Nautin valtavasti yksin ja rauhallisessa ympäristössä työskentelystä. Omaan pienen keskittymishäiriön, ei toki mitään suurta ja vakavaa, mutta helposti huomaan häiriintyväni pienistäkin asioista. Älypuhelin on ehdottomasti yksi suurimmista häiriötekijöistä työpäivässäni. Näyttöön ilmestyvä ilmoitus tai viaton bling ääni keskeyttävät työn välittömästi, jonka jälkeen työstä uudelleen kiinni saaminen vie tovin. Täytynee ehkä hylätä älypuhelin ja hankkia uudelleen julkaistava Nokian klassikko 3310. Toki silloin kaikki työpäivät kuluisivat matopeliä pelatessa, eli taidan ehkä sittenkin pysytellä nykyisessä puhelimessa ja säätää asetukset niin, ettei puhelin blingahtele turhaan.

Olen huomannut, että minulle tehokkainta ompeluaikaa työhuoneella on kello 16 - 20, kun kanssaeläjät alkavat hipsiä kotia kohti, ulkona pimenee ja äänet ympärillä vaimenevat. Keskittymisen kannalta yksin koppiin sulkeutuminen on parasta, mutta olen ehdottomasti sitä mieltä, että yhteisössä on voimaa. Oli yhteisö sitten opiskelutoverit, työhuoneyhteisö tai muuten syntynyt joukko samanhenkisiä yhteen ajautuneita yrittäjiä. Opiskeluaikana syntyy tärkeä vertaistuki luokkakavereiden kesken. Tämä tuki vain valitettavasti tietyllä tapaa loppuu kuin seinään sinä hetkenä, kun kädessäsi on todistus siitä, että olet suorittanut tutkinnon onnistuneesti loppuun. Pidämme kyllä ammattikorkeakoululuokkani kanssa edelleen tiiviisti yhteyttä, mutta se ei ole silti sama asia, kun ei tule nähtyä joka päivä opiskeluiden puitteissa.

Suunnitellessäni tätä tulevaa jalkinemallistoa olen ikävöinyt suunnattomasti luokkayhteisön tuomaa vertaistukea. Kun suunnittelimme yhtä aikaa mallistoja kouluprojekteja varten, oli äärimmäisen helpottavaa avautua jollekulle, joka kävi läpi samoja ongelmia ja tunteita. Kuinka oma suunnitelma näyttikään toisinaan parhaalta idealta ikinä ja seuraavassa hetkessä sitä häpesi ja vihasi yli kaiken. Tähän suunnittelun tuskaan ja ihanuuteen paneudun syvemmin vielä omassa postauksessa. Moni etenkin yrittäjähenkiseen ammattiin valmistunut on varmasti huomannut, kuinka paljon vaikeampaa on löytää saman henkisiä ihmisiä opiskeluiden jälkeen.

Olen ollut erittäin onnekas valmistumisen jälkeen. Vaikka pidänkin yksin työskentelystä, olisin varmasti yksinäinen, jos en olisi törmännyt upeisiin uusiin ihmisiin opiskeluiden päätyttyä. Työhuoneeni Wetterhoffilla oli aluksi jaettu toisen muotoilijan kanssa. Tunsimme toisemme entuudestaan, mutta yhteinen työhuone yhdisti meitä yrittäjäkollegoina ja ystävinä. Entisen työhuonekaverini mammalomailun vuoksi olen tällä hetkellä työhuoneeni ainut asukas, mutta onneksi yhteistyömme jatkuu muissa kuvioissa. Wetterhoffin talossa on yleisesti ottaen todella mukava ilmapiiri ja eri huoneita asuttavien yrittäjien kanssa tulen todella hyvin toimeen. Vaikka yrittäjiä talossa on kulttuurialan mittapuulla laidasta laitaan, yhteisiä projekteja ilmaantuu aina silloin tällöin. Lisäksi mielestäni on ihanaa, että talossa on kerran kuussa toistuva perjantaipulla nimellä kulkeva palaveri, jossa käsittelemme talossa tapahtuvia asioita.

Tällä hetkellä yksi tärkeimmistä yrittäjyyteen liittyvistä yhteisöistä on ehdottomasti kuuden yrittäjänaisen Artisan -putiikkimme. Kaikki lähti liikkeelle yhdestä puhelinkeskustelusta tuntemattoman hatuntekijän kanssa. Yhteisten projektien jälkeen päädyimme yhteiseen putiikkiin, joka on ainakin itselleni paikka, josta saa paljon vertaistukea ja vastakaikua ideoille ja uusille tuotteille. Ennen kaikkea se on kuitenkin paikka, mistä löytyi uusia samanhenkisiä ihmisiä täydentämään yksinyrittäjän arkea. Tällä porukalla on hyvä mennä eteenpäin kohti uusia seikkailuja.

Viimeinen vuosi on ollut oman yrittäjäurani monipuolisin. Uusia tuttavuuksia on syntynyt työhuoneen kautta ja lisäksi Artisan toi elämääni monta super hyvää tyyppiä. Kiersin syksyn ja lopputalven aikana todella monet messut ja myyntitapahtumat, joissa en ollut aikaisemmin ollut. Moni tapahtuma olisi ollut todella uuvuttava ja raskas, jos viereen ei olisi sattunut mahtavia uusia tuttavuuksia, joiden kanssa tuli vaihdettua syksyn mittaan kuulumisia aina, kun osuimme samoihin tapahtumiin. Valtavan suuri kiitos teille kaikille ihanille ihmisille, jotka olette tupsahtaneet yksinyrittäjän elämään ja tehneet siitä epäyksinäisen.

Loppuun kerron tarinan road tripista tuntemattoman naisen kanssa, joka ei onneksi ollut sarjamurhaaja. Viime elokuussa järjestin itselleni kolmen päivän messuputken. Tälläiset kolmipäiväiset putket ovat toki ihan normaaleja, mutta tämä putki sisälsi kaksi päivää Oulussa ja perään yhden päivän Jyväskylässä. Tarkoitukseni oli kulkea junalla ja busseilla kaikkien kantamusteni kanssa ja kantamuksilla tarkoitan rinkkaa, laukkua ja isoa korvakorutelinettä (lue: näytän valtavalta kuormajuhdalta, jonka täytyy pysähtyä kymmenen metrin välein huilaamaan). Ouluun asti kuljinkin suunnitelmani mukaan junalla, mutta onneksi päädyin juttelemaan samassa tapahtumassa olleen naisen kanssa, joka oli myös suuntaamassa kohti Jyväskylän Design Marketia. Hän oli liikkeellä pakettiautolla ja pääsin mukaan kyytiin.

Ensinnäkin on paljon mukavampaa matkustaa pakettiauton etupenkillä kuin Onnibussissa ja kuinka virkistävää onkaan viettää iltaa ja yötä uuden tuttavuuden kanssa ajellessa kohti pimenevää ympäristöä täydenkuun (tietysti kuuluu asiaan) noustessa horisontista, kertoilla kummitusjuttuja, jutellen niitä näitä sekä pohtia syvällisempiäkin juttuja. Hivenen introvertin luonteen omaavana olen todennut, että avaamalla suun ja jutustelemalla ei menetä mitään, vaikka välillä jännittäisikin uusien ihmisten kohtaaminen.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Cobblerinan työhuoneella -blogi kertoo tarinaa yrittäjän arjesta, tyylistä sekä ajankohtaisista projekteista. Sanna Niskanen on yrittäjä Cobblerina -asustemerkin takana. Blogissa seurataan muun muassa kevään aikana valmistuvan jalkinemalliston syntymistä ja näyttelyn toteutusta.

cobblerina(at)gmail.com

Instagram