Tänään pohdin traumaterapiassa trikkereitä. Kun luen uutisia raiskauksiin tai seksuaalirikoksiin liittyen, kaltoinkohdeltu pieni tyttö sisälläni aktivoituu. 

Alan puolustella itseäni sillälailla, kuin toivoisin että minua olisi tapahtumahetkillä puolustettu. Koska minua ei silloin kuultu, nyt meuhkaan senkin edestä. Heittelen tilastoja, lakipykäliä ja yritän kaikinpuolin tuoda vääryydet esiin. 

Yleensä nämä tilanteet menevät täysin keturalleen. Maailma ei muutu. Asenteet ei muutu. Suututan monia. Turhaudun. 

Minun pitäisi oppia suojaamaan itseäni näissä tilanteissa. Eniten nämä tilanteet osuvat arkaan paikkaan, jos joku ystäväni yhtyy näiden aiheiden uutisiin. Ja varsinkin jos he ovat tooooodella eri mieltä. Ja voi pojat, ne yleensä ovat. Ja asiat lähtevät karkaamaan asiayhteydestä. Jos aihe on ollut turvapaikan hakijoiden tekemät raiskaudet, keskustelussa mennään henkilökohtaisuuksiin, kuten kyseenalaistetaan minun luetun ymmärtämistaitoja. Ah, taas mentiin arkaan paikkaan. Minulla nimittäin on lukihäiriö, dyslexia ja lisäksi olen kaksikielinen. Ja tiedän mitä on olla maahanmuuttaja, kun muutin ruotsiin. Ja sitten kun muutin takaisin suomeen, olin ikäänkuin taas maahanmuuttaja, ruotsista suomeen maahanmuuttanut, vaikka teoriassa olen paluumuuttaja.

Noh, ystäväni yritti rauhoitella minua eilen puhelimessa, että kaikki ihmiset eivät halua vuoropuhelua. He haluavat tuoda vain oman kantansa, ja jos siitä on poikkeava mielipide, sitä ei haluta kuulla. Voi kumpa minulla olisi parempi kyky tunnistaa toisten toiminnan todellisia tarkoitusperiä.

Koska jo aikaisemmissa kirjoituksissa kerron, en kirjoita blogia omalla nimelläni, koska kertomissani tapahtumissa olevien tekijöiden yksityisyyden suojalaki sitoo minua. Myös kuvat on joko minun hankkimia tai Me Naisten toimituspäälliköltä saamiani kuvituskuvia. 

En voi myöskään julkisesti kertoa, että tämä blogi on minun blogi mikäli minut joku yhdistäisi tähän. Voin omalla nimelläni jakaa blogia, mutten sanoa, että tämä on minun kirjoittamaa. 

Nyt kävi sitten niin, että eräs tuttuni julkisessa keskustelussa tunnisti minut ja vaati minua myöntämään sen. Poistuin julkisesta keskustelusta, ja se siirtyi messenger-keskusteluun. Messenger-keskusteluistakin voi ottaa kuvankaappauksen, jota käyttää minua vastaan, joten poistuin siitäkin keskustelusta.

Olisi mielestäni kohtuullista, että saisin selkä suorana avoimesti sanoa, että tälläistä elämäni on ollut, tälläisiä asioita minulle on tapahtunut, ne eivät ole minun vikani ja minun ei kuulu niitä hävetä. Ja tämä on minun tarinani, minun blogini.

Kun läheisen tekemiä raiskauksia ei voi uhri julkisesti kertoa tekijän yksityisyyden lainnojalla, ne jäävät pimentoon. Keskustelin Yle:n dokumentaristin Marja Kurikan kanssa tästä aiheesta ja tilanne on uhrin kannalta lohduton. En voi tulla hänen dokumenttiin ja sanoa, että ex-poikaystävä raiskasi minut lapsena. Tai en voi sanoa että olen insestiperheestä. Tai voin, mutta ruutu on mustaa täynnä, nice. Olenko jossain lähi-idässä? Musta kaapu päälle vaan telkkariin niin kukaan ei tunnista.

Kun raiskauksista yhdeksän kymmenestä (lähde raiskaustukikeskus tukinainen) on tutun tekemä, niistä ei voi puhua, koska uhrin kautta voidaan päätellä tekijä. Julkisiksi raiskareiksi jää siis tuntemattomat, heistä osa turvapaikanhakijoita. He saavat eniten mediahuomiota, mutta ovat pienin pisara meressä. Tätä faktaa kun yrittää johonkin esittää niin aikamoinen mylly lähtee pyörimään. 

Suvakki. Vihervasemmistolainen. Valehtelija. Lisäksi lukutaitoani ja muistiani kyseenalaistettiin. Sekä psyykkistä terveyttäni. 

Hmm. Aika monipuolinen saldo yhdestä keskustelusta. (Sarkasmia)

 

Tästä draamasta huolimatta, tänään on ollut hyvä päivä. Olen istunut auringon paisteessa lempipaikassani, laukontorin satamassa. Sain ensiluokkaista hoitoa kipeään polveeni. Nyt taidan siirtyä perheen pienimmän kanssa katsomaan Bablarnaa. 

 

See ya <3 

 

 

 

 

Kommentit (2)

Tinttamari

Voimia ja rakkautta kaiken menneen, olevan ja tulevan p****n keskellä! Maailma on käsittämättömän epäreilu uhreja kohtaan, mutta sä selviät siitäkin ajan kanssa, mä uskon suhun <3 

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Tässä blogissa aion käsitellä rankkoja aiheita, mutta ne ovat kaikki tositapahtumia omasta elämästäni. Jos asia on totta, sitä mielestäni ei tarvitse kierrellä tai kaunistella. Kirjoittaminen on minulle voimaannuttava kokemus, ja toivon, että kipeistäkin aiheista puhuttaisiin, jotta tietoisuutta lisättäisiin. Tietoisuus mahdollistaa muutoksen.

 

Olen ihan tavalliselta vaikuttava kolmekymppinen perheenäiti. Korkeakoulutus, kansainvälinen ura, kaunis koti, uusi auto, komea mies, suloinen tytär, positiivinen asenne ja ihania ystäviä. 

Elämä ei ole ollut aina kuitenkaan niin auvoista. Isän kuolema, äidin hylkäys, sijaisperheen ankaruus, monenlainen rajattomuus, kehitysvammaisen veljen haasteet, koulukiusaaminen, ovat jättäneet vaikeasti lähtevät jäljet aikuisuuteeni. Niistä lisää pala kerrallaan.

Contacts: truestoriesofmylife@gmail.com