Päätin viime kesänä, etten sano mistään "se ei ole minun juttuni", ainakaan kokeilematta ensin. Olen nimittäin hokenut sitä aika paljon tähänastisen elämäni aikana.

Pallopelit eivät ole minun juttuni. Viherpirtelöt eivät ole minun juttuni. Uiminen (hah!) ei ole minun juttuni. Enkä muuten ole joukkueihminen (hah! hah!).

Aika moni näistä luuloista on osoittautunut vääräksi. Käsitykseni eivät välttämättä ole olleet vääriä an sich. Ongelma on ollut siinä, että olen uskonut, että asiat tulee tehdä jollain tietyllä tavalla.

En minä tykkää siitä, se on kitkerää. Pöh, tykkäänpäs, ainakin jäiden, skumpan, soodan ja taustalla hengaavien palmujen kanssa.

Ajattelin, että joukkueurheilun tulee olla vakavaa, yhteen lajiin sitoutunutta, tavoiteorientoitunutta ja järjestelmällistä. Enpä tajunnut, että aina voi perustaa oman feministis-karnevalistisen monilajiurheilujoukkueen, jossa tehdään justiinsa mitä huvittaa.

Ajattelin, että maratoneja pitää juosta kovaa. Ajattelin, että asioissa pitää kehittyä. Ajattelin, että aamu-uinnin pitää tapahtua kello kuudelta. Ajattelin, että pitää haluta voittaa. Ajattelin, että pitäisi näyttää tietynlaiselta. Ajattelin, että pitäisi olla hyvä siinä, mitä tekee.

Kirjoitan tätä uimastadionilla. Hyppytorni on auki, ja sen on kansoittanut lauma taitavia ja sekopäisiä uimahyppääjiä. Vähän harmittaa, että en ole tuollainen. Mutta en sano, että en ole uimahyppyihminen. Kyllä muuten olen!

Seuraavaksi sarja sanoja, joka olisi syvästi hämmentänyt minua vielä jonkin aikaa sitten. Olin joukkuetoverini Miian kanssa aamu-uinnilla täällä Stadikalla. Uimme kilometrin, teimme uinticooperin ja menimme uimahyppäämään. Kiipesin ponnahduslaudalle ja hyppäsin pää edellä veteen, uudelleen ja uudelleen.

9:45 oli meille haastavan aikainen ajankohta, mutta kuten muodonmuutoksesta näkee, se kannatti!

Nyt minä muistan, miksi pidin tästä, sanoin. Jännästi uimahyppääminen ei ollutkaan piinallista, turhauttavaa ja ahdistavaa (no okei en aio valehdella teille, pikkuisen ahdistavaa se oli edelleen), kun sitä ei tarvinnut tehdä väkisten. Kun ei tarvinnut suorittaa. Kun ei ollut kiire. Kun hyppyä ei arvosteltu. Kun pystyi iloitsemaan pelkästään siitä, että pystyy tuosta vain hyppäämään pää edellä veteen. 

Olen kaikenlaista, kunhan vaan saan tehdä asiat omalla tavallani. Onneksi aikuisena saa!

***

I've learnt that I can do all kind of things and enjoy doing those - as long as I can do things my way.

Kommentit (0)

Seuraa 

Rentoa jutustelua ja ärhäköitä kannanottoja liikunnasta ja sen lieveilmiöistä. Blogia pyörittää kirjoittamisen ja liikunnan parissa työskentelevä Sofia Kilpikivi, joka juoksee pitkiä matkoja siksi, ettei joutuisi juoksemaan kovaa.

 Seuraa blogiani >

 

 

 

 

 

 

 

Fitness Führer somessa:

fitnessfuhrerblogi@gmail.com

Instagram @fitnessfuhrer

Facebook

Teemat

Blogiarkisto

2016
2015
2014
2013
2012