Ihana aurinkoinen aamu. Lapsi on miehen serkulla leikkimässä, hiljaista, makoisiaa venyttelyä sängyssäennen vuoteesta nousemista. Ei ole kiire minnekkään. Käyn aamupesulla ja avatessani oven kylpyhuoneesta se iskee silmilleni ja leikkaa leppoisan aamun kuin viidakkoveitsi. Takauma. 

 

Näen silmissäni pienen pojan. Isoveljeni, 6-vuotiaana meidän lapsuudenkotimme lattialla. Äiti potkii maassa makaavaa veljeäni raivon vallassa. Veljeni itkee ja huutaa, älä äiti enää. Raivon laannuttua hän lopettaa. Toinen veljeni, taaperoikäinen ja minä, noin 4-vuotiaana olemme jähmettynäinä,lamaantuneina ja hiiren hiljaa sivussa, sohvalla istumassa. 

Väliin ei uskalla mennä, se tiesi selkäsaunaa viimeksikin. Päivä jatkuu, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Äiti ei pyydä anteeksi, ei ota syliin, ei selittele toimintaansa. Isoveli nyyhkyttää lattialla. Isäpuolen tullessa kotiin kyyneleet olivat jo kuivuneet.

Takauma puristaa rintaani pahemmin kuin muistinkaan. Yritän jutella itselleni mielessäni. Olen nyt omassa kodissani. Otan eteisen lipastosta tukea. Yritän uskotella itselleni, että en ole 90-luvulla, ja se mitä silmissäni näin, ei tapahdu nyt. Laitan huippiksen pyörimään, ja yritän saada muuta ajateltavaa, kuunneltavaa ja takauman filmin poikki katsomalla ruudusta ohjelmaa.

Olo alkaa tasaantumaan, mutta tiedän, että tämä flashback on vain yksi pisara takaumieni meressä, ja tämä tai muu kohtaus saattaa alkaa pyörimään silloinkin kun sitä vähiten odotan.

En ole kertonut tästä ystävilleni. Leimeemmätkin flässärit on järkyttänyt. Perheterapiassa aikuisena tapasin biologisen äitini ja kerroin tämän takauman. Narsistina hän väisteli asiaa, mutta myönsi kyllä näin tehneensä. Syytä ei kertonut. Eikä ollut pahoillaan. Eikä tekisi mitään toisin. Totesi vielä lopuksi, että hän ei ole kyllä väkivaltainen ihminen.

Perheterapeutti oli pahoillaan, mutta sanoi ettei narsisti voi muuttua ellei itse halua muuttua ja käydä pitkän yksilöterapian. Äiti ei halunnut, koska  on omasta mielestään, hänellä menee vallan mainiosti.

Nyt istun autossa, ja olen menossa tekemään viikonlopun ruokaostokset. Toivottavasti ei tälle päivälle takaumia enään. Haluan halia ja pusia miestä ja tytärtämme kun pääsen kotiin. Syödä pizzaa ja katsoa bumtsi bumia. 

See ya soon ❤️

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Tässä blogissa aion käsitellä rankkoja aiheita, mutta ne ovat kaikki tositapahtumia omasta elämästäni. Jos asia on totta, sitä mielestäni ei tarvitse kierrellä tai kaunistella. Kirjoittaminen on minulle voimaannuttava kokemus, ja toivon, että kipeistäkin aiheista puhuttaisiin, jotta tietoisuutta lisättäisiin. Tietoisuus mahdollistaa muutoksen.

 

Olen ihan tavalliselta vaikuttava kolmekymppinen perheenäiti. Korkeakoulutus, kansainvälinen ura, kaunis koti, uusi auto, komea mies, suloinen tytär, positiivinen asenne ja ihania ystäviä. 

Elämä ei ole ollut aina kuitenkaan niin auvoista. Isän kuolema, äidin hylkäys, sijaisperheen ankaruus, monenlainen rajattomuus, kehitysvammaisen veljen haasteet, koulukiusaaminen, ovat jättäneet vaikeasti lähtevät jäljet aikuisuuteeni. Niistä lisää pala kerrallaan.

Contacts: truestoriesofmylife@gmail.com