Se on taas rapiat kaksi kuukautta mennyt ja maraton odottaa lauantaina. Tämä tuli jotenkin äkkiä. En ole valmis.

Jokainen maraton tulee jotenkin äkkiä, enkä ole koskaan valmis. Itse asiassa uskon, että ei sitä varten voikaan olla.

(Tai juuri mitään muutakaan. Hirveästihän ihmiset miettivät, ovatko valmiita milloin mihinkin. Menemään naimisiin, yrittämään lasta, perustamaan yrityksen, hakemaan esimiestehtäviin, muuttamaan ulkomaille.

Jos mietit jotain vastaavaa, niin voin vastata: Et ole valmis. Et nyt, etkä myöhemminkään.

Jos nyt mietit, pitäisikö odottaa tai ehkä jopa jättää väliin, niin voin vastata: Ei. Ei todellakaan.

Kaikkeen ei voi varautua. Välillä mietin, voiko mihinkään varautua. Sillä mikä on koskaan sellaista, millaiseksi sen kuvitteli?

Otetaan vaikka lapset. Asiat heidän kanssaan muuttuvat koko ajan. Tulee vaihe, ja juuri kun siihen saa sopeuduttua, tulee uusi. Millä ihmeen tavalla voisi olla valmis siihen kaikkeen?)

Eksyin aiheesta.

No joka tapauksessa, maratonin juokseminen on samanlaista. Siihen on treenannut, tai siihen ei ole treenannut. Niitä on juossut useita, tai aikoo juosta ensimmäisen. Valmistautuminen on mennyt hyvin tai se on mennyt huonosti. Sää on mainio tai sää on kauhea. Mainio sää osoittautuu kauheaksi ja kauhea mainioksi. Miten tahansa: kun starttilaukaus kajahtaa, pitää alkaa juosta ja kaikki, mitä seuraavien tuntien aikana tapahtuu, on ihan auki.

Ja se on kuulkaa parasta.

*

Minulla ei ole yhtään maraflunssaa, mistä olen ihmeissäni, ja mikä vähän jännittää: meneekö nyt kaikki päin prinkkalaa koska en ole luulosairas?!

Eniten kuitenkin jännittää se, että juoksen ensimmäistä kertaa maratonin kotikaupungissani. Ensimmäisen kerran tunnen reitin jokaisen mutkan. Ensimmäisen kerran tunnen ihmisiä, jotka ovat tulleet kannustamaan. Ensimmäisen kerran samaa reittiä juoksee kanssani paljon tuttuja.

Toppi H&M, sortsit Adidas, saatu.

Mitä jos siitä tuleekin kamalaa? Entä jos siitä tuleekin ihanaa? Mitä siitä tulee!

Tässä vaiheessa en pysty ajattelemaan itse juoksemista yhtään. Ajattelen vain, että kun tulen maaliin, otan taksin uimarannalle ja juoksen mereen. Sen jälkeen syön sipsejä ja juon kaljaa auringonnousuun. (Tai varmaan haen lapset  kotiin ja nukahdan kymmeneltä, mutta antakaa nyt vähän unelmoida.)

Mutta en kyllä ole yhtään valmis!

***

I'll run a marathon in my hometown for a first time. I'm exited. I'm scared. I want potato chips. And beer. And I'm not ready!

Kommentit (0)

Seuraa 

Rentoa jutustelua ja ärhäköitä kannanottoja liikunnasta ja sen lieveilmiöistä. Blogia pyörittää kirjoittamisen ja liikunnan parissa työskentelevä Sofia Kilpikivi, joka juoksee pitkiä matkoja siksi, ettei joutuisi juoksemaan kovaa.

 Seuraa blogiani >

 

 

 

 

 

 

 

Fitness Führer somessa:

fitnessfuhrerblogi@gmail.com

Instagram @fitnessfuhrer

Facebook

Teemat

Blogiarkisto

2016
2015
2014
2013
2012