Tuntuu, että elän kaksoiselämää. Kirjoitan elämästäni blogia, missä voin sanoa kaiken, paitsi kuka olen. Sitten minulla on muu elämä, jossa voin näyttää naamasta kuka olen, mutten en, mitä olen kokenut, mitä tunnen ja ajattelen. (Ks.laki yksityisyyden suojasta "kun ei tule nähdyksi tai kuulluksi" bloggaus)

Facebookissa, instagramissa, kahvilassa, kaupassa, työpaikalla tai yleisillä paikoilla voin näyttää kasvoni, mutta vain tyhjän kuoren, ja elämän joka on vaan hattaraa ja höttöä. Joka ei liity kehenkään, joka ei kosketa ketään eikä paljasta ketään. 

En voi kun hymyillä, kuin en olisi koskaan ollut surullinen tai nauraa, kuin en olisi koskaan itkenyt.

Tänään mielessäni on pyörinyt takauma syntymäpäiväjuhlista. Ainoat syntymäpäivät, jotka muistan äitini järjestäneen. Täytin silloin 8 vuotta.  Isä oli jo kuollut aikaisemmin alkoholimyrkytykseen, joten hän ei osallistunut. Synttärit olivat ns. lapsisynttärit. Koko koululuokka, 13 lasta oli kutsuttu. Teemana naamiaiset, olin itämäinen prinsessa. Tunnelmaa verotti kesken juhlien saapunut isoveljeni, joka vaati teema-asuni itselleen. No, jäin sitten ilman asua omissa juhlissani. Äiti ei siihen puuttunut, mutta hyvä, koska se olisi tiennyt julkista selkäsaunaa ja hirveää häpeää. 

Leikit keskeytyvät kuitenkin siihen, että äitini löi minua yhtäkkiä kasvoille. Vaikka korvissa humisi ja naamaan sattui, häpeän tunne oli suurin. Joku lapsista oli avannut ikkunan ja pikkuveljeni oli kiivennyt ikkunalaudalle leikkimään, siitä äiti suuttui. Vaikka minä en ollut ikkunaa avannut, sain tuntea sen nahoissani. 

Toiset syntymäpäivät muistan kummieni järjestäneen kotonaan. Olin alle kouluikäinen. Isäni eikä äitini ollut siellä. Kummeillani oli sillon koira. Setäni vaimoineen ja koirineen oli kutsuttu. Kun he tulivat, syttyi kummisedän ja sedän välille riita koirista. Sedän koira olisi pitänyt jättää autoon, ettei koirat olisivat riehuneet keskenään. Koska koira ei ollut tervetullut, ilmoitti setä etteivät tule sitten koko porukka ollenkaan. Kaksi isoa miestä huutamassa ja ovet paukkuessa oli pienelle tytölle kyllä pelottava paikka. Ja pettymys syntymäpäiväjuhlien peruuntumisesta. 

Myöhemmin muistan kummieni muutamat synttärit järjestäneen, mutta tuntui pahalta, ettei omat vanhemmat tai sijaisvanhemmatkaan sen vertaa minuun satsanneet, että olisivat syntymäpäiviä ainoalle sijaislapselle järjestäneet. Monena lapsuuden vuotena, synttäreitäni ei vaan noteerattu. Hävetti, etten ollut juhlien arvoinen, enkä merkinnyt kenellekkään niin paljon. Varsinkin kun näin mitä hienoimpia juhlia luokkatovereilla. Ei pellet tai hesburgerin hampurilaiset, mutta se ylpeys ja pakahduttava rakkaus, joka juhlia järjestävien vanhempien ilmeissä oli.  

Rakkaudesta pakahtuneen ilmeen näen usein mieheni ja omilla kasvoillani kun katsomme pientä tytärtämme.

Elämässä on uusi suunta, ja se tuntuu hyvältä.

See ya soon ❤️

Ps. Kuvassa kampaajalla otettu kuva viime kesältä 😊

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Tässä blogissa aion käsitellä rankkoja aiheita, mutta ne ovat kaikki tositapahtumia omasta elämästäni. Jos asia on totta, sitä mielestäni ei tarvitse kierrellä tai kaunistella. Kirjoittaminen on minulle voimaannuttava kokemus, ja toivon, että kipeistäkin aiheista puhuttaisiin, jotta tietoisuutta lisättäisiin. Tietoisuus mahdollistaa muutoksen.

 

Olen ihan tavalliselta vaikuttava kolmekymppinen perheenäiti. Korkeakoulutus, kansainvälinen ura, kaunis koti, uusi auto, komea mies, suloinen tytär, positiivinen asenne ja ihania ystäviä. 

Elämä ei ole ollut aina kuitenkaan niin auvoista. Isän kuolema, äidin hylkäys, sijaisperheen ankaruus, monenlainen rajattomuus, kehitysvammaisen veljen haasteet, koulukiusaaminen, ovat jättäneet vaikeasti lähtevät jäljet aikuisuuteeni. Niistä lisää pala kerrallaan.

Contacts: truestoriesofmylife@gmail.com