Hei rakkaat lukijat!

Teitä onkin ollut tuhansittain, Dubaista Amerikkaan, Pariista Lontooseen, ympäri maailmaa. Ihan huikeeta! Kevät on jo pitkällä. Vappu meni mukavasti perheen kanssa. Parasta oli nähdä kuinka oma lapsi oli riemuissaan yhdessä koetuista asioista kuten hevosajelusta, herkuttelusta, ilmapalloilla pompottelusta ja keskustan karnevaalitunnelmasta. 

Oman lapsuuteni vapuista en muista kyllä oikeen yhtään mitään. En ainakaan saanut munkkeja tai ilmapalloa, sellaisen iloisen asian kyllä muistaisin. 

Yhden vapun muistan jolloin olin 14 -vuotias. Olin kehitysvammaisen pikkuvelipuoleni isän kodissa. Olin siellä yksin velipuoleni kanssa, koska olin hänelle lapsenlikkana, hänen isänsä oli töissä pyhäpäivisin. Nyt kun sitä ajattelen, aikamoinen vastuu 14-vuotiaalle joka on itsekkin vielä lapsi. Varsinkin kun velipuoleni on erittäin vaikeasti kehitysvammainen. Meillä on ikäeroa 4 vuotta. 

Sillon kun velipuoleni oli 2 -vuotias, alettiin epäillä että hän on kehitysvammainen. Se oli yllätys kaikille, koska hän näyttää ulkoisesti tavalliselta, eikä hänellä ole liikuntarajoitteita. Hän on edelleen itsensä ilmaisussa 2-vuotiaan tasolla, vaikka on hän on nyt 27 -vuotias. Hänellä on jonkinlainen aivovaurio, koska hän ei puhu, lue eikä kirjoita. Lisäksi hän on autisti, se on luultavasti hänen isänsä puolelta, jonka suvussa on autismin lievempää muotoa, asperger-syndroomaa.

Muistamieni silmittömien väkivallan puuskien takia, terapeuttini pohti, olisiko veljeni vammautunut äitini takia. Niinä vuosina niitä oli paljon, kaikkiin meihin lapsiin kohdistuen. Ja äitini aina puhui, että velipuoleni syntyi "normaalina".

Minä ja isoveljeni oli jo laitettu ympäri Suomea eri sijaiskoteihin kun pikkuveljeni laitettiin laitokseen sen jälkeen kun häntä alettiin tutkia. Hän ei koskaan muuta omilleen. Jos hän pistää ranttaliksi, siinä ei auta ne sen hetken 6 hoitajaa, vaan paikalle tilataan poliisit, jotka pitää hänet niin kauan paikallaan, että ambulanssihoitajat saavat piikin laitettua että tilanne rauhoittuu. 

Aika hurja määrä ammattilaisia veljeni ympärillä, ja minun piti 14-vuotiaana vapun pyhät selvitä yksin... ja nuorempanakin. 

Sijaisperheestä olin välillä lomilla velipuolen isällä, johon velipuoleni tuli myös lomille laitoksesta. Ja joskus äitinikin tuli vaikka oli eronnut velipuoleni isästä. Joskus jopa isoveljenikin tuli sinne. Kuulostaapa sekavalta, ja sitä se myös oli.

Muistot ja takaumat yleensä koskevat niitä pahoja asioita, mitä minulle tehtiin. Fyysisen kivun jotenkin kestää, kun tietää että se paranee ja menee ohi. Mutta se minusta huolehtimatta jättäminen oli ehkä pahempaa, se ei päättynyt koskaan ja jätti pohjattoman turvattomuuden tunteen.

Tästä täytyy nyt keräillä itsensä taas tähän päivään ja tähän hetkeen. Tässä hetkessä, on turvaa. Kuulen kuinka mieheni leikkii legoilla tyttäremme kanssa viereisessä huoneessa. Legopalikot kolisevat osuessaan toisiinsa. Tasaista puheen sorinaa, taidanpa liittyä seuraan.

 

See ya ❤️

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Tässä blogissa aion käsitellä rankkoja aiheita, mutta ne ovat kaikki tositapahtumia omasta elämästäni. Jos asia on totta, sitä mielestäni ei tarvitse kierrellä tai kaunistella. Kirjoittaminen on minulle voimaannuttava kokemus, ja toivon, että kipeistäkin aiheista puhuttaisiin, jotta tietoisuutta lisättäisiin. Tietoisuus mahdollistaa muutoksen.

 

Olen ihan tavalliselta vaikuttava kolmekymppinen perheenäiti. Korkeakoulutus, kansainvälinen ura, kaunis koti, uusi auto, komea mies, suloinen tytär, positiivinen asenne ja ihania ystäviä. 

Elämä ei ole ollut aina kuitenkaan niin auvoista. Isän kuolema, äidin hylkäys, sijaisperheen ankaruus, monenlainen rajattomuus, kehitysvammaisen veljen haasteet, koulukiusaaminen, ovat jättäneet vaikeasti lähtevät jäljet aikuisuuteeni. Niistä lisää pala kerrallaan.

Contacts: truestoriesofmylife@gmail.com