Tilanne on tuttu lähes jokaiselle naiselle. Jos ei omalta kohdalta, niin vähintään siitä on kuullut. Olet ihan normaalisti ja hyvällä mielellä töissä tai tulet tapaamiseen, ja sinulle esitetään kysymys:

Onko kaikki kunnossa, kun olet niin väsyneen näköinen?

Onko sinulla flunssa, näytät sairaalta?

Öö. Mietit vähän aikaa. Ai niin minulla ei ole meikkiä.

Olen aina ihmetellyt sitä, miten "kevyttä meikkiä" pidetään osana "huoliteltua olemusta". Jotkut menevät niin pitkälle, että väittävät meikkaamisen olevan kohteliaisuutta kanssaihmisiä kohtaan. Kohteliaisuutta, kuten tervehtiminen, oven avaaminen ja pahoittelu, jos sattuu törmäämään toiseen. Älytöntä!

Älä ymmärrä väärin. Pidän meikeistä. Pidän meikkaamisesta. Pidän siitä, että jollain on huoliteltu tai erikoinen meikki. Katson sitä mielelläni. Mutta en edellytä sitä.

Siitä huolimatta että pidän meikeistä ja meikkaamisesta, olen yleensä aika laiska ehostamaan. Olen voinut mennä ilman meikkiä minne tahansa, kaupungille, töihin ja juhliin. Siitä huolimatta, että jouduin silloin tällöin vastaamaan, että ei, en ole sairas enkä ole väsynyt. Joskus nuorena itse asiassa käytin meikkaamattomuutta keinona sluibata jostain epämieluisista hommista. Jätin silmänaluseni esille, ja tädit kyselivät huolissaan herranen aika mikä sinun on? ja minä viiletin pandasilmineni kivempiin puuhiin.

Äskettäin tajusin sanovani koko ajan minun pitää vielä meikata. Paino sanalla pitää. Tarkoitin tosiaan, että kyseessä oli pakko ja välttämättömyys eikä vapaavalintainen huvitus.

Ensisijaisena syynä olivat valokuvat, olenhan nykyisin koko ajan kuvattavana. Olen väritykseltäni aika vaalea, eivätkä piirteeni toistu valokuvissa kovin hyvin. Tiedättekö ne amerikkalaiset kummitusjahti-roskaohjelmat, joissa näytetään valokuvaan ilmestynyttä häälyvää läiskää, joka on muka henkiolento? Sellaiselta näytän kuvissa jos minulla ei ole meikkiä. Joten, minun pitää meikata.

Tajusin ajattelevani myös, että on vähän epäkohteliasta ilmestyä paikalle niin, että ei ole edes yrittänyt peittää naamassa olevia finnejä. Ihmiset tosiaan ajattelevat, että olen väsynyt ja sairas. Ehkä se vaikuttaa asioihin yleisimminkin? Ehkä he ajattelevat, että en pysty pitämään huolta itsestäni? Että olen välinpitämätön ja ties mitä? Kyllä se nyt vaan on niin, että minun pitää meikata.

Ehkä sekin on syy, että ajattelin näyttäväni paremmalta meikattuna? Vai hetkinen...ettei kyse olisi siitä, että ajattelen näyttäväni hirveältä ilman meikkiä? Tai siitä, että ajattelen muiden ajattelevan että näytän huonolta? Siksikö minun pitää meikata?

Meikkaaminen on minusta edelleen kivaa. Välillä. Se ei ole kivaa, että on pakko piirtää kulmakarvat tai pakko laittaa ripsiväriä että ihmiset eivät ajattelisi mitään negatiivista tai että voisin esiintyä valokuvissa. Sehän on ihan kamala ajatus! Että naisihmisen luonnollinen naama olisi jotenkin niin hirveä? sopimaton? epätyypillinen? ettei sitä voi sellaisenaan julkisesti esitellä. Tai siis: että ei sellaisena voi olla. Ikään kuin naisena julkisessa tilassa oleminen olisi aina itsensä esittelyä.

Siinähän se ongelma taitaakin olla. Kun nainen on jossain, somessa tai livenä, hän on esillä. Katsottavana. Arvioinnin kohde. Tässä asemassa tulee noudattaa normia: muita ei sovi loukata ulkonäöllään, vaan pitää pyrkiä olemaan viehättävä. Huoliteltu olemus on kohteliaisuutta.

Taisin sittenkin uskoa tuon.

Viime aikoina olen palannut aiempaan meikkaustyyliini. Meikkaan, jos haluan. En meikkaa, jos en halua tai jaksa. Olinpa menossa sitten minne tahansa ja otettiinpa siellä kuvia tai ei. Koska mitä vakaammin uskon, että minun tulee näyttää joltakin täyttääkseni jotain näkymättömiä tai näkyviä, kuviteltuja tai ääneen lausuttuja odotuksia, sitä suuremmalla syyllä tulee tämä näkemys kyseenalaistaa. Minun ei tarvitse meikata siksi, että olen vaalea. Minun ei tarvitse meikata siksi, että minulla ei ole täydellinen iho. Minun ei tarvitse meikata, vaikka kasvoistani näkisi, että olen nukkunut huonosti. Minun ei tarvitse meikata yhtään mistään muusta syystä kuin siitä, että se on kivaa.

Että tosiaankin kiitos huolenpidosta, mutta en ole sairas. Minun naamani näyttää tältä.

 

P.S. Ai miksi tässä postauksessa ei ole meikittömiä kuvia minusta? Siksi, koska tämä asia ei liity lainkaan siihen, miltä näyttää. Jos haluat niitä kuitenkin nähdä, niin aiemmista postauksista löytyy.

***

I love make-up but lately I've been feeling like I ought to wear it all the time. And I don't like that. Wearing make-up should be fun, not something compulsory to do.

Kommentit (5)

Maikkis Turusta

Huh, nyt osui ja upposi. En itse meikkaa ollenkaan, mutta en kyllä vieläkään ole tottunut noihin: "Oletko sairaana"-kysymyksiin. En vaan vieläkään (olen 45-vuotias) halua uskoa, että olen susiruma, mutta kyllä mä olen. No mutta sellaista se on, tasan ei käy onnen lahjat.

julia

Heh! Minä en jaksa edes selittää muille, että EI, EN OLE SAIRAS, MULLA EI VAAN OLE TÄNÄÄN RIPSARIA. Totean vaan, että juu, kyllä on aika huono olo tänään (ja varmaan myös huomenna, ylihuomenna...), kiitos kysymästä! ;)

Meriannen

Pystyn NIIN samaistumaan. En meikkaa, jos en halua. Mutta ilman meikkiä olen.. no. Mitkä kulmakarvat? Mitkä ripset? Niin helposti näytän myös kipeältä. Kyllä blogissakin ja muualla julkaisen kuvia itsestäni ilman meikkiä - koska se olen minä, aivan yhtä lailla kuin meikin kanssa.

Huvittavaa on kuitenkin, että sitten kun joskus meikkaan, joskus ihan kaveritkin pysähtyvät tuijottamaan.
TÄH, OOT MEIKANNUT?! :D (kertoo kai, miten usein moista teen) Ja sitten iloiset jatkokommentit siitä, kuinka näytän hyvältä meikin kanssa.
Että no kiitos. :D

Seuraa 

Rentoa jutustelua ja ärhäköitä kannanottoja liikunnasta ja sen lieveilmiöistä. Blogia pyörittää kirjoittamisen ja liikunnan parissa työskentelevä Sofia Kilpikivi, joka juoksee pitkiä matkoja siksi, ettei joutuisi juoksemaan kovaa.

 Seuraa blogiani >

 

 

 

 

 

 

 

Fitness Führer somessa:

fitnessfuhrerblogi@gmail.com

Instagram @fitnessfuhrer

Facebook

Teemat

Blogiarkisto

2016
2015
2014
2013
2012