Tiistai, uimahyppypäivä. Ahdistus alkoi hiipiä mieleen jo iltapäivällä. Ennen lähtöä oksetti pelosta niin, etten saanut syötyä. Huomasin viivytteleväni tavaroiden pakkaamista, varmaan siksi että myöhästyisin ja voisin jättää menemättä.

Ärsytti, että edelleen pelkäsin niin paljon. Hallille ajaessa mietin, miksi ihmeessä olin edes menossa. Miksi halusin tehdä tämän? Mitä yritin todistella? Vai…voisiko olla, että pidin pelkäämisestä?

Matkalla halusin kääntyä takaisin. Olin miltei vainoharhainen. Tunti oli varmasti alkanut jo seitsemältä ja olisin myöhässä! Tuntui nuhaiselta, minulle varmaan tuli influenssa, niin kuin justiinsa nyt!

Mutta tiedättekö mitä. Onneksi menin.

Ensimmäisellä hypyllä kävelin metrin pömpelin päälle ja hyppäsin, ilman sen kummempia ämpyilyjä. Menin vaan ja hyppäsin! Minne se jäädyttävä pelko oli kadonnut!

Seuraavalla kerralla korjasin edellisen hypyn virheitä. Pystyin jo miettimään jotakin, ihan häviävän hetken, mutta pystyin silti.

Kerran solahdin veteen, ja tunsin, että hyppy meni kuten sen piti. Ponnistin molemmilla jaloilla, jalkateräni olivat edelleen ojentuneet veteen tullessani, käteni olivat siirtyneet ylhäältä korvien vierestä kylkiin, asentoni pysyi.

Tajusin sen uppeluksissa. Se meni oikein! Oikein! Se oli mieletön tunne, miltei nauroin kun nousin pintaan.

Huomasin, että laji on aika koukuttava. Seuraavalla kerralla onnistun paremmin! Paremmin! Vielä paremmin!

Pysyimme tällä kertaa koko ajan metrin pömpelissä ja hyppäsimme vain pari kertaa laudalta. Pelko pysyi suurimmaksi osaksi poissa, mutta selkä veteen päin hyppy ahdisti jonkun verran. Ei niin älyttömän paljon kuin kaikki viime kerralla, mutta kuitenkin sen verran, että en pystynyt hallitsemaan hyppyä yhtään.

Löysin lohtua ja turvaa siitä, että hyppyasennot olivat tarkasti määriteltyjä. Keskityin siihen, enkä siihen, kuinka kammottavaa veteen putoaminen olisi. Tunsin myös syvää viehätystä siitä, että tarkoitus tosiaan olisi tehdä hypystä mahdollisimman kaunis, mahdollisimman täydellinen:  Hypätään ylös ja lennetään.

Lähtiessä toisessa ryhmässä ollut kurssitoveri kysyi ensin, oliko tällä kertaa yhtään helpompaa. Ja jatkoi itse saman tien: Sinähän hymyilet täällä!

Jep. Hyppäsin ylös ja lensin.

 

Lue myös postaus ensimmäisestä kerrasta uimahyppykurssilla.

***

This diving thing. I think it might be something.

Kommentit (0)

Seuraa 

Rentoa jutustelua ja ärhäköitä kannanottoja liikunnasta ja sen lieveilmiöistä. Blogia pyörittää kirjoittamisen ja liikunnan parissa työskentelevä Sofia Kilpikivi, joka juoksee pitkiä matkoja siksi, ettei joutuisi juoksemaan kovaa.

 Seuraa blogiani >

 

 

 

 

 

 

 

Fitness Führer somessa:

fitnessfuhrerblogi@gmail.com

Instagram @fitnessfuhrer

Facebook

Teemat

Blogiarkisto

2016
2015
2014
2013
2012