Viimeisen viikon, tai ehkä parin, kuluessa olen joka ilta ennen nukahtamista huomannut haaveksivani, miten köllöttäisin Turkin taivaan alla, ihan yhdessä tietyssä kohdassa Lycian Wayta, tähtiä katsellen.

Haavekuva on aika elävä. Olen raahannut teltasta ulos solumuovisen makuualustan, jonka läpi kivikkoinen maasto kuitenkin tuntuu. Pelkään vähän, että maastosta luikertaa esiin käärme, olenhan nähnyt siellä sellaisen.

Mielessä häivähtää myös huoli siitä, syövätkö muurahaiset hiukseni (niin voi käydä). Ilta ei ole missään nimessä kylmä, mutta olen kääriytynyt enempiin vällyihin kuin päivällä. Puhun asioista, joista haluan puhua vain seuralaiselleni, joten te ette niitä nyt kuule.

Olen vähän ihmeissäni tästä haaveesta. Teltta? Solumuovinen makuualusta? Makoilu taivasalla, käärmeiden ja hiuksia syövien muurahaisten seurassa? Kuka tässä nyt oikein sekoilee?!

Mikä pahinta, haave tietenkään liity pelkästään tähtien tuijotteluun, vaan haluaisin vaeltaa läpi koko Lycian Wayn.

En tajua sitäkään, että miksi tästä haaveksin. Ollessamme tien päällä manguin, kuinka nämä kivet on niin nähty. Kaipasin mereen. Halusin purjehtimaan.

Mutta nyt en saa Lycian Wayta mielestäni. Mietin vähän myös Santiago de Compostelaa. Pacific Crest Trailia. Ajattelen reitillä näkemiämme uupuneita, palaneita ja hikisiä vaeltajia. Ajattelen hellettä, väsymystä, irtoilevia varpaankynsiä ja hartioihin uppoavia rinkan olkaimia. Miten mahtavaa! (MITÄ.)

Mietin, että kaipaan tavoitetta. Mutta mitä? Luulen että haluan mennä kävelemään jonnekin. Pitkän matkan., huomasin sanovani. Niinpä tosiaan luulen.

Lycian Way eli Likya Yolu on 540 kilometriä pitkä vaellusreitti Fethiyesta Antalyaan. Se on antiikinaikainen kauppareitti, ja sekä vaellus että majoittuminen sen varrella on maksutonta. Jos vaellus ei riitä, niin reitillä järjestetään myös ultramaraton (ei lähdetä nyt tähän, eieiei!).

Kävelimme eri kohdista reittiä yhteensä rapiat kymmenen kilometriä, eli ihan pienen raapaisun. Sen aikana ehdimme edetä niin metsiköissä kuin kivikoissakin, sekä vähän kauempana rannasta että aivan meren tuntumassa. Käärmeiden lisäksi reitillä oli pyöriskellyt ainakin villisikoja, jollaisen pääkallon ja syöksyhampaan bongasimme.

Eihän kävely mitään purjehdusta ollut, kuten siellä lauoimme. Mutta siinä missä purjehdus vei sydämen ja järjen ja salpasi hengen kuin rantabaarin gigolo, taisivat vaellusreitin mutkat, kivenkolot, rinteet ja aukeat tehdä tiensä rintalastan alle vaivihkaa, samaan tapaan kuin joskus ei yllätyksekseen saakaan niitä harmaita silmiä mielestään.

Merellähän on se meri, vähän niin kuin rantabaarin gigolo on rantabaarin gigolo. Pelkkää mielettömyyttä jo sinällään. Vaellusreitillä on jotain muuta. Ehkä kasa kiviä, mutta kasa kiviä ei ole se juttu. Se juttu on liikkua, edetä, ja antaa ajatusten liikkua, edetä. Ajatella ja puhua.

Olette ehkä kyllästymiseen asti tästä ja muista mukana olleiden blogeista lukeneet siitä, kuinka mahtavaa meillä oli ja kuinka upeita ihmisiä mukana oli.

Nosori, se on totta. Siitä huolimatta, että toimimme hämmästyttävän hyvin yhteen, oli aika yllättävää minkälaisia asioita siinä tallustellessa tuli jaettua.

Ihmisistä ja suhteistamme heihin. Näiden suhteiden normeista ja moraalista. Itsestämme. Toiveistamme ja tavoitteistamme. Ennakkoluuloista. Rasismista. Siitä, pitääkö mitä ohuemmat kulmat, sitä hullumpi akka -väite paikkansa. Robinista ja Isac Elliotista. Magic Mike XXL:stä ja feminismistä. Siitä, miten paljon mahdollisesti (todennäköisesti) kävimme oppaamme hermoille. Ja välillä tanssimme, koska - miksipä ei?

Ehkäpä tosiaan otan ja kävelen koko Lycian Wayn. Koska - miksipä ei?

 

Olin Turkissa Sail for good -bloggaajamatkalla, enkä vastannut kustannuksista itse. Lisää sisältöä aiheesta löydät muiden osallistujien kanavista:

Aamukahvilla, Blue Wings, @juusohd, @kpunkka, Lapsiperheen matkat, Sail for GoodTimoWilderness, Cocoa etsimässä, Otto Izakaya ja Urbaani viidakkoseikkailijatar.

Matka toteuttetiin yhteistyössä Turkin valtion matkailutoimiston ja Turkish Airlinesin kanssa.

***

Lately I've catch myself dreaming of hiking the Lycian Way. Why, I do not know. Why not, I do not know that either.

Kommentit (2)

Sanna

Hiuksia syövät muurahaiset ja käärmeet eivät kuulosta hyvältä , muuten kyllä:)

Mutta ymmärrän tuon tunteen jollain tavalla. Missä ikinä ollaankaan reissussa, ajetaan autolla kaupungista toiseen tms. maisemia katsellessa mielessä polttelee koko ajan ajatus siitä, millaisia polkuja tuolla olisi löydettävissä, millaisia maisemia, miten pääsisi kiipeämään rinteitä ja löytyisikö jotain jännää. Pitäisi päästä sisälle sinne maisemaan, ei vaan ihastella kaukaa.

Sitten ajattelen yleensä isoja hämähäkkejä, skorpioneja ja ällöjä koppiaisia ja mahdollisia käärmeitä. Se vähän madaltaa tuskaa, kun neljän lapsen kanssa ei ihan noin vain vaellukselle hyppästä:)

Fitness Führer
Liittynyt5.5.2015

Joo mäkin yritän keskittyä kaikkiin noihin ällötyksiin :D Ja siihen, että en mä todellakaan pärjää itsekseni jossain Turkin joutomailla, enkä todellakaan tiedä kenet mä saan painostettua tähän mukaan!

Enkä myöskään tiedä miten irtoan tästä perheestä tuonne, tai minnekään :D

Seuraa 

Rentoa jutustelua ja ärhäköitä kannanottoja liikunnasta ja sen lieveilmiöistä. Blogia pyörittää kirjoittamisen ja liikunnan parissa työskentelevä Sofia Kilpikivi, joka juoksee pitkiä matkoja siksi, ettei joutuisi juoksemaan kovaa.

 Seuraa blogiani >

 

 

 

 

 

 

 

Fitness Führer somessa:

fitnessfuhrerblogi@gmail.com

Instagram @fitnessfuhrer

Facebook

Teemat

Blogiarkisto

2016
2015
2014
2013
2012