Edellinen viikko oli vaikein vähään aikaan. Huonosta sisäilmasta aiheutuneet haitat ja oireet mun keholle olivatkin paljon laajamittaisemmat kuin osasinkaan ajatella. Oli hölmöä multa ajatella, että sisäilmaongelma vaikuttaisi vain mun keuhkoihin. No eipä tietenkään, leviäähän se verenkierron kautta koko mun muuhun kehoon, laittaen maksan ja munuaiset koville niiden yrittäen puhdistaa kehoa ja palauttaa sen tasapainoa. 

Olo on tällä viikolla ollut ihan tajuttoman "krapulaisen" tunkkainen ja puhki. Hengästyn pienistäkin asioista, kehoa kolottaa ja maan painovoima tuntuu moninkertaiselta. Tämä viikko on mennyt sairaslomaillen, akkuja lataillen ja syöden. Nälkä on ollut ihan loputon, voisin syödä koko ajan ja ihan kaikkea. Ihan älytön himo kaikkeen rasvaiseen ja energiatehokkaaseen. Olenkin pitänyt itseni toimeliaana ravitsemalla ja tankkaamalla mun kehoa sit oikein huolella :)

Sitten on se toinen puoli. Vaikka mun kroppa tuntuu raihnaiselta vanhalta lattiamopilta ei mun mieli rauhoitu. Se käy ylikierroksilla janoiten voimakkaita ärsykkeitä, haasteita, vauhtia, rasitusta ja adrenaliinia. Se tarvitsee niitä voidakseen hyvin ja ollakseen tasapainossa. Niin on aina ollut ja tulee varmasti jossain määrin aina olemaan. Kun liikun ja haastan itseni niin psyykkisesti kuin fyysisesti voin hyvin ja olen tasapainossa. 

Jos mun mieli ei saa tarpeeksi haasteita ja ärsykkeitä ei oikein mikään muukaan onnistu. Ehkä enintään sen takia, etten mä nuku. Mua väsyttää ihan älyttömästi mutta mä en nukahda. Mieli ei vaan pysähdy. Se käy alitajuisesti läpi lyönti- ja potkusarjoja, crossi-kokemuksii, käsilläseisontaa tai muita siistejä asioita joita se haluisi tehdä... Se on aika tuskasen ärsyttävää kun olet ihan poikki ja haluisit vain nukkua. 

Kun en saa mun säännöllistä adrenaliinirushia ja vahvoja aistiärsykkeitä muutun sietämättömän ärsyttäväksi ihmiseksi. En viihdy seurassani. Kaikki ärsyttää mua. Kaikki menee liian hitaasti. Kaikki aistiärsykkeet tuntuu liian voimakkailta. Tekee mieli päästä vetää täysillä. 

 

Koin perjantaina olevani jo vahvemmassa kunnossa ja odotin aamusta lähtien kärsimättömänä illan sparri-treenejä. Treenit meni hyvin, itseasiassa oikein hyvin, oli ihan tajuttoman siistii. Vaikka huomasin hengistyväni normaalia herkemmin tunsin itseni onnelliseksi ja oleavani taas elossa. Adrenaliini virtasi suonissa ja yllätyin kuinka nopeasti ja napakasti pystyin reagoimaan ja vastaamaan hyökkäyksiin. Treenien loputtua ja adrenaliinin paetessa suonista tuli sitten se täydellinen romahdus. Löysin itseni lattialta makoilemasta ääni käheänä ja krapulaisen tuskaisen olon taas täyttäen kehoni. Huomaamatta oli mennyt melkein tunti enkä ollut saanut itseäni ylös lattialta ja lähdettyä kotiin. Lopulta autoon päästyä soitin Akille. Itku tuli. Harmitus siitä, että hetki sitten olin iloinen, onnellinen ja täynnä elinvoimaa muuttui hetkessä todellisuuteen ettei treeni tekisi vielä hetkeen hyvää. Se tuntu epäreilulta. Miks aina minä? Olisinko voinut estää tämän? Syytin itseäni siitä, että minun olisi pitänyt tajuta oireet aikasemmin ja reagoida ennen kuin olen tässä pisteessä, että mun keho laittaa täysstopin. 

Häpeä siitä, etten kuullut tai kuunnellut omaa kehoani vaikka itse paasaan siitä muille nakersi taas mun mieltä. No hyväksyttävä se nyt vain on, näin kävi. Negatiivisissa tunteissa rypeminen nyt ei ainakaan parantaisi tilannetta vaan pikemminkin päin vastoin. Ehkä olisin voinut tajuta merkit aiemmin, ehkä en, nyt on ajateltava eteenpäin, opittava  virheistä ja  mentävä kehon ehdoilla. Nyt on keskityttävä niihin asioihin joihin pystyn vaikuttamaan.

Loukkaantumiset ovat jokaiselle aktiiviselle ihmiselle kova paikka. Tasapaino häviää kun kokonaisuuden yksi peruselementeistä/tukipilareista puuttuu. Minulle se on itseni haastaminen kovan fyysisen ja psyykkisen rasituksen kautta.Se on se perusedellytys, jotta systeemi toimii. Nollataso. Väliaikaisen tasapainon saavuttaminen on ihan tosi vaikeaa ja vaatii multa paljon tietoista työskentelyä, mielenhallintaa ja luovuutta keksiä korvaava "tukipilari"/toimintaa. Pidemmillä sairaslomilla myös oma identiteetti joutuu koville. Tunnen olevani elementissäni kun toteutan itseäni liikkumalla. Olen hyödyllinen ja minulla on päämäärä. Tunnen onnistumisen kokemuksia, venytän rajojani ja kehityn. 

Korvaavaa toimintaa on vaikea löytää. Tämä viikko on mennyt siivoillen, ajellen ympäriinsä "hoidellen asioita" ja kävellen ympäriinsä ilman mitään tiettyä määränpäätä. Minun pitää keksiä itselleni tehtäviä ja tekemistä vaikka ne olisikin melko jonnin joutavia. Aikataulutan päiväni ihan kuin kiireisenä arkena, mahduttaen ruokailut, työt, paikoista siirtymiset, Chaoksen ulkoilutukset, treenit ja suihkussakäynnit. 

Tämän viikonlopun "hoidettavat asiat" oli Akin luistimien teroittaminen, vakuutusasioiden hoitaminen, uusien käsisiteiden hankinta, kylmäpussien täydennys treenilaukkuun, keittiön siivoaminen, uuden reseptin kokeilu, mökin varaus uudeksivuodeksi ja eestaas ajo Kuorttiin syömään. Mylläsin myös kodin ylösalas etsien kadonnutta  kynsiviilaa. Teen kaikki nämä mun tehtävät ihan naurettavassa mittakaavassa ja intensiteetillä. Onneksi Akilla on pitkä pinna ja ymmärrystä mun säätämisen tarpeellisuudesta kotirauhaan.

Koitan ottaa treenitauot myös mahdollisuutena kehittää itseäni, omaa identiteettiäni urheilun ulkopuolella. Kun minulla ei ole treenejä, minulle jää enemmän aikaa kuunnella itseäni ja pysähtyä miettimään miltä musta todella tuntuu, kokeilla uusia juttuja sekä tavata ystäviä ja sukulaisia. Lähipiirin tuki on korvaamaton treenitaukojen aikana. Toki niistä keskusteluista nousee usein esille levon. palautumisen ja kehonhuollon tärkeys ja merkitys aktiivi liikkujalle. Ja onhan ne hyvä palauttaa taas kunnolla mieleen ja ottaa taas itseään niskasta kiinnii. 

Nämä asiat tuntuu isossa mittakaavassa ihan naurettavan vähäpätösiltä ja hölmöiltä mutta mulle ne on tällä hetkellä mun koko mun elämä. Kaikki pyörii enemmän tai vähemmän niiden ympärillä. Ehkä enään hetken. Toivottavasti.

Mukavaa viikkoa!

<3 B

 

 

Kommentit (1)

Seuraa 

Kirjotan elämästäni, joka keskittyy paljon treenaamiseen, ulkona liikkumiseen ja hyvinvoinnin ympärille. Harrastan monipuolisesti liikuntaa, mutta tällä hetkellä ehdottomia ykköslajejani ovat nyrkkeily ja potkunyrkkeily. Haluan motivoida ja inspiroida lukijoitani, sekä antaa heille vinkkejä omaan hyvinvointiin ja elämään. Lähtekää mukaan seuraamaan mun tapahtumarikasta arkea ja elämän pieniä tähtihetkiä. Bianca on Sport Girl 2016 -ohjelman finalisti.

Sport Girl 2016

Teemat