Tasan viikko sitten palasin uimahallista tietäen, että minun tulisi olla lentokentällä seitsemän tunnin päästä. Matkalla Turkkiin, yksinkertaisesti määriteltynä purjehtimaan ja vaeltamaan. Mitä se oikeastaan tarkoitti ja mitä siitä seuraisi, en tiennyt.

Tämän ja edellisen tiistai-illan välissä olen tehnyt monia asioita ensimmäistä kertaa. Asioita, joiden en missään vaiheessa ollut ajatellut kuuluvan elämääni, mutta jotka soljahtivat sinne luontevasti, sujuvasti ja itsestäänselvästi.

Nauran niin, että saan vatsalihakseni kipeiksi pariksi päiväksi. Tai sitten saan ne kipeiksi siitä, että mäjähtelen vatsalleni veteen kun yritän hyppiä sinne pää edellä. Tai sitten siitä, että ohjaan yli 17 metristä purjevenettä pitkän ajan ja pitkän matkan.

Tanssin kadulla ja tanssin raunioilla ja tanssin keskellä turkkilaista metsää. Tanssi on hyvin omituista ja siihen kuuluu vielä omituisempi laulu, mutta jotenkin se kuuluu asiaan.

Nukun veneessä. Istun veneessä ja vesi pärskyy päälleni. Iholleni kuivuu suolarakeita.

Uin luolassa, jossa on mystinen valo ja kirkas vesi.

Vietän päiväni ihmisten kanssa, joita en tuntenut aiemmin, mutta joiden puuttuminen näköetäisyydeltäni tuntuu oudolta.

Muodostan heidän kanssaan kielen, joka ei avaudu ulkopuolisille. Toistamme asioita, jotka tulevat muodostamaan tarinan kokonaisuuden; kuin lankoja kelim-matoissa, joita ihailemme iltapäivän täyteläisessä valossa. Tarinaan ilmestyy yksityiskohtia, jotka saavat myyttisiä ulottuvuuksia. Nainen, jonka hiukset muurahaiset söivät. Pääkallo ja käärme, kilpikonna ja delfiinejä. Pelko, ja kykymme hallita sitä. Punaiseksi värjäytyvä täysikuu.

*

Istun minibussissa keskellä öistä Istanbulia. Mainosten punainen, keltainen, vihreä ja sininen valo liukuvat vesipisaroiden läpi. Kliseillä on paikkansa: Olen väsynyt, mutta onnellinen. En välitä lainkaan siitä, miten kauas ajamme. En välitä lainkaan siitä, että en päässyt täksi yöksi kotiin. Rätisevässä radiossa nainen laulaa turkiksi rakkaudesta, joka ei mennyt ihan putkeen. Hän tuskin käyttää ilmaisua "ei mennyt ihan putkeen", mutta sävystä ei voi erehtyä kukaan, joka on joskus kokenut saman.

Jos tämä olisi elokuva, lopputekstit alkaisivat rullata katsoessani ohiliukuvaa, sateista kaupunkimaisemaa. Mutta tarina ei pääty tähän, ei tietenkään. Seuraa vielä huimaavan korkea viiden tähden hotelli peilisaliauloineen, kylmiä ranskalaisia ja murrettu minibaarin lukko (se en sitten ollut minä, jos joku kysyy). Pehmeä sänky. Aivan liian lyhyet unet, jotka jatkuvat joitain tunteja myöhemmin lentokoneen siunatulla, tyhjällä penkkirivillä.

Mihin tarina päättyy? Kolmen sekunnin pituiseen spontaaniin tanssiin matkalaukkuhihnan vieressä? Siihen Rautatientorilla otettuun valokuvaan, joka värjäytyy jostain käsittämättömästä syystä seepianväriseksi? (Mietin, miten se muuttuukin juuri kuin vanhaksi valokuvaksi ja tajuan, miten nykyhetkestä tulee yhdessä sulkimen liikkeessä menneisyyttä.)

Vai siihen, että kävellessäni rautatieaseman ohi maa tuntuu keinahtavan jalkojeni alla, ja tosiaankin ajattelen siirtyväni yhdestä tarinasta toiseen? Jatkuuko se silti edelleen thaimaalaisen ravintolan lounaspöydässä, jossa tunnen keinuvani, keinuvani, keinuvani?

Ehkä ei mihinkään näistä. Ehkä kyseessä ei ollutkaan loppu, vaan alku.

*

Olin Turkissa Sail for good -bloggaajamatkalla, enkä vastannut kustannuksista itse. Lisää sisältöä aiheesta löydät muiden osallistujien kanavista:

Aamukahvilla, Blue Wings, @juusohd, @kpunkka, Lapsiperheen matkat, Sail for GoodTimoWilderness, Cocoa etsimässä, Otto Izakaya ja Urbaani viidakkoseikkailijatar.

Matka toteuttetiin yhteistyössä Turkin valtion matkailutoimiston ja Turkish Airlinesin kanssa.

***

I went to Turkey and I don't know will I ever leave.

Kommentit (4)

Laura - Urbaani viidakkoseikka...

Tämä matka taisi olla monelle meistä muutakin kuin vain tavallinen lomamatka ja se tulee jättämään pysyvän jäljen - hyvällä tavalla. Niin monia ekoja kertoja, pelkojen kohtaamisia ja mukavuusalueilta poistumisia. Niin paljon kaikkea. Olipahan kyllä eeppinen seikkailu, jonka aikana taisin mäkin saada paremmat vatsalihastreenit kuin koskaan salilla. Ja juu, vähän keinuttaa hetkittäin. Kiitos hauskasta seurasta, hyvä Voittajat (ja Pupulaiset)!

P.S. We are going to dance. Shhhhhhhhhh! Bond 0009

Fitness Führer
Liittynyt5.5.2015

Kyllä varmasti :) Aika hämmentävää oikeastaan, kaikki.

Kiitos itsellesi :) Ja nähdään huomenna!

VOITTAJAT!!!

P.S. We are always going to dance :)

www.ottoizakaya.com

Hey shhhhh. Tätä lukiessa tuntuu niin paljon kotoisalle. Koitin tänään avata reissumme sisältöä kaverille, mutta arvaa miten hankalaa se oli. Tä meidän oma uus kieli ja maailman surkeimmat inside-läpät ja lätinät oli ja on jotain NIIIN eeppistä että sitä on selkeesti ympäristön vaikea käsittää :P. Tuntuu ihan luonnottomalta olla nyt yksin! Oli niin mahtavaa. 

Fitness Führer
Liittynyt5.5.2015

Shhhhh! Sama. Mä halusin kanssa ihan hirveästi kertoa, mutta ei siitä mitään tullut :D

Ihan ihmeellistä, että on täällä normaalielämässä ja yksin. Mä olen kuullut teidän ääniä mun päässä vielä koko eilisen :)

Seuraa 

Rentoa jutustelua ja ärhäköitä kannanottoja liikunnasta ja sen lieveilmiöistä. Blogia pyörittää kirjoittamisen ja liikunnan parissa työskentelevä Sofia Kilpikivi, joka juoksee pitkiä matkoja siksi, ettei joutuisi juoksemaan kovaa.

 Seuraa blogiani >

 

 

 

 

 

 

 

Fitness Führer somessa:

fitnessfuhrerblogi@gmail.com

Instagram @fitnessfuhrer

Facebook

Teemat

Blogiarkisto

2016
2015
2014
2013
2012