Tästä tekstistä ei tullutkaan sitä, mitä ajattelin. Mun piti avata teille lajin valinnan vaikeutta, mutta kerronkin mitä kaikkea mun urheilutaustalla on, niin pääsette paremmin kiinni siihen miltä pohjalta lajeja testaan. Oman taustan läpikäyminen oli ehkä itellekkin oleellista, ennen kuin voi ajatella osaavansa valita itselleen sopivan lajin. Tän tekstin kautta sinä taas pääset ehkä paremmin kiinni siihen, miks mulle tietynlaiset lajit menee korkeammalle kuin toiset. Sit voit miettiä noita mun testaamia lajeja omalta kannalta ja pohtia, millainen laji sulle itsellesi sopii ja miksi sinä liikut. 

Oon jo lapsena ollu tosi kiinnostunut kaikesta urheilusta ja silloin kun asuin vielä tuolla Tikkakosken taajamassa, oli harrastusmahdollisuuksiakin ihan älyttömästi tarjolla. Tuun kuitenkin isosta perheestä, eikä mun vanhemmilla ole silloin ollu varaa laittaa lasten harrastuksiin määräänsä enenmpää rahaa, joten ihan kaikkea mitä oisin halunnu, en ole voinut harrastaa. Esimerkiksi sillon kun kylällä alkoi tyttöjen ringette, vinguin sinne ihan kunnolla, mut se oli vaan niin kallista, että se oli mahdoton aloittaa. Isä vei mut kuitenkin hiihtämään ja yleisurheilemaan tai sit liikuin lähiympäristössä temppuillen joko suksilla, pyörällä tai kiipeilytelineissä.  

Oon ollu luontaisesti liikunnallinen, mutta myös äärimmäisen kilpailullinen. Osallistuin jo pienenä yleisurheilussa ja hiihdossa kaikkiin mahdollisiin kisoihin ja RAKASTIN NIITÄ. Kilpailuvietti on ollut sisään rakennettu, sillä mullehan koko elämä on yks kisa! Eikä kisaaminen pelkästään voittamisen vuoksi, vaan se fiilis itse kisassa, kilpaillessa, pyrkiessä parhaimpaansa tiukassa tilanteessa on se mitä rakastan. Mielummin tiukan kisa voitto, kuin ylivoimainen voitto. Tiedostan nykyisin paremmin, että en oo, enkä voi olla kaikessa paras, mutta se kanssa joudun tekee paljon töitä. Oon joutunut opettelemaan rennosti ottamista, kun voimat aina tasaisin väliajoin loppuu kun yrittää kaikissa elämän osa-alueissa olla huippu. On ollu pakko opetella aina välillä vaan tekemään parhaansa, eikä yrittää olla paras. Tiukoissa kilpailutilanteissa koen silti olevani parhaimmillani ja nautin niistä todella paljon! Mun vieminen lapsena urheilukisoihin on ollut vaan hyväksi, sillä siellä on ollut joku järkevä paikka mihin sitä kilpailuviettiä on voinut purkaa.  

Kun muutettiin pienelle kylälle maaseudun rauhaan sain kasvatuksen pallopeleihin. Meidän koulussa oli sellainen liikuntakulttuuri, että kaikki välintunnit pelattiin jotain pallopeliä. Sinne kun itsensä väkisin väänti poikien sekaan pelaamaan, niin oppia sai. Hiihdin koulun kisoissa edelleen, mutta huomasin, ettei kestävyyslajit olleet mulle ihan niin ominaisia. Lyhyet matkat oli meni, mutta kun matkat piteni, alkoi hiihtämisestä ja pidemmistä juoksumatkoista loppua into ja kunto. Huomasin, että oon nopeampi kuin muut, hyppään pitkälle ja pallopeleissä oon rohkea ja nopea reagoimaan. Mitään lajia en kuitenkaan harrastanut, sillä kotoa harrastuspaikkoihin oli vähintään 16km yhteen suuntaan, eikä vanhemmat pystyneet koko iltaa käyttämään kuljetushommissa. Onneksi oli paljon sisaruksia joiden kanssa pihalla ja metsässä sai pelata ja leikkiä sielunsa kyllyydestä. En toisaalta edes osannut kaivata minkään valmennuksen pariin siihen aikaan. 

Oon aina ollut todella poikamainen tyttö habitukselta, asenteelta ja jopa harrastuksilta, joten mua on lapsena luultu monesti pojaksi. Siroksi ja hentoiseksi mua ei koskaan oo kuvailtu ja enemmän mun tyyliä on aina ollut voima ja rytinä. Murrosikäisenä paine olla enemmän tyttömäinen ja tiettyyn muottiin sopiva kasvoi isommaksi ja monen asian kombinaationa sairastuin syömishäiriöön. Piti olla täydellinen, kaikessa pärjäävä ja kaiken osaava kympintyttö. Samoihin aikoihin aloitin kuitenkin myös pesäpallon. Ihan vaan siksi, että muutkin kaverit aloitti sen ja joukkueeseen tarvittiin tyttöjä. Innostuin lajista nopeasti ja kiinnostus kasvoi, kun huomasin pärjääväni. Äiti kuitenkin kielsi osallistumasta treeneihin niin kauan kun syömishäiriö oli pinnalla ja koska halusin harrastaa jotakin, olin motivoituneempi palaamaan koulun ruokalaan ja kotona ruokapöytään. Suurin päätös itselleni oli se haluanko olla sairas vai tehdä asioita, joita rakastan. 

Yläkoulun jälkeen pääsin lukioon Jyväskylään Norssin Liikuntaluokalle lajina pesäpallo.  Kaupunkiin muuttaessa seura ja taso vaihtui kovempaan ja samalla tuli motivaatioon notkahdus. Vaikka pääsin suhteellisen hyvin joukkueen junioriosastolta pelaamaan, en ollut tottunut samanlaiseen kilpailuun joukkueen sisällä ja lisäksi penikat tulehtuivat omalle tasolle liian kovasta harjoittelusta. Lopulta treeneihin ei ollu enää kivaa mennä ja yhden kauden jälkeen päätin lopettaa pesäpallon Jyväskylässä. Molempien jalkojen penikat suositeltiin leikkaamaan ja seuraava talvi menikin miettiessä, minkä lajin parissa olisi mukava liikkua. Norssin liikuntaluokka antoi kuitenkin monipuolisen mahdollisuuden liikkua ja kun tykkäsin koulussa ihan hulluna pelata salibandyä, ajattelin että sitähän ois kiva harrastaa. Tää oli sit se eka harrastus, jonka ihan itse valitsin. Otin joukkueesta selvää ja pyysin päästä mukaan. 

Kesäksi pääsin mukaan Happeen B-tyttöjen treeneihin ja syksyllä kun porukka jaettiin tasoryhmiin, olin siinä alemmassa joka pelasi naisten 4.divaria. Homma lähti kuitenkin rullaamaan ja pääsin nopeasti tyttöjen ykkösporukkaan mukaan. Nautin pelaamisesta, joukkuekavereista ja ennen kaikkea maalinteosta. Se on todellisuudessa ainoa, mitä oon koskaan osannut salibandyssä tehdä ja mitä oon rakastanut. Mun joukkuekaverit kutsu mua nimellä "Silppuri", koska pelityyli muistutti silppuamista ja valmentajat nimellä Silja "syöttö on aina riski" Santaniemi. Koska olin nuori ja peloton, hain vuoden jälkeen Happeen naisten SM-joukkueeseen ja mut otettiin mukaan. Mukana oli muitakin mun junnukavereita, mutta vuoden lajikokemuksella tuntu, että olin koko ajan osaamiseni äärirajoilla. Pelasin samalla myös B-tyttöjen joukkueessa ja suuri harjoittelumäärä suhteessa huonoihin ruokailutottumuksiin ja heikkoon pohjakuntoon tarkoitti polven telomista kesken kauden niin pahasti, että edessä oli ensimmäinen eturistisideleikkaus. Se meni vielä peliä edeltävissä treeneissä, joissa oli luvattu, että oon oikeesti pelaavissa kentissä mukana. Voitteko uskoa sitä itkun määrää, kun lääkäri sano, että seuraaviin treeneihin menisi puoli vuotta aikaa? 

Mulle oli kirjoitettu silloin kahden vuoden sopimus Happeeseen, mutta samaan aikaan loppui lukio, tapasin nykyisen mieheni ja piti valita opiskelupaikka. Valitsin fysiikan opinnot Joensuussa, sillä siellä asui myös mieheni. Otin yhteyttä Tuupovaaran Urheilijoiden naisten salibandyjoukkueeseen ja siitä alkoi tie salibandyn 1.divisioonassa. Joensuussa opin enemmän treenaamisesta ja urheilullisemmasta elämästä, vaikka parannettavaa oli silti vielä vaikka kuinka paljon. Laji innosti ja oli todella ihanaa ja opettavaista pelata TuuU:ssa. Siellä vastuu kasvoi pikkuhiljaa taitojen kanssa ja sain muutamia hyviä opetuksia siitä, miten oikeasti pelataan joukkueen eteen, eikä vain murehdita niistä omista pisteistä. Siellä kasvoin enemmän yksilöurheilijasta joukkuepelaajaksi.

Fysiikan opinnot olin vaihtanut käytönnöllisempiin sairaanhoitaja opintoihin, jotka päätin tehdä loppuun Jyväskylässä. Täällä pelasin salibandyä kolme kautta 1.divisioonassa, josta nostimme O2-Jyväskylän naisten joukkueen liigaan. Koko ajan musta tuli enemmän urheilija ja vähemmän turisti. Vaikka oon aina ollut amatööriurheilija on se pelaaminen kuitenkin ollut suurin osa mun elämää ja sen mukaan oon itseäni määritellyt. Sain pelata salibandyssä mielestäni täydellisen pelaajamatkan satunnaisista hajavaihdoista yhdeksi joukkueen luottopelaajista ja vastuun kantajista. Piti oppia oikeasti pelaamaan joukkueelle, ottaa mustelmia ja jopa puolustaa. Viimeisen liigakauden keväällä pelasin tammikuun jälkeen se sama saakelin eturistiside repaleena, mutta muutenkin tuntui, että se syvin ilo pelata salibandyä oli myös hiipunut. Liigan taso oli sellainen, että siellä pystyin kituuttelemaan menemään, mutta tiedostin että liigan huippupelaajaa musta ei enää tule. Maalien tekeminen on mulle kuitenkin lajin suola ja jos suolaa ei saa, ei homma oikein maistu. 

Kuva: Esa Jokinen

Ennen viime syksyn polvileikkausta ehdin pelata kesän vielä maakuntasarjassa pesäpalloa Jyväskylän Valossa ja kesälajina nautin siitä pitkästä aikaa älyttömän paljon. Oli todella rentouttavaa pelata ilman paineita ja oli mukavaa onnistua salibandyn kuivan kauden jälkeen. Mulle urheilullisesti itsensä kehittäminen on kuitenkin elämäntapa ja kun suorituksilla ei ollut merkitystä, alkoi peili ja vaaka tulla tärkeäksi mittariksi. Päällimmäisenä oli taas paine näyttää samalta kun muutkin. Mietin murrosiän syömishäiriötä, mutta ajettelin että saan aikuisena pidettyä homman hanskassa. En osannut. Pudotin painoa syömällä pakkomielteisen tarkasti tai vaan mahdollisimman vähän, liikkumalla vielä suuremmalla vimmalla ja sättimällä itseäni kaikesta minkä tein tai olin jättänyt tekemättä. Ulkoisesti näytin olevan kunnossa, mutta loppukesästä keräsin palasia, että pystyin menemään kauppaan ahdistumatta. 

Yläasteella mut sai takaisin raiteille urheilu ja keskittyminen siihen, että saan itsestäni kilpailussa ulosmitattua kaiken mahdollisen. Jos aikoo urheilla, on pakko syödä! Mä oon harrastanut onneksi lajeja, joissa kropan ei esteettisesti tarvii näyttää miltä, kunhan se toimii ja ajaa asiansa. Mä en oo koskaan ollut huippu-urheilija, mulla ei oo ollu urheilullista tarvetta alhaiseen rasvaprosenttiin. Suoritus ja tekeminen mittaa onnistumisen, ei vaaka tai peili. Viime syksynä mut pysäytti polvileikkaus, joka pakotti ottamaan aikaa itelleni ja oikeasti pysähtymään. Nyt mun piti itse päättää haluanko tehdä muutakin kuin tuijottaa vaa'an numeraalista arvioita minusta. On hullua, että ihminen jonka itsevarmuutta ja itseluottamusta kehutaan, on todellisuudessa täysin epävarma itsestään. Ei oo helppoa pyytää apua ja myöntää tarvitsevansa apua, mutta se oli taas ensimmäinen askel päättää että ei halua olla sairas. Mulla on syvä halu olla terve ja pystyä tekemään kaikkea mistä nautin! Kuka tietää millon en enää pysty liikkumaan, joten oisin hullu jos antaisin mahdollisuuden mennä nyt ohi. Puhuin ajatusmalleista perheelle ja ystäville, pyrin tietoisesti ajattelemaan kehostani positiivisesti ja vein vaa'an taas roskiin. Ei se ehkä ihan noin helppoa tai yksinkertaista ollut, enkä tiedä milloin työ on ohi, mutta oon päättänyt tehdä töitä sen kanssa, että arvostan itseäni. Mun fiilikset verrattuna vuoden takaiseen verrattuna on joka tapauksessa noin valovuoden positiivisemmat!

 

Tän vuoden aikana on paljon ollut tekstejä kehopositiivisuudesta, ihmisten kokemuksista syömisihäiriöistä ja nyt heitin oman lusikkani soppaan. Ulkoista habitusta palvotaan mun mielestä liikaa ja oon todella huolissani siitä, mitä ihannenaisen ja -miehen mallit tekee meidän itsetunnolle. Mun itsetunnolle ne ei ainakaan tee hyvää. Meillä on sisäänrakennettu tarve olla samanlaisia muiden kanssa. Mie pyrinkin nykyisin altistamaan itseäni somessa enemmän positiivisia viboja tuottaville kuville ja henkilöille, kuin sellaisille joista itselle tulee huono fiilis. Toki seuraan monia urheilijoita ja liikunnan ammattilaisia, mutta oon pyrkinyt valitsemaan materiaalin sellaiseksi, että se on positiivista. Mun somessa seuraamilla tyypeillä yks motivoivimmista asioista on terveeltä vaikuttava itsetunto. Mulla itselläni on päässä se ajatus siitä miltä mun pitäisi näyttää, kukaan muu tuskin siihen hirveästi pistää energiaa. Omien ajatusmallien kääntäminen on vaan todella hidasta. Oon ymmärtänyt, että mä en motivoidu liikkumaan siksi, että se pitäisi mut fyysisesti terveenä tai saisi mut näyttämään ihanteiden mukaiselta. En nimenomaa pysy terveenä, jos keskityn siihen. Vihaan jokaista liikuntasuoritusta, jolle lähden ajatuksella "tää korvaa jonkun herkun, jonka oon syöny" tai "tää muokkaa mun jaloista paljon hoikemmat". Mä rakastan liikuntaa, joille lähden ajatuksella "näiden ansioista mä jaksan niin paljon paremmin peleissä juosta". Mä motivoidun kokemuksista, haasteista ja taitojen opettelusta, terveys nyt vaan sattuu tulemaan bonuksena siihen päälle. 

On siis tiettyjä asioita, joita liikunnasta tarvitsen. Mulle liikunta tarkoittaa itsensä ylittämistä ja onnistumisen tunteita, jotka boostaa tätä välillä ailahtelevaa itsetuntoa. Tavoitteiden saavuttaminen motivoi mut liikkeelle! Mulla on todella kova kilpailuvietti ja urheilu on turvallinen ympäristö purkaa sitä. Mulla on silti myös tarve näyttää samalta kuin muutkin ja automaattisesti vertaan itseäni muihin, mutta se on sellainen asia, jonka kanssa on koko ajan työskenneltävä. Meillä on luontaisesti erilaisia kropan rakenteita, psyykkisesti erilaisia vahvuuksia ja jokainen on vaan ihan uniikisti erilainen ja arvokas. Oli sillä sitten hyllyvät pakarat, timmit pakarat tai ei pakaroita ollenkaan. Meidän tarve puskea samaan muottiin tuntuu älyttömältä, mutta silti me vaan tehdään sitä. Omia heikkouksia on mun mielestä hauska yrittää kehittää, mut mulle ne pitää olla muita kun ulkonäöllisiä tavoitteita.

Tän tekstin kirjoittaminen on ollut mielessä blogin aloittamisesta lähtien ja toivottavasti nyt oli oikea aika julkaista teksti. Mun tarkoitus on jatkossakin pitää lajitekstien sävy kevyenä ja pohtia niissä mitä uutta haluaisin harrastaa. Lajitestit on mulle todella mahtavia kokemuksia, joista yhdenkään aikana en ole miettinyt tai murehtinut omaa ulkonäköäni, ja kiitän jo nyt niistä mitä oon jo saanut testata! Mun puolesta saat liikkua mistä syystä haluat, mutta toivon, että myös se prosessi tuottaa iloa, eikä lopputulos ole ainoa mitä odotat. Meillä kaikilla on erilaiset syyt liikkua ja tämä teksti kertoi mun motivaatioista ja kasvusta, mitä oon matkan aikana tehny. Toivon, että tää teksti herättää sut pohtimaan sun syitä liikkua ja luottamaan siihen, että meille kaikille löytyy tapa liikkua. Kaikilla ei tarvii olla samanlainen. 

Silja

Kommentit (0)

Seuraa 

Blogia kirjoittaa Silja, Jyväskylässä asuva 27-vuotias urheiluhullu opettajaopiskelija, sairaanhoitaja ja entinen salibandynpelaaja. 

 

"Bloggaan sadan erilaisen urheilulajin kokeilusta vuoden 2017 aikana ja esittelen sen tiimoilta muutaman uuden lajin viikossa.  Omana tavoitteena on oppia uutta ja löytää liikuntaharrastus, joka sytyttää eikä riko enää polvea. Lajiesittelyitä, fiiliksiä ja suosituksia lajeista mottona: tosissaan, mutta ei totisesti. "

 

Liikunta on mulle erityisen tärkeä juttu ja sen tuottamaa iloa jaan mielelläni. Jos saan sut osallistumaan haasteeseen tai kokeilemaan jotain uutta lajia, niin oon onnistunut! 

 

"Pidän blogissani lajirankingiä, joka kertoo mitkä lajit koen itselleni sopivimmiksi, ei sitä mikä olisi sinulle paras. Sinä olet erilainen, joten kannustan kokeilemaan kaikkia. Toivottavasti löydät blogistani uusiin lajeihin vinkkejä!"

 

 

LAJIRANKING 

  1. Pikajuoksu
  2. Judo
  3. Keihäänheitto
  4. Tennis
  5. Brasilialainen jiu-jitsu
  6. Kuulantyöntö
  7. Maastopyöräily
  8. Rullaluistelu
  9. Melonta
  10. SUP-lautailu
  11. Kiipeily
  12. Retkeily / Vaellus
  13. Ratsastus
  14. Frisbeegolf
  15. Ultimate
  16. Kiekonheitto
  17. Cheerleading
  18. Aitajuoksu
  19. Telinevoimistelu
  20. CrossFit
  21. Triathlon
  22. Polkujuoksu
  23. Maantiepyöräily
  24. Jousiammunta
  25. Jooga
  26. Kehonpainoharjoittelu
  27. Kirkkovenesoutu
  28. Vapaaottelu
  29. Tanssillinen ryhmäliikunta 
  30. Keilaus
  31. Painonnosto
  32. Enduro
  33. Golf
  34. Umpihankihiihto
  35. Laitesukellus
  36. Laskettelu
  37. Wakeboarding
  38. Agility
  39. Parkour
  40. Sirkus
  41. Spinning
  42. Pyöräily
  43. Paini
  44. Uinti
  45. Paritanssit
  46. Vesijuoksu
  47. Kuntosali
  48. Retkiluistelu
  49. Ampumahiihto
  50. Hiihto
  51. Nyrkkeily
  52. Historiallinen miekkailu
  53. Taiji
  54. Lenkkeily
  55. Kehonhuoltotunnit
  56. Ilma-aseammunta
  57. Kävely
  58. Lumikenkäily
  59. Pilkkiminen
  60. Step-aerobic
  61. Lihaskuntotunnit lisäpainoilla
  62. Geokätköily
 
Follow

 

Teemat

Blogiarkisto

2017

Kategoriat

Instagram