Malminkartanon portaat. Niiden juokseminenhan on nyt Helsingin juoksijapiireissä erittäinkin in. Pitihän sitä kokeilla.

Pelotti älyttömästi. Siis ihan naurettavissa määrin: näin portaista painajaisen. Oikeasti!

Niissä yhdistyy monta kammoamaani asiaa: portaat. Korkeus. Hengästyminen.

Huoletti myös, miten jaksaisin. Maratoneista ei olisi apua: maantienylkkyily on aivan eri hommaa kuin portaiden juokseminen. Eivätkä maksimikestävyys, ketteryys ja maitohapon sieto varsinaisesti ole vahvimpia ominaisuuksiani. Muistelin hädissäni myös sitä, miten viikko Vantaan maran jälkeen yritin juosta polkupuolikasta, enkä millään meinannut päästä nousuja ylös.

Todella kauhuissani olin kuitenkin vasta, kun näin portaat. Videoissa ne näyttävät suht maltillisesti nousevilta, mutta luonnossa ne ovat paljon jyrkemmät. En jaksaisi! Kaatuisin!

Ensin kävelin portaat ylös. En meinannut jaksaa sitäkään! Hengästyin jo siinä hirveästi ja kiskoin itseäni kaiteesta eteenpäin.

Mutta juoksemaan sinne oli tultu, juosta siis pitäisi. Yritin painaa mieleen tekniikkavinkkejä. Viritin reipastahtista räimemusiikkia avuksi, ja tungin puhelimen rintsikoihin.

Lähti ihan hyvin käyntiin, kunnes muistin, että alkuun piti juosta hitaasti. Hidastin. Musiikkikin hidasti: tissit vaihtoivat biisin johonkin slovariin. Eikä! Siitä ei olisi mitään apua! Enkä voisi tehdä asialle mitään!

Portaiden askelmaväli vaihtui. Yritin astua jokaiselle. Siihen menisi liikaa energiaa. Mutta kaksi kerrallaan ei ollut hyvä sekään.

Alkoi tuntua vähän huonolta. Portaissa oli ryysinki. Pasmat menivät sekaisin. Rytmi meni sekaisin. Slovari kävi hermoille. Jalat eivät toimineet.

En jaksanut juosta enempää. En vain jaksanut. Raahustin ylöspäin. En pystynyt edes kävelemään nopeasti!

Siis miten kauheaa tämä on! Siis miten voin olla näin kämäinen!

Surkeasti hoipertelin ylös. Huipulla olin hengästynyt, mutta en niin hengästynyt, ettenkö olisi voinut kiroilla railakkaasti. Silti jostain hämmentävästä syystä nauran kaikissa siellä otetuissa kuvissa.

Viiden minuutin päästä keuhkoputkiin sattui aivan käsittämättömän paljon. Muistutti sitä hermokipua, mikä tuntuu jaloissa, kun maratonin jälkeen pysähtyy. Vartin päästä keskustelin innokkaasti siitä, kuinka tekisimme tämän viikon päästä uudelleen.

*

13. putkipäivänä kannoin purkujätettä alas neljännestä kerroksesta, ja kiipesin takaisin ylös. Kannoin lisää alas ja kiipesin uudelleen ylös. Parin tunnin ajan. Vähän tingin itseni kanssa, että eikö tämä laskettaisi putkeen, mutta juoksin silti illalla. Ihan hissukseen ja ainoastaan vaadittavat minuutit. Kannatti.

***

Running stairs is one of the most stupid things you can do. Running stairs, that is really something!

Kommentit (2)

Sanna

Kuulostaa hurjalta, pitäisi kokeilla mutta onneksi ne portaat on siellä Helsingissä!

Puhelimen säilyttäminen rintsikoissa on hasardihommaa, omani sai spinningissä vesivahingon. Fiksumpi varmaan tietenkin suojaa sen jotenkin...

Fitness Führer
Liittynyt5.5.2015

Mä kuule selvitin Suomen muutkin hyvät juoksuportaat, voisin listata ne jossain vaiheessa :D

Mä pidän usein juostessa rintsikoissa, mutta nyt mulla ei ollut kovin hyvät rintsikat, niin puhelin pääsi liikkumaan siellä. Toi on tietty riski kanssa :D

Koita laittaa elmukelmua, kosketusnäytön pitäisi toimia sen läpi.

Seuraa 

Rentoa jutustelua ja ärhäköitä kannanottoja liikunnasta ja sen lieveilmiöistä. Blogia pyörittää kirjoittamisen ja liikunnan parissa työskentelevä Sofia Kilpikivi, joka juoksee pitkiä matkoja siksi, ettei joutuisi juoksemaan kovaa.

 Seuraa blogiani >

 

 

 

 

 

 

 

Fitness Führer somessa:

fitnessfuhrerblogi@gmail.com

Instagram @fitnessfuhrer

Facebook

Teemat

Blogiarkisto

2016
2015
2014
2013
2012