Eka bloggaus, tervetuloa lukijat, tästä se alkaa, True Stories Of My Life.

Tässä blogissa aion käsitellä rankkoja aiheita, mutta ne ovat kaikki tosi tapahtumia. Jos asia on totta, sitä mielestäni ei tarvitse kierrellä tai kaunistella. Kirjoittaminen on minulle voimaannuttava kokemus, ja toivon, että kipeistäkin aiheista puhuttaisiin, jotta tietoisuutta lisättäisiin. Kun ihmiset tietävät, asioita voidaan muuttaa paremmaksi.

Tänään pohdin omien kokemusten kertomista ystäville tai läheisille.

Muutama taustatieto. Lapsuuteni oli rikkonainen.Ihmiset katsoivat minua aina säälien, vaikka kuinka yritin olla reipas, positiivinen, hyvä käytöksinen ja hymyilevä. Olinhan vammaisen sisko, alkoholiin kuolleen pappisisän tytär ja äidin hylkäämä sijaisperheen lapsi.

Mikä helpotus, kun muutin 18-vuotiaana toiselle paikkakunnalle, Helsinkiin. Kaikille olin vain Aino, hienostokahvilassa työskentelevä kokki, kirjoituksia viimeistelevä ylioppilas. Työssään menestyvä, ahkera, aina iloinen, ja mikä parasta, kuin kuka tahansa nuori aikuinen suurkaupungissa. Kukaan ei tiennyt vanhemmistani, veljistäni, sijaisperheestä, tai mistään draamasta, jota tahtomattani jouduin elämään siihen asti.

Niinpä nautin uudesta elämästäni, puhtaalta pöydältä, ilman sivullisten ennakkoluuloja. 

Aloitin korkeakouluopinnot, kuin kuka tahansa parikymppinen. Kaikki traumat kuitenkin kummittelivat takaumina, jotka iskivät kesken työpäivän, kesken tentin tai romanttisen illallisen.

Yöt pakenin muistoja, mutta ne saivat minut aina kiinni. Enkö vaan voisi elää kuin kaikki muutkin. Enkö voisi saada vain tavallisen elämän, jota aina olen toivonut. Miksi aikuisuutenikin täytyy pilata, kun lapsuus jo pilattiin?

Miksi tunnen kaiken pahan kuin ne tapahtuisivat uudelleen. Miksen vain voi olla tässä hetkessä kun ne eivät enää tapahdu. 

Kerroin muutamalle ystävälle lapsuudestani. He ahdistuivat ja itkivät. He kuuntelivat ja tukivat minua, mutta traumani tekivät minut niin huono vointiseksi, että sitä oli raskasta seurata vierestä, varsinkaan kun ei voi auttaa. Ystävät jäivät.

Menin terapiaan. Terapeutti itse itki tapaamisissa kun kerroin lapsuudestani. Ei aina, mutta useasti. 

Lähes 12 vuotta uppouduin työhön, opiskeluun, kotitöihin, harrastuksiin, tein mitä vain, ettei minun tarvitsisi miettiä menneitä, tai rasittaa (uusia) ystäviäni traumoillani. 

Yleensä ystäville uskoudutaan ja kerrotaan huolet. Se mikä itselle on ollut arkipäivää, voi järkyttää syvästi muita. Sillon saa perspektiiviä, ei kaikilla ollutkaan sellaista kuin meillä. Ei se ollut normaalia, vaikka niin väitettiin. Silloin minulla tulee surullinen olo, ei minun tuotakaan olisi kuulunut kestää, miksei kukaan auttanut pientä Ainoa? 

Seuraavassa postauksessa työnarkomaniaa, miten yhteiskunta ruokkii suorituskeskeisyyttä, ja miten se toimii defenssinä jota omia takaumia voi juodta karkuun.

 

Kommentit (2)

Kaurissilmä

En saanut ihan selvää, kävitkö terapian läpi ja auttoiko se sinua. Mitä kuuluu sille pienelle tytölle, sisäiselle lapselle, joka koki kaiken tuon? Oletko saanut surra ja tuntea tunteita, mikä liittyy noihin ikäviin muistoihisi? Voimia ja iloisia kevätpäiviä sinulle.

A.I.N.O.A.
Liittynyt12.3.2017

Hei Kaurissilmä, kiitos kysymyksistäsi, kaikkiin niihin tulee vastaus tulevissa bloggauksissani. Iloisia kevätpäiviä kuin myös 😊

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Tässä blogissa aion käsitellä rankkoja aiheita, mutta ne ovat kaikki tositapahtumia omasta elämästäni. Jos asia on totta, sitä mielestäni ei tarvitse kierrellä tai kaunistella. Kirjoittaminen on minulle voimaannuttava kokemus, ja toivon, että kipeistäkin aiheista puhuttaisiin, jotta tietoisuutta lisättäisiin. Tietoisuus mahdollistaa muutoksen.

 

Olen ihan tavalliselta vaikuttava kolmekymppinen perheenäiti. Korkeakoulutus, kansainvälinen ura, kaunis koti, uusi auto, komea mies, suloinen tytär, positiivinen asenne ja ihania ystäviä. 

Elämä ei ole ollut aina kuitenkaan niin auvoista. Isän kuolema, äidin hylkäys, sijaisperheen ankaruus, monenlainen rajattomuus, kehitysvammaisen veljen haasteet, koulukiusaaminen, ovat jättäneet vaikeasti lähtevät jäljet aikuisuuteeni. Niistä lisää pala kerrallaan.

Contacts: truestoriesofmylife@gmail.com