Riippuvuus. Riippuvaiseksihan voi tulla lähes mihin vaan, alkoholiin, huumeisiin, kipulääkkeisiin, kahviin, peleihin, sokeriin, työhön, seksiin tai vaikkapa urheiluun. 

Riippuvuudet lienevät näyttelevän suurintaa osaa suomalaisessa kulttuurissa päihteiden osalta. Päihteet, mikä salonkikelpoinen sana, verrattaen omalta virtsalta haisevaan asunnottomaan alkoholistiin Helsinginkadulla tai tärisevään kiiltävä silmäiseen narkomaaniseen ihmisluurankoon rautatientorilla. 

Salonkikelpoisia lienevät myös työriippuvaiset. Ovatko he addikteja jotka tarvitsevat hoitoa? Vai ovatko he niitä yhteiskunnan tukipilareita, jolla sodan jälkeen velkamme maksoivat? Työn kuin työn raatajat, jotka marttyyryiteenkin asti kantavat kortensa tähän yhteiskunnan kekoon, tekevät tarkkuutta tai älykkyyttä vaativaa, likaista tai fyysistä työtä, lämpötilasta tai kellonajasta riippumatta, jopa vuoden jokaisena päivänä. 

Työ on myös mitä mahtavin defenssi tai tekosyy paeta omia ongelmiaan, arkeaan, ajatuksiaan tai vaikka jäykähköjä sukujuhlia. En ehdi tulla enon häihin, koska on töitä. En ehdi ajatella takaumia, koska simahdan iltaisin 18 tunnin työpäivän jälkeen. En ehdi riidellä ystävän kanssa, koska työvuoro alkaa. 

Monesti olen kuullut sanottavan, että eihän se ole alkoholisti, se hoitaa työnsä. Mutta eikös meillä Suomessa ole työssä käyviä alkoholisteja tuhansittain? Ja entä jos työ on se alkoholi? 

Jos sitten kieltäytyy ylitöistä, ei olekkaan enää se työtiimin joustavin pelaaja, joka paikkailee sairaslomalaisia tai yllättäviä ruuhkahuippuja. Saako potkut? Menettääkö työpaikan sosiaalisen suosion? Eikö nyt ollakkaan siinä taloustilanteessa, että se, että ylipäätään on työ, on oltava superkiitollinen ja viimeiseen asti venyttävä pitääkseen paikkansa. Tulijoitahan on nykypäivänä jonoksi asti.

Tällä hetkellä olen sairaslomalla. Ja ehkä erikoisinta sairaslomassani on, että tervehtyäkseni, en voi palata, "parantua" entiselleni. En voi tehdä niin paljon ja niin montaa asiaa samaan aikaan kuin ennen sairaslomaa. Itsensä kiireisenä pitäminen vei minua kauaksi parisuhteestani, lapsestani, ystävistäni ja ennen kaikkea, todellisesta minästäni. 

Seuraavassa bloggauksessa läsnäolosta, jossa onkin opeteltavaa. Ja itseltä vaatimiseen on tultava muutosta. Itsetunto täytyy myös rakentaa muun kuin suoritusten varaan. Siinä sitä onkin! 

See you soon <3

 

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Tässä blogissa aion käsitellä rankkoja aiheita, mutta ne ovat kaikki tositapahtumia omasta elämästäni. Jos asia on totta, sitä mielestäni ei tarvitse kierrellä tai kaunistella. Kirjoittaminen on minulle voimaannuttava kokemus, ja toivon, että kipeistäkin aiheista puhuttaisiin, jotta tietoisuutta lisättäisiin. Tietoisuus mahdollistaa muutoksen.

 

Olen ihan tavalliselta vaikuttava kolmekymppinen perheenäiti. Korkeakoulutus, kansainvälinen ura, kaunis koti, uusi auto, komea mies, suloinen tytär, positiivinen asenne ja ihania ystäviä. 

Elämä ei ole ollut aina kuitenkaan niin auvoista. Isän kuolema, äidin hylkäys, sijaisperheen ankaruus, monenlainen rajattomuus, kehitysvammaisen veljen haasteet, koulukiusaaminen, ovat jättäneet vaikeasti lähtevät jäljet aikuisuuteeni. Niistä lisää pala kerrallaan.

Contacts: truestoriesofmylife@gmail.com