalta. Olen onnellinen. Kävelen Mannerheimintielle ja hyräilen.

Hey this is it now/ Hey this is it/
I’m on the track/ Don’t look for me
Hey this is it now/ Hey this is it

Jos jossain, niin olen tässä.

*

Lue myös:

Ensimmäinen maratonini, Las Palmas 2013

Toinen maratonini, Berliini 2013

Kolmas maratonini, Las Palmas 2014

Neljäs maratonini, Ateena 2014

Viides maratonini, Las Palmas 2015

Kuudes maratonini, Rooma 2015

Seitsemäs maratonini, Tukholma 2015

***

I ran my first marathon in my hometown. The weather was difficult and my time wasn't that good, but I could not care less. It was just perfect as a marathon: such deep despair and joy even deeper.

Kommentit (10)

elisa

Taas aivan mahtavan elävä rapsa. On noi fiilikset vaan niin iso osa tota lajia, mahtavaa. :) 

Onnea hienosta juoksusta!

Sanna - Mamman parempi päivä

Luin tuon raportin ja nieleskelin itkua sohvan nurkassa, tempaisi todella mukaansa. Kun  ajatuksena olisi vuoden päästä syksyllä ravata eka oma kokonainen, aloitan valmistautumisen kasaamalla soittolistaa n. 5 tunniksi. Loppuhan sujuu sitten ihan itsestään?

Olet sinä huikea tapaus!

Fitness Führer
Liittynyt5.5.2015

Joo kyllä soittolistasta kannattaa aloittaa! Ja siitä, että varmistaa että kuulokkeet toimii ja puhelin :D

Mulla ei itse asiassa ole koskaan ollut tarpeeksi pitkää listaa, siellä luuppaa samat biisit :D

Kiitos :)

Johanna

Nyt täytyy ihan kommentoida, kun sinun ja tämän blogin ansiosta uskaltauduin helmikuussa ilmoittautumaan HCM:lle ja niin vaan tuli tempaistua ensimmäistä kertaa maraton tuossa lauantaina. Että kiitos inspiraatiosta ja anarkistisesta suhtautumisesta maratonvalmistautumiseen, toimi nimittäin mullakin ja olin varsin tyytyväinen about varttia vaille viiden tunnin aikaani :) Nälkä jäi, kunhan taas pystyn istuutumaan irvistelemättä, täytyy hioa uusi suunnitelma. 

Fitness Führer
Liittynyt5.5.2015

Ai että mahtavaa :D

Saatettiin tulla samoja aikoja maaliin, mulla oli noilla nurkilla myös :)

Onnittelut juoksusta ja tsemppiä uusiin! Mä en tässä kauheasti muuta pystykään miettimään kuin että minne seuraavaksi!

poppis

Ihana kisaraportti, olit johdonmukaisesti ihanan seko. Just tuollaisia ajatuksia mullakin pyörii päässä maralla :) Elin maratonin kanssasi kilometri kilometriltä. Ilman musiikkia juoksu oli mulle aluksi painajaista. Nyt se jo sujuu. Kököintähän siinä on se, että joutuu kuuntelemaan omaa pääkoppaansa. 

Fitness Führer
Liittynyt5.5.2015

Puoliso valitti, että rapsa oli liian seko: "tommosta hullun jorinaa" :D

Mä juoksin aluksi aina ilman musiikkia, se oli se ihana hiljaisuus kun pääsi pienten lasten luota rauhassa juoksemaan ;) Mutta mä olen paljon hitaampi ilman musiikkia, niin en nykyään juokse kisoja ilman sitä. Olen ihan tarpeeksi hidas sen musiikinkin kanssa :D

Ja se on kauheaa, kun alkaa luupata päässä joku älytön laulu sai sanarimpsu. Mulla soi vakiona Pikku Kakkosesta tutun Timpan tunnari: Timppaa, hei! Timppaa, hei! Kyllä Timpan kimppaan tulla kannattaa! Teen mitä tahansa, jotta se vaimenee.

Vierailija

Kuulostaa kyllä vaihtelevista (ja asiaankuuluvista) fiiliksistä huolimatta hyvin onnistuneelta maralta, kun sait tarmoa painaa tokalla kiekallakin! :)

Kuumuus teki omasta juoksusta haastavan. Ei oikein tiennyt onko tahdin takia liian hengästynyt vai onko se vain sitä kuumuutta. Hyvillä voimilla tuli mentyä ekasta kiekastakin vielä jonkin verran, mutta sitten juoksufiilikset meni nollaan ja sain palautettua vasta paria kilsaa ennen maalia sellaisen tahtotilan vetää mara loppuun.

Tänä vuonna juoksen ekaa kertaa useamman maran. Tukholmassa oli niin päinvastainen sää Helsinkiin, mutta se onneksi sujuikin paremmin. Jospa se kolmas kerta toden sanoo tälle vuodelle! :)

Jos joku ekan maran juossut lukee tätä, niin se on yllättävää miten kroppa alkaa tottua näihin maroihin. Itse astelin Tukholmassa metroasemalla portaita ylös yksi askelma kerrallaan, ja joku toinen mara-kohtalotoveri-nainen loikki ne pupujussin askelin. Silloin ei voinut tajuta miten se on mahdollista maran jälkeen. :D

Tsemppiä kaikille kreiseille juoksuun hurahtaneille! :)

Fitness Führer
Liittynyt5.5.2015

Joo kyllä tämä oli kaikin puolin ihan huippumara! Ehkä tämmöinen on jopa kivempi kuin sellainen, mikä menee tosi helpolla. Ja tietysti ehdottomasti kivempi kuin sellainen, joka on pelkkää epätoivoa, niitäkin on koettu :D

Kyllä se kuumuus tuntui, sykkeet oli paljon normaalia korkeammalla.

Tukholman sää oli mulle kyllä paljon pahempi! Toisaalta juoksin Roomassa samanlaisessa sateessa, mutta ei niin kylmässä, ja se meni hienosti. Ei sillä säällä taida olla loppujen lopuksi niin paljoa väliä!

Joo, jännästi kyllä tottuu. Tämän jälkeen tuntui hädin tuskin mitään....ekan jälkeen olin melkein liikuntakyvytön monta päivää :D

Tsemppiä sulle seuraavalle!

Seuraa 

Rentoa jutustelua ja ärhäköitä kannanottoja liikunnasta ja sen lieveilmiöistä. Blogia pyörittää kirjoittamisen ja liikunnan parissa työskentelevä Sofia Kilpikivi, joka juoksee pitkiä matkoja siksi, ettei joutuisi juoksemaan kovaa.

 Seuraa blogiani >

 

 

 

 

 

 

 

Fitness Führer somessa:

fitnessfuhrerblogi@gmail.com

Instagram @fitnessfuhrer

Facebook

Teemat

Blogiarkisto

2016
2015
2014
2013
2012