Viikonloppu on vierähtänyt mukavissa merkeissä. Olin ystäväni syntymäpäivillä, toinen toistaan herkullisempia tarjottavia notkui pöydässä, kupliva virtasi ja huoneen täytti hyväntuulinen puheensorina. Ennalta tiesin/tunsin muutaman vieraista, mutta suurin osa vieraista oli ystäväni lapsuuden ystäviä. Oli todella hellyyttävää, että noin moni eskari tai kouluaikainen ihminen piti yhteyttä mutkattomasti ja lämminhenkisesti. Kuin olisin ollut 15 hengen luokkakouksessa, mutta kukaan ei ole vaivaantunut tai latele latteuksia "muka" saavutuksistaan. 

Vieressäni istui yksi mukavan oloinen parrakas mies ja kysyin häneltä, onko parta nykyään muotia. Kasmirilla ja ynnä muilla julkkiksilla nykyään parta on. Hän vastasi ettei muodista tiedä, vaan että kun hänen isä kuoli, hän ei jaksanut parran ajamisesta välittää ja antoi sen kasvaa. Voi minua ääliötä, ajattelin. Näin mielessäni saippuasarjojen "sairaala"parrat, kun esimerkiksi Ridge Forrester on ollut sairaalassa kokonaiset kaksi jaksoa ja hänellä on kolmen kuukauden draamaattinen elän-rankkoja-aikoja parta. Tai saippuasarjojen mystiset ääritilanteiden koetellessa-parrat, jolloin onnettomuuden tai "varman" kuoleman kokenut roolihahmo ilmestyykin kuin ihmeen kaupalla takaisin juuri sillä hetkellä kun hänen "leskeksi" jäänyt vaimo on löytänyt uuden kumppanin ja pappi kysyy siunatessa, onko esteitä avioliitolle. 

Kelasin mielessäni sekuntin sadasosassa small talkini vaivaannuttavan vaikutuksen, pahoittelin kysymystäni ja esitin suruvalittelut. Sanoin myös ,että oma isäni on myös menehtynyt ja että olin silloin 7-vuotias. Yllätyksekseni tämä henkilö halasi minua ja pahoitteli isäni pois menoa. Hän näytti lempeältä ja vaikutti olevan aidosti pahoillaan. Olin niin häkeltynyt empatiasta, että kakeltelin jotain siihen suuntaan, että onhan toki lapsena vaikeampi käsitellä surua kuin aikuisena. 

Samalla minua viilsi suru siitä, että tälläistä kohtelua en lapsena saanut. Tai aikuisenakaan, sukulaisiltani tai lapsuuden perheenjäseniltä. Sitten viilsi vihaisuuden tunne, että miksei minun sukulaiset ja lapsuuden perheenjäsenet voi olla tälläisiä mukavia, ymmärtäväisiä, lempeitä ja empaattisia.

Silloin kun isäni kuoli, jo avioeron jälkeisen katkeruuden jälkeinen äitini kertoi minulle, että isäni on kuollut. Paikalla oli myös äidinäitini, isäni entinen anoppi, joka ei koskaan pitänyt isästäni. Kun äitini ilmoitti äidilleen odottavansa minua, hän oli kysynyt, miksi teen "sille hullulle" lapsen. Ei tullut myöskään synnytyssairaalaan minua katsomaan. Todella monelta ulkopuoliselta olen kuullut, että äitini se vaikea oli, ei isäni....mutta se on taas toinen juttu. Traumaerapeuttini kysyi tänään halasiko äitini kertoessaan uutisen, en muista hänen halanneen. Äiti ja äidinäiti vaikuttivat tyytyväiseltä isäni pois menosta. Äidin puolen sukulaiset eivät pitäneet isästäni ja ja isän puolen sukulaiset eivät pitäneet äidistäni. Jos isästäni puhuttiin, se aiheutti riitoja, joku suuttui, huudettiin, tuhahdeltiin, itkettiin vuolaasti. Aihe oli todella tulenarka. Minulle sanottiin, että se oli sydänkohtaus. Kunnes suutuspäissään setäni paljasti, että isäski tukehtui oksennukseensa. Silloin setä näytti myös iltapäivälehteä, jossa kerrottiin kolmekymppisen perheenisän menehtyneen salmiakkikoskenkorvan aiheuttaneeseen alkoholimyrkytykseen. Isäni oli käynyt työpaikallaan vapaapäivänä tervehtimässä työkavereitaan ja löytyi henkilökunnan vessasta yksin, elottomana ja mitään ei ollut tehtävissä enään. Salmiakkikoskenkorva vedettiinkin vuosiksi pois markkinoilta.

Sekä isän, että äidin puolen sukulaisille kehittyi tabu isäni kuolemasta. Meitä lapsia yritettiin kasvattaa niin, ettemme vahingossakaan oli kuin isämme, ja kuolisi ennen aikaisesti alkoholimyrkytykseen. Kaikki mikä meissä oli isältä ns. perittyä, oli väärää ja siitä piti oppia pois. Se meni niin pitkälle, että piirtäminen, maalaaminen, musikaalisuus, kirjoittaminen, ovat vaarallista ja jotain muuta on tehtävä ja koulussa keskityttävä. Olen aina ollut taideaineissa, kädentaidoissa ja musiikissa hyvä. On aikuisena hirveän työlästä opetella, että kukaan ei enää rankaisekkaan minua siitä, että teen jotain mistä pidän ja missä olen hyvä, mutta toivoa on. Vaikka mieheni on sanonut minulle lähes 10 vuotta, että minun pitäisi tehdä demo, niin ajatuskin siitä saa kehoni muistamaan iskut siitä, että että en vaan olisi niin kuin isäni. Vaikka siis rakastan laulamista ja olen siinä hyvä. 

Isäni työpaikka oli erittäin tunnettu julkinen paikka. En ole itse pystynyt siellä sen koomin käymään. Tyttäreni päiväkodista tuli joskus lappu, että he vierailevat SIELLÄ. Olin ihan iisisti vaan että juu, vaikka mielessäni kävi myrsky jossa huudan, lapseni isoisä on kuollut siellä. Mieheni kertoi myös työpaikan saunaillassa käydyn keskustelun. Työkaveri oli iloisesti tarjonnut ringissä salmiakkikossua, "nyt kun sitä taas saa, kun sehän oli pitkään pois markkinoilta, kun joku siihen kuoli". Mieheni oli vaan iisisti sanonut juu, juu. Mutta mielessään mietti, että hänen appiukostahan nyt puhutaan. 

Onneksi palasin tähän hetkeen, ja jäi hyvä olo siitä, että kohtasin tälläisessä arassa asiassa ymmärrystä ja lempeyttä nyt. Ilta ei mennyt pilalle, ja kukaan ei suuttunut, vaikka puhuttiin isäni kuolemasta. 

See ya ❤️

Kommentit (3)

Haidi

Hei Sinulle! <3 Löysin juuri blogisi ja luin heti kaikki postauksesi. Kirjoittamasi on todella väkevää ja tärkeää, olet äärettömän rohkea ja vahva ihminen. Tuli spontaani halu kirjoittaa Sinulle ja kertoa, kuinka paljon arvostan rohkeuttasi kertoa elämäntarinaasi. Toivon todella, että saisit jonain päivänä "äänen" ja tulisit nähdyksi. Koet aiheesta turhautumista, kun et voi omilla kasvoillasi ja nimelläsi tulla nähdyksi. Kerroit tuossa aiemmin dokumentin teon mahdollisuudesta. Vaikka et sitä voisikaan tehdä kasvosi paljastaen, toivoisin Sinun kuitenkin harkitsevan sen tekoa. Elämän kokemuksesi ja niistä kertominen auttaisi varmasti monia, monia ihmisiä. Vaikka vielä ei ole mahdollista Suomessa tulla kuulluksi ja nähdyksi näin vaikeiden ja vakavien asioiden suhteen omana itsenään, uskon sen ajan vielä tulevan. Ja ennen sitä on joidenkin vaan taisteltava muidenkin puolesta. Pidän erittäin tärkeänä kaikenlaisesta väkivallasta puhumisen, ennen kaikkea tabujen särkemisen. Tabut ovat niin perin suomalaista, vaikenemisen kulttuuria. Itse tein opinnäytetyöni parisuhdeväkivallasta ja sen vähemmän puhutusta muodosta. Halusin arkipäiväistää aihetta, rikkoa tabuja. Sinulle toivon kaikesta sydämestäni kaikkea hyvää...ja lähetän lämpimän halauksen näin sanojeni kautta. Olen onnellinen puolestasi lukiessani rakkaudesta, mitä nyt saat ja voit antaa oman perheesi kautta. Jatka blogisi kirjoittamista! Teet sillä tavoin arvokasta itsellesi ja lukijoillesi. Olet tärkeä <3

A.I.N.O.A.
Liittynyt12.3.2017

Voi kiitos tuhannesti kommentistasi ja kauniista sanoistasi ❤️ Lämmin halaus myös sinulle, näillä sanoilla on suuri merkitys minulle ❤️

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Tässä blogissa aion käsitellä rankkoja aiheita, mutta ne ovat kaikki tositapahtumia omasta elämästäni. Jos asia on totta, sitä mielestäni ei tarvitse kierrellä tai kaunistella. Kirjoittaminen on minulle voimaannuttava kokemus, ja toivon, että kipeistäkin aiheista puhuttaisiin, jotta tietoisuutta lisättäisiin. Tietoisuus mahdollistaa muutoksen.

 

Olen ihan tavalliselta vaikuttava kolmekymppinen perheenäiti. Korkeakoulutus, kansainvälinen ura, kaunis koti, uusi auto, komea mies, suloinen tytär, positiivinen asenne ja ihania ystäviä. 

Elämä ei ole ollut aina kuitenkaan niin auvoista. Isän kuolema, äidin hylkäys, sijaisperheen ankaruus, monenlainen rajattomuus, kehitysvammaisen veljen haasteet, koulukiusaaminen, ovat jättäneet vaikeasti lähtevät jäljet aikuisuuteeni. Niistä lisää pala kerrallaan.

Contacts: truestoriesofmylife@gmail.com