Viikonloppu onkin mennyt hujauksessa. Perjantaina olin seuraamassa kenkäkaupan muotinäytöstä ja serkkuni kanssa syömässä Tampereen hotelli Tornissa, jossa oli aivan suussa sulavaa punajuuririsottoa. 

Serkkuni on saanut viime kesänä aivan ihanan pienen poikavauvan ja hänen äitinsä eli kummitätini on saanut ensimmäisen lapsenlapsensa. Tuore mummo on ymmärrettävästi jakanut hehkutuskuvia vauvasta. Näihin taas minun biologinen äitini on kommentoinut että hänelläkin on lapsenlapsi, muttei saa tavata tätä.

Biologinen äitini usein sanoo, äiti se on huonokin äiti. Kyllä, hän on biologisesti äitini, mutta mihin se oikeuttaa? 

Vaippaikäisestä lähtien olen kiertänyt sukulaisilla pitkiä aikoja hoidossa. Kun olin 4-vuotias, äitini muutti toiselle paikkakunnalle opiskelemaan, jäin sukulaisten ja töissäkäyvän isäpuolen kontolle. Olin 5-vuotias kun veljeni muutti virallisesti sijaislapseksi sukulaisperheeseen. Minä myös sijaislapseksi toiseen sukulaisperheeseen hieman myöhemmin. 

En muista, että äiti olisi koskaan leikkinyt kanssani. Hän ei vienyt harrastuksiin, tai ollut kentänlaidalla katsomassa harjoituksia tai pelejä. Hän ei ollut koulujen kevät- tai joulujuhlissa, eikä todistuksen tai stipendien jaoissa. Eipä kyllä sijaisvanhemmatkaan, mutta äidiltä olisin sitä toivonut.  Eniten olisin toivonut, että hän olisi ollut arjessa läsnä. En ole myöskään koskaan viettänyt joulua äitini kanssa. Syntymäpäiväjuhlatkin on lapselle yleensä se vuoden paras päivä, minulle ei. 

Muutaman kerran vuodessa häntä näin, mutta huolehtimista se ei ollut. Jääkaappi oli aina tyhjä ja minulla olisi pitänyt olla hänelle antaa rahaa ruokaan, koska sijaisvanhemmat saivat minusta lapsilisät eikä hän. 

Aikuistuessani äitini kuitenkin aktivoitui yhteydenpidossa. Se tuntui oudolta, koska läheisyyttä ei ollut ehtinyt syntyä kun vartuin ilman häntä. Hän yhtäkkiä halusikin pitää yhteyttä usein ja minun olisi pitänyt tulla hänen luokse satojen kilometrien päähän millon mitäkin hommaa hoitamaan ja auttamaan. Ymmärtäisin avuntarpeen, jos hän olisi jotenkin liikuntarajoitteinen tms. mutta ei.

Ahdistuin hänen jatkuvista pyynnöstään ja sanoin että jos haluat nähdä, näemme kerran kuussa 1,5 h perheterapiassa. Kävimme siellä 2 vuotta. 

Halusin tietää, miksi hän antoi minut pois? Hän ei kokenut antaneensa minua pois, vaan koki että minä lähdin. Ei lapsi päätä missä asuu, sanoi terapeutti.

Miksei hän huolehtinut minusta? Kyllä hän omasta mielestään huolehti, ja ei muuttaisi mitään.

Miksi hän löi, potki, piiskasi? Niin vain tapahtui, eikä hän koe olevansa väkivaltainen ihminen. 

Miksi sitten teit lapsia? Hän halusi, että on joku joka huolehtii hänestä. 

Perheterapeutti sanoi, että äitini on narsisti, eikä muutu, ellei mene pitkään yksilöterapiaan opettelemaan empatiakykyä. Siihen äitini ei suostunut, koska hän on mielestään virheetön. 

Meni aikuisiästäni kymmenisen vuotta kun vaan yritin ymmärtää äitiäni, että hän nyt vain on sellainen kun on vaikkakin joka kerta yhteydenpito pahoittikin mieleni. 

Sitten tulin kolmekymppisenä itse äidiksi. Ymmärrykseni kerta kaikkiaan loppui siihen. Kun katson pientä tytärtäni, en voi käsittää miten kukaan, joka itseään äidiksi kutsuu, voi antaa pienokaisen pois. 

Miten kukaan, joka näkee tämän lapsen hentouden ja haurauden, voi lyödä, potkia tai piiskata? 

Jos olen illalla pari tuntia pois, tyttäreni kyllä osoittaa minulle mieltä ja huomaan kuinka paljon tämä pieni ihminen minua todella tarvitsee.

Kuinka paljon minä olisin äitiäni tarvinnut, ja mikä katkera pettymys, kun tunnit muuttuivat viikoiksi ja viikot vuosiksi.

Ja mikä suurempi pettymys, kun toivoin, että äiti minusta huolehtisi, ja sitten kun hänet näin, hän ei sitä silloinkaan tehnyt. 

Kun esikoiseni syntyi, äitini oli lapsenvahtina noin tunnin, kun kävin työhaastattelussa. Olin vannottanut häntä, ettei hän saa missään olosuhteissa pahoinpidellä lastani. Tyttäreni itki perääni, ja äitini ei ollut kestänyt itkua. Hän oli luullut, että tyttö itki nälkää ja syöttänyt tätä väkisin niin että oksennus tuli. 

Olin täysin poissa tolaltani, ja sanoin että hän saa tavata lapsenlastaan vain valvonnassa tästä eteenpäin. 

Sitten kun hän valvonnassa näki tytärtäni, hän esimerkiksi hyppytti polvellaan lasta vaikka sanoin että älä hyppyytä, lapsella tulee paha olo. Hän ei kuunnellut vaan jatkoi hyppyytystä ja lapsella tuli oksennus. 

 

En kerta kaikkiaan pysty luottamaan, että oma äitini ajattelisi lapsen etua ja sitten vasta omaa tahtoaan.  Minun tehtäväni äitinä on suojella lastani, ja se on tärkeämpää kuin biologisen isoäidin oikeus nähdä lapsenlastaan. 

 

Kaiken sen jälkeen, mitä olen nähnyt, mihin äitini on kykeneväinen, en voi antaa hänen tavata enään ainoaa lapsenlastaan. Olen ehkä tuntemattomien ihmisten mielestä julma, itsekäs tai kiittämätön, äitiäni kunnioittamaton, mutta ajatelkoon niin, kunhan lapseni ei ole altistettu vaaraan. 

 

Tyttäreni rakastaa autoja, junia, traktoreita, kaikkea mikä kulkee pyörillä, tyllimekkoja ja fazerin sinistä suklaata. Tässä kuva tuliterästä junaradasta, jonka joulupukki toi ❤️ Täytyy kyllä sanoa, että mieheni on tuonut minulle turvaa ja luottoa, että maailmassa on hyviäkin ihmisiä. Ja anopistani on tullut minulle myös todella läheinen ja mieheni sukulaiset ovat ottaneet minut kuin omakseen. 

 

Tästä on hyvä jatkaa, see ya soon ❤️

Kommentit (0)

Seuraa 

Tässä blogissa aion käsitellä rankkoja aiheita, mutta ne ovat kaikki tositapahtumia omasta elämästäni. Jos asia on totta, sitä mielestäni ei tarvitse kierrellä tai kaunistella. Kirjoittaminen on minulle voimaannuttava kokemus, ja toivon, että kipeistäkin aiheista puhuttaisiin, jotta tietoisuutta lisättäisiin. Tietoisuus mahdollistaa muutoksen.

 

Olen ihan tavalliselta vaikuttava kolmekymppinen perheenäiti. Korkeakoulutus, kansainvälinen ura, kaunis koti, uusi auto, komea mies, suloinen tytär, positiivinen asenne ja ihania ystäviä. 

Elämä ei ole ollut Ainolla aina kuitenkaan niin auvoista. Isän kuolema, äidin hylkäys, sijaisperheen ankaruus, monenlainen rajattomuus, kehitysvammaisen veljen haasteet, koulukiusaaminen, ovat jättäneet vaikeasti lähtevät jäljet aikuisuuteeni. Niistä lisää pala kerrallaan.