Upea kevät päivä. Aurinko paistaa ja ilma on kirpeä. Suuntaan traumaterapeutille, tämän viikon 2/2 tapaaminen tiedossa. 

Alkuviikko oli raskas. Juuri aloittamaani bloggaukseen tuli mutkia matkaan, tunnistettavuuden takia (ks.edellinen bloggaus) lisäksi törmäsin kaupungilla biologiseen äitiini ja äidin äitiini, jota en ollut nähnyt pariin vuoteen. En pidä heihin yhteyttä terapeutin suosituksesta, heidän kanssa yhteydenpito vie vointiani huonommaksi. Menin niin poissa tolaltani heidät kaukaa nähdessäni, että unohdin ostokseni kahvilaan, sekä missasin parkkiaikaa 7 minuuttia, joten tuulilasissa oli odottamassa 60 euron pikavoitto. Lähdin kotiin ja lamaannuin neljän seinän sisälle lähes kahdeksi vuorokaudeksi. 

Keskiviikkona sain itseni koottua sen verran, että lähdin traumaperäisen dissosiaatiohäiriön (takaumat) viikottaiseen vakauttamisryhmään. Pohdimme läheisille tarkoitetun infon sisältöä ja osallistujia. Pettymykseksi ainoat sukulaiset johon pidän yhteyttä, kummit ja serkut, eivät osallistu. He keneltä eniten toivoisin tukea ja ymmärrystä, eivät tule. Kummisetäni usein sanoo, että työ on terapiaa. No, eipä ole työ minua parantanut, vaikka kuinka olen sitä nuoresta asti ahkerasti tehnyt. 

Tänään torstaina oli jo olo sen verran tasaantuneempi, että sain käytyä traumaterapiassa, salilla, salaatilla, ostoksilla ja hain lapsen hoidosta. 

Terapiassa pohdimme tänään miksi insestin uhrit yleensä eivät kerro omalla nimellään tai omalla kuvallaan avoimesti tarinaansa. Eiväthän he ole tehneet mitään mitä pitäisi hävetä. Soitin Suomen Delfins-yhdistyksen juristille keskustellakseni uhrin oikeuksista. Hän ei koskaan ollut kuullut aikaisemmin uhrista, joka haluaisi puhua ja avoimuudella ajaa uhrien oikeuksia. Tekijän yksityisyyden suoja ajaa uhrit hiljaisiksi sakon uhalla.

Tänään mielessäni on vanhasti pyörinyt takauma lähes kolmenkymmenen vuoden takaa. Muistin sen ekan kerran vasta aikuisena. Olin silloin 4-vuotias, isoveljeni 6-vuotias. Katsoimme äidin kanssa kauniita ja rohkeita. Kysyimme äidiltä, miksi Ridge ja Brooke suutelee tolleen, yäk. Sitten äiti käski meidän suudella toisiamme niin. Veljeni kieli tuntui oksettavalta. Äiti suuttui, ettemme tee sitä kunnolla, näytti mallia. Oksetti vielä enemmän. 

Ajauduimme eri sijaisperheisiin veljeni kanssa. Nuorena aikuisena tapasin isoveljeni. Hän yritti yhtäkkiä suudella minua kuin kauniissa ja rohkeissa, lamaannuin pelosta. Veli suuttui, miksen suutele häntä takaisin, ja käski antaa veljelle rakkautta. Hän otti leuasta kiinni niin että sattui, ja yritti uudestaan. Sain pyristeltyä itseni pois ja pakenin paikalta. 

Nyt tajuan, että hän toisti traumaa, jonka äitimme meille teki. Veljelleni sanoin, etten hyväksy hänen tekoaan, mutta hän piti sitä vain vitsinä. Niin kuin äitinikin. 

Jos minun rajani ovat vitsi, en voi heitä pitää lähelläni. Vituttaa aivan helvetisti, eikö minulla voisi olla mukavat ja normaalit vanhemmat ja sisarukset. Ja hävettää, miksi niiden pitää noin käyttäytyä?

 

Mieheni sukulaiset aina ihmettelevät, missä äitini ja veljeni on...nää syyt nyt ei ihan kahvipöytä keskusteluja ole...

Olen päälle kolmekymppinen, ja ollut yhdessä mieheni kanssa lähes kymmenen vuotta. En koskaan pysty suutelemaan häntä, niin kuin kauniissa ja rohkeissa, oksettaa takaumat niin. 

Välillä, vaikka mieleni unohtaa takaumat, keho ei.

 

Nyt teen muutaman läsnäoloharjoituksen. Hengittelen ja rauhoittelen itseäni, se ei tapahdu enään. Olen aikuinen, olen kotona, olen turvassa. 

Katson hetken huutokauppakeisaria, sitten menen lukemaan iltasaduksi Peppi Pitkätossua. Pesukone hurisee tasaiseen tahtiin, ja sen ääni tuntui kotoisalta ja rauhoittavalta.

Olen tässä ja nyt.

See ya soon ❤️

 

 

 

 

 

 

Kommentit (2)

Vierailija

Kiitos tästä kirjoituksesta. Sinun kokemuksesi menneisyydessäsi kuulostavat juurikin samankaltaisilta joita itsekkin olen kokenut elämässäni. On todella hienoa saada kuulla tarinasi ja ajatuksiasi rankoista kokemuksista, joita ei yleensä saada kuulluksi. Puet sellaiset asiat sanoiksia, jotka useimmiten jäävät pimentoon. 
Olet loistava, vahva ja rohkea ihminen! 

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Tässä blogissa aion käsitellä rankkoja aiheita, mutta ne ovat kaikki tositapahtumia omasta elämästäni. Jos asia on totta, sitä mielestäni ei tarvitse kierrellä tai kaunistella. Kirjoittaminen on minulle voimaannuttava kokemus, ja toivon, että kipeistäkin aiheista puhuttaisiin, jotta tietoisuutta lisättäisiin. Tietoisuus mahdollistaa muutoksen.

 

Olen ihan tavalliselta vaikuttava kolmekymppinen perheenäiti. Korkeakoulutus, kansainvälinen ura, kaunis koti, uusi auto, komea mies, suloinen tytär, positiivinen asenne ja ihania ystäviä. 

Elämä ei ole ollut aina kuitenkaan niin auvoista. Isän kuolema, äidin hylkäys, sijaisperheen ankaruus, monenlainen rajattomuus, kehitysvammaisen veljen haasteet, koulukiusaaminen, ovat jättäneet vaikeasti lähtevät jäljet aikuisuuteeni. Niistä lisää pala kerrallaan.

Contacts: truestoriesofmylife@gmail.com