Huhh Huhh! Onpa ollut pari tekemisten täyteistä viikkoa. Sportgirl2016 kuvaukset ovat täydessä vauhdissa ja mun FighterChallenge on lähtenyt pyörimään Mun Treenari-sovelluksessa.  Kuvaukset, haastattelut, kameralle esiintyminen ja mediamaailma kokonaisuudessaan ovat minulle melko uutta ja tuntematonta, mutta olen tuntenut oloni todella kotoisaksi kameroiden edessä kaiken häslingin keskellä. Jotenkin sellainen pikkuinen mutta turvallinen olo keskellä isoa proggista, kameroita, kankaita, valoja ja suurta määrää ihmisiä, joilla on kaikilla oma tehtävänsä ja päämääränsä.  Mutta toisaalta, just sellainen mä olen. Mä toimin parhaiten kaaoksen keskellä. Saan jotenkin virtaa ja inspiraatioita haastavista tilanteista ja haluan saada ”tehtävän ratkaistua”. Rentoon fiilikseen kuvauksissa on tietenkin vaikuttanut koko tuotantotiimin kannustava ja ammattitaitoinen ote tekemiseen sekä, viimeisenä mutta ei millään tapaa vähäisimpänä, mun Sportgirl siskot; Sofia, Marinka ja Mimosa. Meillä natsas heti ensimmäisistä kuvauksista lähtien. Aivan huikeita mimmejä <3 Ollaan jotenkin tosi samalla aaltopituudella vaikka ollaan melko erilaisia kaikki neljä. Noilta tytöiltä mä voin oppia paljon kaikkea ja huomaan janoavani keskusteluita heidän kanssaan, jotta oppisin tuntemaan heidät paremmin. He sekä tuotantotiimi tuntuvat just niiltä tyypeiltä keiden kanssa tää SportGirl-taival tuntuu turvalliselta mutta samalla kreisin elämyksekkäältä matkalta kuljettavaksi. Olen malttamaton odottamaan mitä tulevan pitää.

 

 

Suurin osa kuvauksista mitä meillä tähän mennessä on ollut on liittynyt lehtijuttuihin sekä  ohjelman mainoksiin ja tunnarin tekoon. Ylivertaisesti siistein kokemus tähän mennessä on kuitenkin ollut Kristiinan haaste meille tytöille. Kuten ehkä jotkut ovat ehtineet lukemaan, on minun pitkäaikainen unelma ollut päästä ajaa motocrossia/enduroa. Se on ollut minulle jo aikoja sitten selvää; jo silloin kun vielä olin täysin uppoutuneena hevosmaailmaan enkä voinut kuvitellakaan sellaista päivää, etten ratsastaisi. Silloin tallikaverini kysyi minulta, kävellessämme hevostemme kanssa metsätietä pitkin, että mitä mä tekisin ellen joku päivä voisi/haluaisi ratsastaa. Pidin sitä mahdottomana ajatuksena silloin mutta lähdin ajatusleikkiin mukaan. Totesin, että laskuvarjohyppy, potkunyrkkeily tai motocross ovat ainoat lajit jotka voisivat vetää vertoja ratsastukselle. Vuosien mittaan ajatus on kypsynyt ja tahto pyörän selkään kasvanut lähes sietämättömäksi. Ei ole vain tullut kohdalle hyvää tilaisuutta siihen, ei ole ollut kavereita jotka olisivat lähteneet kanssani harrastamaan ja lopulta se ikuinen kompastuskivi, raha, on pidätellyt minua tutustumasta lajiin. Mutta kyllähän mä sen itsekin tiedän, ettei tilaisuuksia tällaiseen tuoda tarjottimella minulle tarjolle. Ihan itse pitää tehdä töitä unelmiensa eteen.

 

Noh, paitsi tällä kertaa. Yllätyin kuinka tunteelliseksi enduropyörän selkään kapuaminen mut veti. Tai itse asiassa jo ajovarusteiden päälle pano sai jo adrenaliinin virtaamaan ja fiilikset kattoon. Olihan se ihan älyttömän magee ja hieno kokemus. Tunteet kyl pääsi ottamaan tästä tytöstä vallan eikä pyörällä liikkeelle lähtö meinannut alkuun onnistua mitenkään. Innosta kankeilla sormilla ei meinannut kytkimen ja kaasun tasapaino löytyä sitten millään. Mut oij vitsi!!  Sit kun pääsi vihdoin liikkeelle, se oli aiwan sanoin kuvaamattoman upeeeeeeta! Se pyörä totteli ihan tavattoman herkästi ja seurasi mun katsetta, ihan kuin ne herkimmät ja kuuliaisimmat hevoset. Pyörällä ajolla ja ratsastamisessa oli yllättävän paljon yhteistä. Pienillä sormen ja rannetuntumalla sai hallittua tehokasta pyörää ja sitä, kuinka se totteli painonsiirtoa ja katsetta kääntäessä. Tasapaino ja kehonhallinta joutuivat ihanasti koetukselle mutta ennen kaikkea se korvien väli. Se on aina mulle se haasteellisin juttu, sillä innostuksissani homma mene usein yliyrittämiseksi ja sähellykseksi, eikä silloin mikään meinaa onnistua ja tekee oppimisen todella vaativaksi. Välillä, kun maltoin mieleni ja keskityin annettuihin ohjeisiin, homma rupesi jo hetkittäin luistamaan. Se tunne oli hieno. Aika meni vaan aivan liian nopeasti ja tuntui kun olisin vasta päässyt ihan snadisti ajamisesta jyvälle kun piti jo lopettaa. Mentiin Sofian kanssa kyl vielä pyytämään yksi extra-kierros enduroradalla, ihan kun jotkut pikku-tytöt. Pliiiis, pliiiis! Vielä yks kiekka  ja saatiinhan me. 

 

Heti ajon jälkeen olin aivan liekeissä ja mietin milloin pääsen seuraavan kerran ajamaan ja sitä, että miksi ihmeessä en ole vain aiemmin ottanut itseäni niskasta ja mennyt kokeilemaan. Totesin kyllä nopeasti itselleni, että ehkä oli juuri tarkoituskin, että tämä oli ensimmäinen kertani. En pysty ajattelemaankaan parempaa tapaa tutustua lajiin kun viime perjantainen. Kiitos siitä Riihimäen MotoJyskylle, Kristiinalle ja Sportgirl tytöille. Te teitte mun ensimmäisestä kerrasta merkityksellisen ja unohtumattoman ;)

Ensi viikolla kuvaukset ja uudet haasteet jatkuvat. Eikä enää pitkä aika kun ohjelma alkaakin jo telkkarista! Maanantaina 2. marraskuuta me vallataan teidän telkkarit. Aika hullua. Mutta siistiä. Tällä viikolla ilmestyi uusin Sport-lehti missä on niin minun kuin muiden tyttöjen haastattelut. Olo on tavattoman etuoikeutettu, kiitollinen ja onnellinen. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin.

 

<3: Bianca

Kommentit (0)

Seuraa 

Kirjotan elämästäni, joka keskittyy paljon treenaamiseen, ulkona liikkumiseen ja hyvinvoinnin ympärille. Harrastan monipuolisesti liikuntaa, mutta tällä hetkellä ehdottomia ykköslajejani ovat nyrkkeily ja potkunyrkkeily. Haluan motivoida ja inspiroida lukijoitani, sekä antaa heille vinkkejä omaan hyvinvointiin ja elämään. Lähtekää mukaan seuraamaan mun tapahtumarikasta arkea ja elämän pieniä tähtihetkiä. Bianca on Sport Girl 2016 -ohjelman finalisti.

Sport Girl 2016

Teemat