Luin uudelleen  Claire Dedererin joogasta kertovan omaelämänkerrallisen teoksen Elämäni asennot. Kirja kokonaisuudessaan teki vaikutuksen, mutta erityisesti yksi kohta on jäänyt pyörimään päähäni.

- - muut tunsivat minut ja minä muut, emmekä ikimaailmassa toipuisi toisistamme.

Emme ikimaailmassa toipuisi toisistamme.

Emme ikimaailmassa toipuisi toisistamme. Onko se toteamus? Lupaus? Rukous?

Ajatus kuulosti minusta tutulta, olin äskettäin sanonut samoin jostakin. Aivan, minulta kysyttiin Sail for Good -matkasta. Eihän sellaisesta toivu, vastasin. En toipuisi, en haluaisi toipua, uskoin, että en voisi toipua.

Pelkään, että en toivu. Mutta vielä enemmän pelkään, että toivunkin.

Teräsmeduusat.

Olen vuosia ihmetellyt sitä, kuinka kesäisin kello kuusi ei ole mitään, koko ilta ja kenties elämä vielä edessä, ja talvella sama aika tarkoittaa jo miltei nukkumaanmenoa. Kuka silloin enää mihinkään lähtisi! Joka loppukesä ja jokainen syksy ajattelen taistelevani tätä vastaan: en suostu tyytymään siihen jaksamattomuuteen ja synkeyteen. Joka talvi huomaan, että kello on jo kuusi, enkä viitsi enää lähteä minnekään. En jaksa. Väsyttää. Kylmäkin on. Kaikki on perseestä. Tulisi kesä.

Tiedättekö, en puhu pelkästään talvesta.

Yksi parhaista tunteista maailmassa on käsistälähtemisen tunne. (Sellainen länsimaisen kontrollifriikin käsistälähtemisen tunne, tarkoitan. Ei mitään hullua-hullua, vaan turvallisen höpsöä. Sellaista, että huomaa ostelevansa netistä mekaanikkohaalareita ja meikkaavansa itsensä kesken muutenkin aikatauluongelmaista työpäivää mieheksi. Koska…no kuulette ihan pian!)

Paljastelujengissä Pumpui-Lotta ja Verkkari-Nina (ja vauva). Paljasteluareenana Flamingo Span Feel Good Friday.

Viime aikoina olen ymmärtänyt, että vaikka turvallisuudessa, vakaudessa ja ennustettavuudessa on kiistattomat etunsa, olen suorastaan hullaantunut sekoiluun. Siihen, että asiat lähtevät käsistä. Siihen, että on paitsi höpsöä ja hauskaa, myös siihen, että elämä on jotain enemmän. Siihen, että jaksaa, viitsii ja yrittää.

Vielä enemmän olen hullaantunut siihen, että ympärilläni on ihmisiä, jotka joko sekoilevat tai omien sanojensa mukaan tulevat vedetyksi mukaan minun sekoiluuni. (Älä tee tulkintoja, he pitävät siitä. Ihan oikeasti. Oletan. Kai.)

Luulisi, että tällaisesta olisi ainoastaan riemuissaan. Mutta. Olen ennenkin sanonut, että mitä hienompi kokemus, sitä vaikeampi sitä on jakaa, sitä vaikeampi sitä on selittää. Selittämistäkin vaikeampaa on uskoa, että näin asiat nyt ovat. Onko tämä ihan OK? Voinko hyväksyä tämän ja rauhoittua? Voiko tämä pysyä?

Palatkaamme talveen. Tunti kesään päin: pimeä nousee ennen kuin edes ehtii ulos. Samalla tavoin kuin pelkään loputonta pimeyttä ja loputonta iltaa ja yötä ja uupumusta, pelkään, että väsyn tähän kaikkeen, kuten niin moneen asiaan tätä aiemmin. Ihme häviää, innostus häviää. Iltakuudelta mikään ei ole edessä, vaan kaikki on ohi.

Mitä, jos on jo pimeää? Mitä, jos sittenkin toivumme toisistamme? Toisistamme, ja kaikesta tästä?

 

Ylimmässä kuvassa kanssani Aamukahvilla-Henriikka.

***

Lately I've been amazed about oh so many things. I sure wish, hope and pray I'll stay this way.

Kommentit (0)

Seuraa 

Rentoa jutustelua ja ärhäköitä kannanottoja liikunnasta ja sen lieveilmiöistä. Blogia pyörittää kirjoittamisen ja liikunnan parissa työskentelevä Sofia Kilpikivi, joka juoksee pitkiä matkoja siksi, ettei joutuisi juoksemaan kovaa.

 Seuraa blogiani >

 

 

 

 

 

 

 

Fitness Führer somessa:

fitnessfuhrerblogi@gmail.com

Instagram @fitnessfuhrer

Facebook

Teemat

Blogiarkisto

2016
2015
2014
2013
2012