Äitienpäivä. Lehtien palstat, some-kanavat, ravintolat ja kahvilat täyttyvät äitejään ylistävistä ja rakkauden täyttämistä hymyilevistä yhteiskuvista, ylistävistä sanoista ja kiitoksista tuota maagista henkilöä kohtaan, joka on mahdollistanut meidän kaikkien olemassa olomme, ÄITI, ÄITI, ÄITI. 

Pelkkää lovee, kunpa olisikin. 

Mennäänpä hetkeksi sinne, mistä kaikki alkoi. Kaksi seurakuntanuorta löysi toisensa v. 1979. Naimisiin v. -81, esikoispoika syntyi -83. Äiti kaupungin virassa kodinhoitajana, työsuhdeasunnossa, isä seurakunnan töissä ja teologian opinnoissa yliopistossa. Tähän asti kuulostaa ihan hyvältä. 

Ongelmat äitini mukaan alkoivat minua odottaessa. Isäni masentui. Siihen aikaan hänelle määrättiin diapamia masennukseen. Hän yritti päästä myös osastohoitoon, mutta häntä ei otettu. Siihen aikaan oli ns. normaalit ja hullut. Ja koska hän ei ollut ns. hullu, (äidin äitini eli isäni anopin mielestä toki hullu) niin hän ei päässyt psykiatriseen sairaalahoitoon, lähetettiin kotiin. "Hulluus" on varmasti katsojan silmissä, koska kaikki minun äitini nähneet ystäväni ovat olleet sitä mieltä että jos joku oli hullu niin se oli kyllä äitini, ei isäni. Noh, anyways, Diapamithan ovat nykyään päihderiippuvaisten keskuudessa suosittu bilehuume, ei todellakaan masennusta helpottava lääke. 

Diapamin kyytipojaksi tuli alkoholi, ja masennus senkun paheni. Äitini oli päättänyt, että kun ristiäiseni on hoidettu, ottaa isästäni eron. Muutavan vuoden päästä isäni löytyikin kuolleena alkoholimyrkytykseen, monista raitistumisyrityksistä huolimatta. 

Kun äitini ilmoitti odottavansa minua, hänen äiti oli tokaissut, miksi teet sille hullulle toisenkin lapsen. Synnyin helteisenä heinäkuun päivänä v. 1985, eipä tullut äidin äiti katsomaan. 

Äitini sanoi että olin toivottu. Hän sanoi kyllä paljon muutakin, mitä on vaikea uskoa todeksi. 

Kaiken hyväksikäytön, hylkäämisen, valheiden, narsismin, laiminlyöntien ja lyöntien jälkeen on vaikea kiittää häntä mistään. Aikuisena tapasin hänet perheterapiassa ja terapeutti kysyi mistä voisin häntää kiittää. Kiitin häntä siitä, ettei tappanut minua. Silmittömien raivokohtausten aikana näytti siltä minun silmin siltä, että joku meistä lapsista saattaa tähän kuolla. 

Miltä näyttäisi äitienpäiväkortti, "Hyvää äitienpäivää, kiitos äiti kun et tappanut meitä lapsia" 

Vaippa-ikäisestä aikuiseksi, olin asunut 12 eri osoitteessa, kiertolaisena sukulaiselta toiselle, sijaisperheessä, virallisesti ja epävirallisesti, siellä ja täällä. 

Sijaisperheen äidistä ei myöskään tullut äitihahmoa. Hän teki paljon töitä, ja kotona ollessaan oli poissaoleva. Hän ei ottanut syliin, ei hali-pusia, ei lohduttanut, ei lukenut iltasatuja, ei tullut joulu-tai kevätjuhliin, ei harrastuksiin. Kutsuin häntä aina etunimellä, en äitinä. 

Terapiassa olen oppinut suojelemaan itseäni ihmisiltä, joiden kanssa en tunne oloani turvalliseksi. En siis pidä yhteyttä biologiseen äitiini, en sijaisvanhempiini, en veljeeni, mummiini. Se on raastavaa, surullista, vaikeaa ja suuri pettymys. Se tuntuu surun sirpaleilta, ruskeiden ja tahmeiden kaljapullojen sirpaleilta, jotka olivat niin teräviä, että menivät pienen tytön sandaalin pohjista läpi. Mutta, se on kuitenkin oltava näin Nyt. Turvallisuus on oltava kulisseja tärkeämpää,minulle ja perheelleni, miehelleni ja tyttärelleni.

Ei liene yllätys, että aikustuttuani ajattelin etten missään nimessä halua perhe-elämää enkä missään tapauksessa rakkautta, jos se on näin kamalaa ja tuntuu näin hirveältä. 

Yksi suloinen nallekarhu kuitenkin otti minut huomaansa, piti hyvänä ja näytti ettei rakkaus todellakaan satu. Kuinka hän rakasti minut ehjemmäksi ja lempeydellään kuori kuoreni alta tunteita joita en tiennyt minulla olevankaan. Äidiksi ja vaimoksi haluamisen tunteita. 

Lähes vuosikymmenen jälkeen juhlin tänä äitienpäivänä neljättä äitienpäivää. Se on parasta just nyt. Poskeani lämmittää onnen kyynel, rakkaudestani tyttäreeni ja mieheeni, joka on tehnyt minusta äidin.

 

 

 

Kommentit (1)

Broken

Kiitos että kirjoitat!
Tämä teksti osui ja upposi. Ainoastaan ero on siinä etten itse vielä ole uskaltanut katkaista välejä.
Annat kuitenkin toivoa siihen että jonain päivänä joku ns.oma nallekarhu löytää ja rakastaa ja hellii ja että itse löydän ne tunteet mitä en ole saanut tuntea. Kiitos <3

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Tässä blogissa aion käsitellä rankkoja aiheita, mutta ne ovat kaikki tositapahtumia omasta elämästäni. Jos asia on totta, sitä mielestäni ei tarvitse kierrellä tai kaunistella. Kirjoittaminen on minulle voimaannuttava kokemus, ja toivon, että kipeistäkin aiheista puhuttaisiin, jotta tietoisuutta lisättäisiin. Tietoisuus mahdollistaa muutoksen.

 

Olen ihan tavalliselta vaikuttava kolmekymppinen perheenäiti. Korkeakoulutus, kansainvälinen ura, kaunis koti, uusi auto, komea mies, suloinen tytär, positiivinen asenne ja ihania ystäviä. 

Elämä ei ole ollut aina kuitenkaan niin auvoista. Isän kuolema, äidin hylkäys, sijaisperheen ankaruus, monenlainen rajattomuus, kehitysvammaisen veljen haasteet, koulukiusaaminen, ovat jättäneet vaikeasti lähtevät jäljet aikuisuuteeni. Niistä lisää pala kerrallaan.

Contacts: truestoriesofmylife@gmail.com