Viides bloggaus, hyvät lukijat. 

Kaikki bloggaukseni ovat tositapahtumia omasta elämästäni. Vaikka bloggaan nimimerkillä, halusin näyttää lukijoilleni kuvani, koska halusin minun nähtävän täysin tavallisena 30-kymppisenä naisena, joka voisi olla naapurin pirjo*, tai tarja*, joka leikkaa hiuksesi tai maija*, joka ohjaa bodypump-tuntisi. Olen kuin kuka tahansa, joka tulee kadulla vastaan.

(*nimi muutettu)

Minua kohtaan on tehty seksuaali -ja väkivaltarikoksia, tekijöinä läheisiäkin, perheenjäseniä. Tapahtumat tulkitaan arkaluontoisiksi, jopa järkyttäviksi tai rankoiksi. Siihen minulla ei liene realistista perspektiiviä, koska lapsellehan kaikki kotona tapahtuva on sitä normaalia arkea. Tottakai olin onneton ja voin pahoin, mutta ulospäin oli näytettävä aina käskystä hymyä. Ja kotiasioista ei saanut puhua, tai olen nyrkillä tapettava

Aikuisena sitten hakeuduin tukinaisiin ja tein rikosilmoituksen. Se vaati todella suurta henkistä ponnistusta, mutta jaksoin sen voimalla, että oikeus toteutuu. Tulos, rikokset ovat vanhentuneet. Vaikka tuomio olisi tullut, asiakirjat ovat salaisia. 

Lapsena en tullut nähdyksi tai kuulluksi. En koskaan nähnyt esimerkiksi sosiaalityöntekijää. Aikuisena sosiaalitoimistosta tilaamanani paperit olivat tyhjää täynnä. Koulussa yritin puhua kuraattorille, mutta hän arveli vain minun haluavan pois tunneilta. Terveydenhoitajalle puhuin masennuksesta ja syömishäiriöstä, tuloksetta. Hakeuduin nuorisoneuvolan psykologille, mutta hän sanoi, että en ole oikeutettu käymään siellä kun olen menossa ammattikouluun (ammatti-lukioon), palvelu on yläastelaisille ja lukiolaisille. Ammattikoulun psykologin mielestä käynneille ei ole tarvetta, kun en aktiivisesti yritä tappaa itseäni. Bulimia toki oli silloin erityisen aktiivinen.  

Vasta kun aikuisena menin terveyskeskukseen, yleislääkärille, ensi kerran tulin nähdyksi ja kuulluksi.

Tukinaisilta ja Suomen delfinseistä olen saanut oikeusapua ja neuvoa. Vaikka en saanu oikeusteitse oikeutta, koen, että tapahtumat eivät ole syytäni. Minun ei pidä elää häpeässä, jonkun muun tekojen takia. Teot ovat pilanneet lapsuuteni, enkä halua, että ne pilaavat aikuisuuttani. 

Mutta, kyllä ne ovat pilanneet. Traumoja on niin paljon, ja niin pitkältä ajalta, että minulle on ehdotettu traumoista vammautuneen vaativaa kuntoutusta. Ja sairaseläkettä ensimmäisen kerran jo 20-kymppisenä. Olen sitkeästi kuitenkin työskennellyt ja opiskellut aikuisiän. Masennuksesta, syömishäiriöstä, traumaperäisestä dissosiaatiohäiriöstä (takaumat, yli-ja alivireys), somaattisista oireista (fyysiset selittämättömät kivut) ja painajaisista johtuvista uniongelmista. 

En kuitenkaan voi kertoa näistä elämäni tapahtumista avoimesti omalla nimelläni. En edes nimimerkillä, jos olen tunnistettavissa kuvasta. En halua uhriutua tai olla tunnistamaton piiloitettu häpeäpilkku.

 

 

24 luvun 8 §:n mukaisesta yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisestä eli rikoslain 24 luvun 8 §:stä

Joka oikeudettomasti

1) joukkotiedotusvälinettä käyttämällä tai

2) muuten toimittamalla lukuisten ihmisten saataville

esittää toisen yksityiselämästä tiedon, vihjauksen tai kuvan siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vahinkoa tai kärsimystä loukatulle taikka häneen kohdistuvaa halveksuntaa, on tuomittava yksityiselämää loukkaavasta tiedon levittämisestä sakkoon.

En siis saa oikeutta oikeudessa, koska teot ovat vanhentuneet, enkä voi kertoa tapahtumista avoimesti, koska tekijöihin voi kohdentua halveksuntaa. 

Minun elämässä, minuun kohdistuneet tapahtumat voivat tulla julki siis vain nimimerkkillä, ei tunnistettavalla kuvalla ja omilla kasvoilla ainoastaan suljettujen ovien takana vaitiolovelvollisuutta sitovan terapeutin kanssa.

 

Tuntuu, että en tule nähdyksi, enkä kuulluksi. Se oli tuttua jo lapsuudesta. Mutta vieläkin, aikuisena, laki sitoo minut vaikenemaan ja piiloutumaan. Tässäkään asiassa, en saanut oikeutta. Koska jouduin vaihtamaan blogikuvani tunnistettamattomaksi, olen sen jälkeen ollut lamaantunut, alivireinen ja kaltoinkohdellut tunteet ovat aktivoituneet. 

Ajattelin blogin avoimuuden tuovan uhreille toivoa ja itselleni voimaa, päästää irti ja katsoa eteenpäin, selkäsuorana, omana itsenään, omilla kasvoillaan, häpeämättä tai piiloutumatta. 

Minkähän adressin tästä voisi vielä kehitellä....

 

See ya soon ❤️

Kommentit (8)

Tsemppiä

Sinua on varmaankin haluttu suojella pitämällä sinut anonyyminä ja aivan aiheesta. Netti on täynnä häiriintyneitä ihmisiä, jotka saavat tyydytystä siitä, että pääseväyt parjaamaan ja heittämään lokaa jonkun päälle.

Mikä estää sinua menemästä Facebookiin tai muuhun someen omalla kuvallasi, jos sitä haluat? Epäilen kuitenkin, ettei oman kuvan julkaiseminen auta sinua pääsemään menneisyydestä irti vaan sinä itse.

Kirkon piirissä diakonit ainakin antavat aikoja keskusteluun ja varmaankin ohjaavat eteen päin, jos on tarvetta.

Sinulla on ikävä menneisyys, mutta älä anna sen määritellä tulevaisuutta. Traumat ja ikävät muistot tulevat aina olemaan osa sinua, mutta ne eivät välttämättä pilaa tulevaisuuttasi. Myös omalla asenteella voi jonkin verran vaikuttaa esim. miksi häpeät olevasi sijaislapsi? Ethän itse ole voinut vaikuttaa vanhempiesi ratkaisuihin. Voisit enemmänkin ajatella olevasi voittajatyyppiä, koska olet rankasta lapsuudesta selviytynyt aikuisuuteen ja saanut työpaikan.Ruoki positiivisia ajatuksia itsestäsi ja tulevaisuudestasi. Positiiviset ajatukset tekevät ihmisestä onnellisen ja saat voimia eteen päin.

A.I.N.O.A.
Liittynyt12.3.2017

Hei, kiitos kommentistasi.

Mikään ei estä minua menemästä muihin kanaviin, kuten facebookkiin, jossa omalla nimellä ja kuvalla olenkin. Pointti oli se, että missään en voi kertoa tapahtumista omalla nimelläni tai kuvallani, koska minun kautta voisi tunnistaa tekijät, ja se loukkaisi tekijöiden yksityisyyden suojaa. En voi siis esimerkiksi kertoa, että olen insestiperheestä, koska insesti tarkoittaa perheenjäsenen tekemää seksuaalirikosta. Näin ollen vanhempieni, sijaisvanhempieni ja sisarusteni yksityisyyden suojaa loukataan ja minut uhrina asetettaisiin rikosoikeudelliseen vastuuseen tekijöiden yksityisen tiedon levittämisestä.

En postaa traumoista tai pahasta olosta facebook-sivuillani, koska facebook on ystävilleni. Kuten aiemmassa bloggauksessani läheisten kuormittamisesta omilla traumoilla, sivusin jo aihetta, etten halua kuormittaa ystäviäni, niitä jo muutaman menetinkin.

Sijaislapsena olemista häpeän siksi, että sijaisvanhempani nöyryyttivät, pahoinpitelivät ja käyttivät hyväksi minua. Häpesin sitä, että esimerkiksi muut lapset näkivät kuinka huonosti minua kohdeltiin sijaisperheessä. Sijaislapsuus myös hävettää siksi, ettei ole tasapainoisesta ja onnellisesta perheestä kotoisin. Hävetti myös se, ettei ollut sen rakkauden tai kiinnostuksen arvoinen, että olisi vanhemmat tai sijaisvanhemmat tulleet vaikka koulun kevät/joulujuhliin/todistusten jakoihin/harrastusten esityksiin/ peleihin/treeneihin. Hävetti, että jopa sijaisperheenkoirat hoidettiin paremmin kuin minut.

Ymmärrän, että positiivinen asenne voi auttaa elämässä, mutta tapahtumat ovat aiheuttaneet minulle fysiologisia sairauksia, joita ei voi parantaa asenteella tai päättämällä olemalla positiivinen.

Vierailija

Luin edelliset, luin tämän, ja ajattelin että älä hyvä ihminen. Älä nyt helvetissä. Älä lähde riepoteltavaksi omalla naamalla ja nimellä, älä itsesi takia. Ihmiset on hitto petoja. Sitten lueskelin eteenpäin ja eteenpäin, ja nyt en edes tiedä että miksi ajattelin niin. Ehkä siksi ettei minulla kantti kestäisi, että kaikki tietäisivät minun pienet häpeäni. Ja usko kun sanon että ne ovat pieniä, voisi jopa sanoa että "tavallisen ihmisen häpeänaiheita". Jos sellaisia nyt on olemassa.

Uskon että kaltoinkohdellut tarvitsevat äänen, nimen ja kasvot joka sanoo että näin minulle tehtiin ja se on väärin. Eikö omaelämänkertamaisesti voi kertoa kuinka asiat itse koki? Luin tuon pätkän rikoslakia jonka laitoit ja pohdin kuinka kukaan voi kirjoittaa omaelämänkertaa jossa kertoo mistään muusta kuin siitä miten elämä on päivänkakkaraa ja hattaraa. Käsittämättömän epäreilua. Poliisi, palokunta, lakimies, apua! Ei ihmistä pitäisi voida vaientaa kuoliaaksi. 

A.I.N.O.A.
Liittynyt12.3.2017

Vierailija, kiitos kommentistasi ja rohkaisevista sanoistasi. Jos tekijät olisivat jo kuolleet, niin tilanne olisi toisin elämänkerran kirjoituksen kannalta. Tekisi mieli kyllä elämänkerta kirjoittaa, ja vaikka filmata siitä elokuva. Ehkä häpeä on se mikä ajaa uhrit naamion taakse. Mutta omalla tarinallani haluaisin tuoda esiin sitä, että ei ole niitä tavallisia ihmisiä, ja niitä toisia piiloitettuja, tunnistamattomia mörköjä, uhreja. Uhritkin on niitä tavallisia tallaajia, ja puhuminen ja häpeästä luopuminen edistäisi tietoisuutta ja sitä kautta epäkohtiin voitaisi puuttua. Mutta nykyisellä lainsäädännöllä, karkeasti sanottuna paperipussi päähän ja menoksi. Jos joku kertoisi millä tätä voisi muuttaa, niin olen mukana!

Catherin

Tuota minäkin mietin...lakia..Tiedän tapauksen,jossa henkilö kertoi hänelle tapahtuneesta pedofiliasta ja syytöksen kohteeksi joutunut halusi syytteen kunnianloukkauksesta.Siinä kohden piti kuitenkin ottaa selville,oliko syytös aiheeton vai aiheellinen.Syytetty vetäytyi...Itselläni on omasta kokemuksestani käsitys,että vain asiakirjat ovat salaisia.Niitä en siis saa levittää,mutta toki voin kertoa oikeudessa loppuun sinetöityä tarinaani,vaikka nimelläkin.Kyse olisi siis vain asiakirjoista?

A.I.N.O.A.
Liittynyt12.3.2017

Kiitos kommentistasi Catherin ❤️ Tästä asiasta keskustelin Me Naisten toimituspäällikön ja Suomen Delfinssin juristin kanssa. Minun tapauksessa tekijät ovat elossa, joten tapahtumien kertomisesta omalla nimelläni ja naamallani voisi loukata tekijöiden yksityisyyden suojaa. Koska tapahtumat ovat vanhentuneita rikosoikeudellisesti, ei ole oikeudenpäätöstä vaikka kuinka tosia asiat olisivatkin. Koska sinulla tekijä on jo kuollut, hän ei voi sinua haastaa yksityisyyden suojan lakiin vedoten. Voi olla, en tiedä kun en ole juristi, mutta serkkusi ja äitisi teot ovat kyllä poliisiasioita, mutta saattavat olla vanhentuneita, joten saatat olla samassa dilemmassa kuin minäkin. Eli teot on tapahtunut, mutta niitä ei tutkita eikä niistä tuomita koska ovat vanhentuneet. Eikä niistä saa puhua, koska tekijän yksityisyys/kunnia on laissa suojattu.

Catherin

Niin,juuri tuota mietin,että jos nostaisivat syytteen kunnianloukkauksesta.Tuossa kertomassani tapauksessa olisi tutkittu onko kunnianloukkauksessa perää,vaikka seksuaalirikos oli jo vanhentunut.Koska tämä loukattu tyyppi tässä kohden päätti vetäytyä,seksuaalisen hyväksikäytön kokenut ei valitettavasti saanut mahdollisuutta selvittää oikeudellisesti väitteensä perää.Eihän hänen silti ollut tarkoituskaan tällä tavallaa asiaa edes selvittää,puskaradio vain sai siivet selkäänsä.En nyt sitten tiedä,mitä kaikkea tämä loukkauksen paikkaansa pitävyyden tutkiminen pitää sisällään.Ei varmaan mene kaikessa ihan noinkaan.
On kyllä valtavan iso harmi,ettei voi puhua suutaan puhtaaksi ja seistä omilla kasvoillaan kertomansa takana.Itse olen tuota miettinyt myös ja todennut,että joutuisin muuttamaan liian paljon blogini tekstejä,että se ei enää vastaisi sitä mikä on ollut todellisuus.Pieni takapiru miettii joskus kiukustuneena,että mitäs sitten...Siinäköhän sitten haastavat oikeuteen,sittenpähän katsotaan miten asiat olivat!Siis jos se nyt noin menisi... :)

A.I.N.O.A.
Liittynyt12.3.2017

Juu mulla on ollut noi ihan samat kiukunpuuskat! Mitä jos vaan näyttäis oman naamansa ja maksais mahdolliset sakot. Ja mitäs jos se kunnianloukkaus vaikka kerkeis vanhentua? Eikös rikoksia jää selvittämättä resurssipulan takia ja kerkeevät vanheta. Nää on kaikki kyl vaan spekulaatiota, mutta hiertää kyllä pahasti tää piilottelu.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Tässä blogissa aion käsitellä rankkoja aiheita, mutta ne ovat kaikki tositapahtumia omasta elämästäni. Jos asia on totta, sitä mielestäni ei tarvitse kierrellä tai kaunistella. Kirjoittaminen on minulle voimaannuttava kokemus, ja toivon, että kipeistäkin aiheista puhuttaisiin, jotta tietoisuutta lisättäisiin. Tietoisuus mahdollistaa muutoksen.

 

Olen ihan tavalliselta vaikuttava kolmekymppinen perheenäiti. Korkeakoulutus, kansainvälinen ura, kaunis koti, uusi auto, komea mies, suloinen tytär, positiivinen asenne ja ihania ystäviä. 

Elämä ei ole ollut aina kuitenkaan niin auvoista. Isän kuolema, äidin hylkäys, sijaisperheen ankaruus, monenlainen rajattomuus, kehitysvammaisen veljen haasteet, koulukiusaaminen, ovat jättäneet vaikeasti lähtevät jäljet aikuisuuteeni. Niistä lisää pala kerrallaan.

Contacts: truestoriesofmylife@gmail.com