Maanantai, ja uusi viikko edessä. Traumaterapeuttini on lomalla pari viikkoa, joten odotettavissa on tukalampaa oloa. Toivottavasti takaumat eivät lähde täysin jylläämään, ja pysyy yöunet ja päivällä toimintakyky. Pikkuinen tyttäreni on vesirokossa, ja miehellä töiden jälkeen iltamenoja, joten olemme kotosalla kaksistaan aika pitkälle. 

Pohdimme tänään ennen terapeutin lomalle lähtöä  takaumieni tilanteita. Takaumia on tosi paljon, ja ne koskevat kaikki rajattomuutta. Niihin liittyy minuun tai sisaruksiini kohdistuvaa väkivaltaa tai seksuaalista hyväksykäyttöä tai kaltoinkohtelua. 

Viime päivinä mieleeni on tullut takaumia sijaisperheestä. Sijaisisä oli härskipuheinen ja näki lähes kaikissa tilanteissa seksiä. Jos kuuntelin Spice Girlsin levyjä, hän nimitteli minua lesboksi. Jos taas kuuntelin Backstreet Boysia, hirveä ihmettely miksi kuuntelen niitä homoja. 

Kun olimme Särkänniemessä, joku juuri puberteetiin puhjennut ehkä noin 12-vuotiastyttö juoksi jonossa ohitsemme. Sijaisisä tokaisi siihen, että on tytön oma vika jos hänet raiskataan, koska tällä on pumpulitissit. Pelotti niin perkeleesti kun oma murrosikä alkoi, en ollut omilta rinnoilta missään turvassa.

Hävetti niin maan pirusti liikkua ihmisten ilmoilla sijaisisän kanssa. Naapureille kyllä pullisteltiin, että käytiin viettämässä mukava perhepäivä Särkänniemessä. 

Suihkussa oli armeijallinen kuri, ja sijaisisä ryskytteli ovea, että nopea pitää olla. Saunassa sitä vastoin ei pidetty kiirettä, ja sinne oli pakko mennä. Siellä hän esitteli seisokkiaan ja kertoi kuinka vaimolta sai taas pimpukkaa. Minun selkää pestiin aina verille asti koska olin likainen huora, oikein pimu.Joskus oli pakko häntä hieroa, ja pois ei päässyt ennen kuin oli antanut pusun. Joskus näytettiin pornoa, jossa voita käytettiin liukasteena.

Muistan karkean karvaiset jalat, miltä ne tuntuivat lapsen käsiäni vasten. Ja kuinka piikin pistäviltä parran sänki tuntui. Oksettaa kun näitä muistaa.

En kerta kaikkiaan aikuisäillä ole pystynyt saunomaan. Tai vähintään olen välttänyt sitä viimeiseen asti. Enkä pysty nauttimaan parrakkaista miehistä, vaikka kuinka yritän ajatella, että tämä ei ole sama ihminen. 

Muistin näitä insestisiä tapahtumia aikuisena, ja tein rikosilmoituksen. Teot olivat kuitenkin vanhentuneet, joten tuomiota ei tullut. Asiakirjat myös salaisia, siksi en voi kertoa näistä omalla naamallani ja nimellä tunnistettavasti. 

Kasvaessani sijaisperheessä, en todellakaan saanut realistista kuvaa, mikä onnellinen ja normaaliperhe on. Sijaisvanhemmat olivat tyytyväisiä ja onnellisia, ja hymyiltävä oli minunkin, väkivallan uhalla. 

Vaikka kuinka olin onneton, oli näytettävä iloista naamaa ja oltava reipas tai olen nyrkillä tapettava.  Sitä lausetta sijaisisä usein toisti. En osaa täten osoittaa omia tunteitani kovinkaan realistisesti.

Viime viikolla, traumaperäisen dissosiaatiohäiriön vakauttamisryhmässä, harjoittelimme läsnäoloa ja kehonilmaisua tunteiden osalta. Piti näyttää masentuneelta, huomasin, että hymyilin välittömästi. Sama kesto hymy naamallani. Hymystä ja reippaasta olemuksesta on tullut oikein kestonaamari minulle, koska se toi silloin koko lapsuuden turvaa mahdollisilta iskuilta. 

Täytyy varmaan ihan ostaa jokin naamakalenteri ja alkaa peilin edessä harjoittelemaan eri tunteet ja ilmeet yks yhteen. On se kyllä perkele, että 32-vuotiaana pitää tämmöisiä perusjuttuja opettelemaan. Lähinnäsuru siitä, että asiat mitkä pitäisi olla itsestään selvyyksiä, on minun lapsuudessa loistanut poissaolollaan. 

 

Nyt täytyy hetki vetää syvään henkeä ja muistutella, että nämä tapahtumat eivät tapahdu enään. Ja olen nyt turvassa, kotonani. Olohuoneesta kuuluu sohvalla kääntyilyä, vuoroin jääkaapin ja pakkausten avausten ropinaa, joten taidanpa sujahtaa miehen kainaloon ja tv:n ääreen. 

See ya soon ❤️

 

Kommentit (2)

Elliina

Kirjoituksesi vetää niin hiljaiseksi... Olet kyllä joutunut kokemaan aivan käsittämättömiä asioita. Aivan liikaa kaikkea... Voi kun menneisyyden voisikin vain sulkea oven taakse ja jatkaa elämäänsä puhtaalta pöydältä, ilman häiritseviä takaumia ja muistoja. Ehkä siinä voi vain aika auttaa, en tiedä, kun ei ole kokemusta. Mutta se , että elämäsi on nyt mallillaan on tärkeintä, nauti siitä! Aurinkoista kevättä!

Vierailija

Olen pahoillani :( Ei tosiaan ole helppoa.Tiedän tunteen tuosta,kun itse joutuu tekemään valtavan työn toisten virheiden vuoksi!Se vaan on niin väärin.Ihan kohtuuttoman rankkaa.Jos sen vaan saa itselleen voimaksi kääntymään,niin voi tuntea onneksi myös ylpeyttä itsestään ja selviytymisestään!Siitä ettei luovuttanut ja siitä,että voi kertoa asiaa eteenpäin,opiksi itselle ja opiksi muille.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Tässä blogissa aion käsitellä rankkoja aiheita, mutta ne ovat kaikki tositapahtumia omasta elämästäni. Jos asia on totta, sitä mielestäni ei tarvitse kierrellä tai kaunistella. Kirjoittaminen on minulle voimaannuttava kokemus, ja toivon, että kipeistäkin aiheista puhuttaisiin, jotta tietoisuutta lisättäisiin. Tietoisuus mahdollistaa muutoksen.

 

Olen ihan tavalliselta vaikuttava kolmekymppinen perheenäiti. Korkeakoulutus, kansainvälinen ura, kaunis koti, uusi auto, komea mies, suloinen tytär, positiivinen asenne ja ihania ystäviä. 

Elämä ei ole ollut aina kuitenkaan niin auvoista. Isän kuolema, äidin hylkäys, sijaisperheen ankaruus, monenlainen rajattomuus, kehitysvammaisen veljen haasteet, koulukiusaaminen, ovat jättäneet vaikeasti lähtevät jäljet aikuisuuteeni. Niistä lisää pala kerrallaan.

Contacts: truestoriesofmylife@gmail.com