Lapseni aloittivat telinevoimistelun täysin sattumalta. En myöskään oikein tajunnut, millaista se ja siinä kilpaileminen on. Muutaman vuoden aikana minulle on selvinnyt muutama keskeinen käsite.

Puvut. Minimaalinen kangasriekale maksaa satasen.

Kisapuvut. Aavistuksen suurempi kangasriekale maksaa kaksi sataa. Sillä hinnalla ei kuitenkaan saa paikallaan pysyviä strasseja.

Talkoot ja/tai paniikki. Kun nakkienjako-sähköposti tulee, on oltava nopeampi kuin rasvattu Mustanaamio. Ei mokkapalanakkia! Ei voileipänakkia! Ei mitään, missä joutuu pilkkomaan! Haluan helpon nakin (juu kyllä, tästä se sanonta tulee).

Pelko. Suoritusten katsominen on todella hermostuttavaa. Niitä kurkkii sormien välistä, jalat ihan oikeasti täristen. Kädet hikoavat jo lapsen vuoroa odotellessa niin, että neulomisesta ei tule mitään. Kaikki puomiliikkeet: ÄLÄ ÄLÄ ÄLÄ TIPU. Vaikeat puomiliikkeet: OI RAKAS LAPSENI ETHÄN VAIN KUOLE.

Kisakampaus. Pinnejä, lettejä, nutturavalkkeja, hiusdonitseja, lakkaa, kimaltavaa suihketta - kello kuudelta aamulla. Miksi kukaan luulee, että olisin pätevä tähän?

Pinnit. Mikään, siis mikään ei ole niin tärkeää kuin pinnit. Paitsi ehkä hiusdonitsit. Ja kimaltavat puvut ehkä (ne muuten maksavat satasen, kerroinko jo? Onneksi kaupan päälle saa hiusdonitsin.).

Treenisali. Tai siis se, minkä muut ihmiset tuntevat sanalla olohuone. Tai mikä tahansa vähänkään avoin tila = treenisali. "Vähänkään avoin" tarkoittaa neliömetrin aluetta.

Sisustaminen: Kalmansininen kolme kertaa viisimetrinen permannonpala olohuoneen lattialla alkaa yhtäkkiä vaikuttaa ihan tyylikkältä ratkaisulta. Katosta roikkuu köysiä ja renkaita siinä missä lamppujakin. Äiti iskee kirpputorilla silmänsä patinoituneeseen hevoseen, mutta se ei kelpaa. Hevonen on poikien teline.

Show. Käytännössä olemme kiertävä sirkus. Kadulla ei voi olla tekemättä kärrynpyöriä, mutta missä tahansa voi ottaa leuanvetokisan. Häviän aina, kai nyt kun kymmenvuotias vetää yli 20 leukaa.

Kannustus. Lapseni koulun rehtori antoi vapaata liikuntatunneista sillä ehdolla, että lapseni osallistuu tunneille silloin, kun harjoitellaan joukkuelajeja. En ihan tajunnut. Telinevoimistelu on joukkuelaji. Joukkueen jäsenet kilpailevat myös toisiaan vastaan, mutta he ovat silti tiimi. Myös vanhemmat ovat: kaikkien lapsia kannustetaan yhtä lailla. Vähän fanaattisestikin ehkä. Näin kerran kisoissa kilpailevan helsinkiläisseuran äidillä villasukat seuran väreissä ja logolla. Haaste on vastaanotettu. Me olemme harkinneet kannustuslakanaa ja vain aavistuksen verran Pohjoiskaarre-henkistä laulua.

Sitkeys. Kun lapsi tippuu kisassa puomilta, hän nousee ylös ja jatkaa. Niin monta kertaa kuin on tarpeen. Ilmeenkään värähtämättä. Itse itkisin ja mälläisin varmasti koko loppusarjan (ja loppukisan). Olettaen, että nyt ylipäätään uskaltaisin nousta puomille!

Pisteet. Niitä ei voi tajuta. Niitä. Ei. Voi tajuta. Tyydyn hermoilemaan palkintojenjaossa.

Leirit. Ensin ajattelin, että wuhuu päivätolkulla aikaa tehdä mitä huvittaa! Sitten tajusin, että leirikustannusten jälkeen minulle ei jää rahaa tehdä mitään.

Kuskaaminen. Neljä kertaa päivässä Kisahallille, viisi kertaa viikossa. No, lapset eivät valita, joten en minäkään (paljoa).

Valkoiset nilkkasukat. Kuuluvat kisa-asuun ja ovat maailman haavoittuvimmat vaatekappaleet, ja katoavimmat myös. Jos sukat ylipäätään löytyvät, niitä jynssätään kloriitilla yhdeltä yöllä. Aamulla taas herätään pirteinä väsäämään kampausta.

Ruoka. Missä sitä on, milloin sitä on, onko sitä tarpeeksi, milloin sitä on viimeksi syöty, kuinka paljon sitä on syöty, onko sitä repussa, suussa, mahassa, eihän sitä ole kisapuvulla?!

Ilo. Se hämmentävä tunne, jonka huomaa itsessään, kun lasten kilpailuaikataulu tulee sähköpostiin. Pääsee taas tekemään niitä kampauksia. Suihkuttamaan kimallesuihketta. Nuokkumaan kylmässä voimisteluhallissa puoli viikonloppua. Liikuttumaan alkumarssissa. Nyyhkimään sitä, miten söpöltä koko joukkue näyttää. Juomaan liikaa kahvia ja syömään (jonkun toisen tekemiä) mokkapaloja. Hikoamaan kutimen märäksi. Kurkkimaan sormien välistä. Seuraamaan tyttöjen kikattelua. Liikuttumaan uudelleen, kun he halaavat valmentajia. Seisoskelemaan muka-coolina palkintojenjaossa. Ehkä jopa ostamaan mitalikukkia.

Ja ennen kaikkea ihailemaan, että mitä ovat nuo ihmeelliset olennot ihmeellisine taitoineen, ja mikä tuuri minulla on käynyt, että he ovat minun.

Kuvat Hannu Sipilä/ Suomen Taitovoimisteluklubi.

***

My life as a gymnasts' mom.

Kommentit (6)

Lapsuus

Sääliksi käy lapsiasi, tuollainen treenimäärä noin nuorena. Missä on nuoruus? Telinevoimistelu on raakaa, tsemppiä koko perheelle!

Fitness Führer
Liittynyt5.5.2015

Jutussa ei kerrottu treenimäärää, joten tuskin pystyt kovin hyvin arvioimaan onko se liikaa vai ei. Ja nuoruus jää nähtäväksi, lapsia nuo vielä on ja lapsuus nyt näyttää menevän niissä hommissa mitä tykkäävät tehdä.
Kiitos tsempeistä, tulee ihan tarpeeseen (äidille) :)

Vierailija

Heips, saako koululiikuntaa korvata noilla harrastustunneilla? Oma tyttö samassa lajissa, mutta pienempi vielä.

Fitness Führer
Liittynyt5.5.2015

Luulen, että riippuu koulusta. Meillä voi korvata osan, nyt neljänneltä luokalta alkaen. Tätä ennen koululiikuntaa ei ollut merkitysti lukkarissa, joten tuskin olisi onnistunut.

sanumaria

Kuulostaa ihan samalta kuin luistelu, paitsi valkoiset sukat = trikoot ja äidit joutuvat istumaan kylmässä hallissa. Mut muuten mokkapaloja myöden tasan sama! :D

Vierailija

Pikkusiskon voimistelija elämää tuli seurattua vierestä kaksi vuosikymmentä. Sinä aikana pienestä jumpparista kasvoi telinevoimistelija muun muassa maailmanmestaruuskisoihin. Ihan tuo on terve ja tasapainoinen aikuinen nykyään. Erittäin urheiilullinen sellainen tosin.

En muista siskoni koskaan valittaneen lapsuuden lyhyyttä tai sitä ettei nuoruudessa alkoholi sopinut tiukkaan treeniaikatauluun. 

Varmasti löytyy tiikerivanhempia jotka puoliväkisin jälkikasvuaan treeneihin lykkää mutta telinevoimistelu tosiaan on sen verran rankka laji, että se vaatii tekijältä itseltään paljon intohimoa lajia kohtaan. Siellä ei  pärjää jos sitä ei rakasta.

Seuraa 

Rentoa jutustelua ja ärhäköitä kannanottoja liikunnasta ja sen lieveilmiöistä. Blogia pyörittää kirjoittamisen ja liikunnan parissa työskentelevä Sofia Kilpikivi, joka juoksee pitkiä matkoja siksi, ettei joutuisi juoksemaan kovaa.

RSS
RSS

 Seuraa blogiani >

 

 

 

 

 

 

 

Fitness Führer somessa:

fitnessfuhrerblogi@gmail.com

Instagram @fitnessfuhrer

Facebook

Teemat

Blogiarkisto

2016
2015
2014
2013
2012

Kategoriat