Tiedättekös, en oikein osaa sanoa mitä mieltä olen polkujuoksusta. Ensimmäinen polkujuoksukisani kesällä Vierumäellä jätti minut lievään hämmennyksen tilaan. Tehokasta joo. Vaihtelua joo. Luonto -  no siinä on plussansa ja miinuksensa.

Toinen kerta Turengissa: voi luoja miten mahtavaa! En ole ikinä mennyt yhtä sekaisin yhdessäkään juoksussa, ja olen kuulkaas mennyt aika sekaisin aika monta kertaa.

Eilen oli sitten kolmas kerta, Helsinki City Trailissa. Tosi hienoa oli, että tapahtuma oli Helsingissä. Se oli sujuvasti järjestetty (mitä nyt numerolappujen haku oli vähän jemmassa, maalissa olisi saanut olla enemmän syötävää ja mitalia ei ollut) ja vapaaehtoiset olivat kerta kaikkisen mahtavia. Reitti oli mielenkiintoinen ja haastava.

Vähän liiankin haastava, tai no itsepähän lähdin sinne viikko kokomaran jälkeen. Huono idea, en voi suositella, turpiinsa siinä saa. Verrattuna Vierumäkeen reitti oli normaalimpi: ei soita eikä niin paljon kipuamista puunrunkojen ja ihme sälän yli/ ali. Turenki taas oli helpompi, tai sitten olin vain levänneempi silloin.

Salomonin juomareppu (lainassa) oli ihan ässä vehje.

Ehkä siksi, että olin aika poikki, tuntui siltä että koko juoksu meni jotenkin ohi. Oli kyllä hauskaa ja luonto oli kaunis, mutta en ehtinyt tai tajunnut katsoa sitä. Polkujuoksukisassakin vain mennä koohottaa kuten missä tahansa tapahtumassa. Nytkin, siitä huolimatta, että olimme Pumpui-Lotan kanssa ilman mitään tavoitteita matkassa. Jotenkin tuntuu, että niistä maisemista pitäisi nauttia enemmän?

Toisaalta polkujuoksussa joutuu ajattelemaan ihan eri tavalla kuin asfalttimaralla. Jälkimmäisessä voi uppotua omiin ajatuksiinsa, ensimmäisessä pitää pitää silmällä kaikenmaailman kiviä ja juurakoita. Toisaalta se on oikein virkistävää, mutta nyt hermotukseni ja keskittymiskykyni olivat poissa pelistä, joten se oli kuormittavaa.

Mikä oli jännintä, oli se luonto. Kuten sanottua, siinä on plussansa ja miinuksensa. Eikä aina tiedä, kumpi on kumpi.

Noin kahden kilsan kohdalla toisessa nilkassani tuntui todella kova, kivulias pistos. Ensimmäinen ajatukseni oli, että ampiainen. En voinut katsoa jalkaani, koska en diggaile ampiaisista varsinkaan silloin, kun ne tuntuvat olevan kiinni kropassani. Potkiskelin toisella jalalla, mutta kipu ja kirvely jatkui.

Pakotin Lotan katsomaan, koivessa oli kuulemma keppi. Kipu jatkui. Valitin sitä useamman kilometrin, ja kympissä Lotta joutui tutkimaan asiaa uudelleen. Ei mitään, tai ehkä hiekkaa.

Sattui koko ajan. Mietin ampiaista. Mietin, mitä helkuttia hirvikärpäset tekevät. Mietin käärmettä. Mietin, kuinka pian kurkkuni turpoaa umpeen. Vähän oksetti. Vähän sattui päähän. Happea tuli vähän heikosti, saattoi johtua siitä, että en ollut toipunut marasta tai sitten olin kuolemaisillani. Vaikea sanoa.

(Muuten juoksu kulki ihan kelvosti, ottaen huomioon sen, etten todellakaan ollut palautunut. Hilppaisin Lotan perässä jonnekin 15 kilsaan, missä ylämäet alkoivat käydä sen verran jalkoihin, että jäin suosiolla jälkeen. Loppumatkan juoksin jonkun lukijani kanssa, kiitos seurasta!)

Maalissa tutkin jalkaani, ja ajattelin että verisuoni oli prätkähtänyt. Nilkka näytti lievästi turvonneelta ja sinertävältä. Tulkitsijasta riippuen siinä oli joko yksi, kaksi tai kolme punaista jälkeä. Painuimme palkkarioluille, kipu ja kirvely jatkui.

Kotona alkoi mietityttää, että mitä oikein oli tapahtunut. Verisuoni? Veritulppa? Ampiainen? Vai käärme? Googlasin ja kyselin juoksuryhmästä. Syynäsin jalkaa pestynä ja eri valaistuksessa. Kaksi jälkeä siinä oli, noin puolen sentin päässä toisistaan. Kipu oli kova ja tuntui vain pahenevan. Ehkä se oli, käsittämätöntä kyllä, kyyn purema.

Pahoittelen kuvien heikkoa laatua, meillä on jälleen kovalevyn vaihtoviikot käynnissä, joten näillä mennään.

Soitin terveysneuvontaan. Selvisi, että kyyn pureman oireet riippuvat ihmisestä: toiset eivät saa mitään oireita ja toiset pahoja. Jälki täsmäsi, kipu täsmäsi. Mutta olisi epätodennäköistä 1.) joutua kyyn puremaksi Helsingin keskuspuistossa keskellä juoksevaa porukkaa, 2.) juosta pureman jälkeen maaliin (tosin minä olen aika kova tyttö). Sain ohjeen pitää jalkaa koholla, tarkkailla tilannetta, ottaa allergialääkettä ja olla ottamatta särkylääkettä.

Koska olin - ja olen - hengissä, olen aika riemuissani tästä (vaikka jalkaan sattuu edelleen)! Siis ketä muka puree kyy! Kuinka jännää! (On kyllä hyvin mahdollista, että kyseessä oli maa-ampiainen, niiden pistot ovat kuulemma kivuliaampia kuin tavallisten, ja ehkä se pisti kahdesti? Mutta silti.)

Niin siis polkujuoksu. Kaipa se aika hienoa on. KYY! Kelatkaa!

 

Osallistuin tapahtumaan osana Suunto Salomon Team -porukkaa enkä vastannut kustannuksista itse. Sain Salomonilta juoksua varten (mahtavat!) Speedcross Pro -polkujuoksukengät ja (myöskin mahtavan!) juomarepun.

***

I did run Helsinki City Trail yesterday. It was fun yet exhausting. I do not recommend running a trail half marathon just a week after full marathon. And I definetly do not recommend running it when you're bitten by an adder. (Or stung by a bee or few, I'm not sure what happened, but I prefer the adder theory. How COOL is that!)

Kommentit (6)

H

Mulle Helsinki city trail oli ensimmäinen polkujuoksutapahtuma ja tunnistan tuon hämmennyksen. Olin etukäteen käynyt vähän kokeilemassa Pirkkolan poluilla uskaltamatta juosta juurikaan. Jännitin ihan hirveästi etukäteen, että taitan nilkkani tai vähintäänkin vedän hirmuiset lipat. Joku siinä kuitenkin on, että kun laitetaan lappu rintaan, niin jotain päässä naksahtaa. Hirvitti oma vauhti välillä itseäkin, mutta jotenkin vaan alussa oli ihmeen keskittynyt ja meni vaan. Alun liian kova vahti kostautui sitten lopussa ja viimeisillä kilometreillä vauhti tyssäsi ja aloin kompuroida. Lisäksi ihan lopussa vähän eksyin...

Mutta maalissa fiilis oli, että ihan mahtavaa mutta samalla kauheen pelottavaa. Ja sama fiilis kuin sulla luonnosta nauttimisesta: keskittyminen meni täysin pystyssä pysymiseen ja reitin seuraamiseen. Ei paljon tajunnut ympärillä olevasta. Tämän kaiken sanottuani, menisin heti uudestaan :).

Fitness Führer
Liittynyt5.5.2015

Mulla oli ekalla kerralla kanssa jotenkin tosi pelottavaa :D Kun siellä oli just suota ja kaikkea, olin ollut suolla viimeksi joskus yläasteella kaiketi.

Olin aiemmin juossut vaan tavallisilla lenkkareilla polullakin, nyt mulla oli noi maastolenkkarit, ja niistä oli kyllä tosi paljon apua siihen uskaltamiseen varsinkin.

Kyllä mäkin oon nyt sitä mieltä, että toi oli ihan mahtavaa :D

Sminde

Mä koin luonnon vähän erilailla, mutta toisaalta mua ei purrut kyy. Mun nilkka pyörähti heti niiden Paloheinän mäkien jälkeen, ja ainoa, mikä mua sitten lohdutti loput 10 km (olin sillä nössöjen tirriäismatkalla vaan), oli ihastuttava syysmetsä ja upea sää.

Fitness Führer
Liittynyt5.5.2015

Äh voi ei! Mutta toisaalta hyvä, niin sait nautittua maisemista sitten :) Me koitettiin ihan jossain vaiheessa katsoa, että hei täällä on kaunista :D

Inkeri

Kiitos itsellesi loppumatkan seurasta :). Mua pisti joku villieläin myös siinä kahden kolmen km hujakoilla, pohkeeseen ja sisäreiteen (AU!!) tuikkasi. Tunne oli vähän sama kun joku olisi työntänyt tulikuuman neulan ihon läpi ja sitten jättänyt sen sinne. Ehdin kädellä tuntea että joku öttiäinen oli reidessä hetken kiinni. Punaiset jäljet jäi ja iho on purema/pistokohtien ympäriltä punainen ja kutiava vieläkin, neljä päivää myöhemmin. Ilman tuota lähikontaktia metsän faunaan (ja pirullista päkiäkramppailua, joka ei ehkä kuitenkaan ollut reitin syytä...) ensikokemus polkujuoksusta oli hyvä ja sen verran jäi hampaankoloon että pitänee mennä kokeilemaan uudestaan. Ensi kertaa varten tosin voisi vaikka hiukan valmistautua. :D

Fitness Führer
Liittynyt5.5.2015

Joku kertoi myös KPK-ryhmässä, että samoilla nurkin oli käteen pistänyt jokin. Että ehkä tuolla sitten oli just jotain maa-ampiaisia, ja juostiin niiden pesän päältä tai jotain. Oli kyllä niin älyttömän kipeä, että ei ampiaiseksi uskoisi!

Joo on se kyllä aika mahtavaa :D Täytyy päästä uudestaankin!

Kivoja treenejä sulle, ehkä nähdään jossain taas :)

Seuraa 

Rentoa jutustelua ja ärhäköitä kannanottoja liikunnasta ja sen lieveilmiöistä. Blogia pyörittää kirjoittamisen ja liikunnan parissa työskentelevä Sofia Kilpikivi, joka juoksee pitkiä matkoja siksi, ettei joutuisi juoksemaan kovaa.

 Seuraa blogiani >

 

 

 

 

 

 

 

Fitness Führer somessa:

fitnessfuhrerblogi@gmail.com

Instagram @fitnessfuhrer

Facebook

Teemat

Blogiarkisto

2016
2015
2014
2013
2012