Poika

Julkaistu verkossa torstaina 5. marraskuuta 2009 11.53

Kuvitus Timo Mänttäri

Osa 1/5

Juha Itkonen

Niklas oli ainoa yksinäinen mies kartanoravintolan terassilla. Muut vähät asiakkaat olivat perheitä: talvihaalareihin topattuja pipopäisiä lapsia, kaulaliinat kaulassa hytiseviä vanhempia. Oli toukokuun kolmas, lämpimän vapun jälkeen tuuli oli yhtenä yönä kääntynyt pohjoiseen. Taivas peltojen yllä oli kylmä ja väritön, ei oikein sininen eikä harmaa.

Jos Niklakselta olisi kysytty, miksi hän tänä aamuna istui juuri tässä, hän ei olisi osannut vastata. Selitystä ei ollut, vain tämä omituinen tapa. Lauantai-iltaisin hän oli melkein aina juhlimassa, heräsi sunnuntaisin aikaisemmin kuin olisi halunnut, järkevää tekemistä oli vaikea keksiä.

Hän lähti kaksiostaan Kruununhaasta ja saattoi pyöräillä pitkällekin, seuraili yleensä ensin Vantaanjoen rantaa pohjoiseen ja hakeutui sitten kaupunginosiin, jotka olivat hänelle vieraampia kuin Chelsea tai Soho tai Greenwich Village. Se oli puoliksi tietoinen projekti, Niklas oli joskus naureskellen kertonut siitä kavereilleenkin. Hän tutustui pääkaupunkiseutuun. Hän istui puistonpenkillä Pihlajamäessä tai pizzeriassa Malmilla. Hän kierteli Tapanilan puutaloja ja yritti ymmärtää, miksi Tuomas duunipaikalta oli halunnut muuttaa sellaiselle hautausmaalle. Tänään Niklas oli ajanut tavallistakin kauemmas, Vantaalle asti, ja naurettavien jättimarkettien vierestä hän oli löytänyt tällaisen paikan: legotyyliä tavoittelevan leikkikaupungin ja maalaismaisen pihapiirin sen kupeesta.

Niklas otti kulauksen oluestaan ja katseli maisemaa. Se ei oikeasti ollut hullumpi, siinä oli jotain viehättävää: keltainen kartano oli hyvässä maalissa, ja punaiset tiilinavetat istuivat luontevasti ympäristöön. Hän oli visualisti, graafinen suunnittelija; hän kiinnitti huomiota tällaisiin asioihin. Pihapiirissä oli ilmeisesti eläimiäkin, sikoja, lehmiä ja lampaita. Niiden takia vanhemmat kai kakaroitaan tänne raahasivat, katsomaan katoavaa elämänmuotoa, jossa ikään kuin oli jotain ihailtavaa, vaikka kukaan ei sitä oikeasti kaivannut.

Niklas ei ainakaan. Hän oli asunut maalla, päässyt täyspäisenä sieltä pois. Hän oli kasvanut pienessä kaupungissa maajussien junttaamien keskustalaiskuntien puristuksessa, hän tiesi tarkalleen, mitä tarkoitti, kun ihmisellä ei ollut tilaa hengittää. Hän oli taistellut lukion väkisin loppuun ja muuttanut Tampereelle, jossa hän oli puhumalla saanut töitä pienestä mainostoimistosta. Sieltä hänet oli muutaman vuoden jälkeen houkuteltu Helsinkiin firmaan, jossa hän työskenteli yhä. Hän ei ollut opiskellut päivääkään omaa alaansa, mutta siitäkin hän oli enemmän ylpeä kuin katuvainen.

Hän ei ollut tarvinnut mitään eikä ketään, hän oli tehnyt kaiken itse. Koko hänen elämänsä rakentui samalle periaatteelle: hän oli mieluummin yksin kuin teki minkäänlaisia myönnytyksiä. Helsinkiin muutettuaan hän oli hetkeksi erehtynyt vakituiseen suhteeseen, asunutkin vuoden Punavuoressa yhden työkaverinsa kanssa, mutta kun se sotku oli saatu selvitettyä, hän oli pyrkinyt jättämään kaikki jutut yhteen yöhön. Se oli hyvä sääntö mutta toimi vain, jos siitä piti tiukasti kiinni. Jos antoi vähänkin liekaa, oli välittömästi kusessa.

Jos Niklas olisi ollut rehellinen itselleen, hän olisi huomannut, että hänen elämänsä oli alkanut kyllästyttää häntä. Jos hän olisi lainkaan tutkiskellut tekemisiään, hän olisi väkisinkin ihmetellyt, miksi pienessä krapulassa mieluummin pyöräili oudoilla kaduilla kuin loikoili rauhassa sängyssään. Pelkkä peili olisi kertonut totuuden. Hän oli vanhempi, hän oli väsyneempi; alavatsassa oli kolmikymppisen miehen kumpu ja pitkään hoikat posket olivat pullistuneet niin, ettei parransänki enää pukenut niitä niin kuin joskus ennen.

Hänen luonteensa kuitenkin suojeli häntä tällaisilta epäilyksiltä – onnekseen tai onnettomuudekseen Niklas ei ollut taipuvainen itsetutkiskeluun. Hän ei ikinä miettinyt, miten muuten voisi elää. Hänestä ei koskaan tuntunut, että hänen pitäisi ohjata tai muuttaa omaa elämäänsä. Jos Niklakselle jotain joskus tapahtuisi, se tapahtuisi täydellisen yllättäen. Hän oli niitä ihmisiä, jotka kahdenkymmenen vuoden avioliiton jälkeen yhtenä aamuna jättävät perheensä tai elämänmittaisen pakanuuden päätteeksi paukahtavat kuin nuijan iskusta uskoon.

Terassin ja tiilinavettojen välissä oli leikkipuisto. Leikkivät lapset kiinnostivat Niklasta paljon vähemmän kuin heidän äitinsä. Vaikka Niklas ei olisi ikinä tunnustanut sitä kenellekään, äitiydessä oli jotain oudosti kiehtovaa.

Naiset, joiden kanssa hän silloin tällöin vietti öitään, olivat entistä selvemmin tyttöjä. Niklas vanheni, hänen kumppaninsa eivät − vielä toistaiseksi hän oli onnistunut pelaamaan pelinsä niin. Äidit sen sijaan olivat toista maata, aikuisuuteen siirtyneitä, ja erityisesti tietynlaiset äidit kiihottivat Niklaksen mielikuvitusta samaan tapaan kuin ajatus japanilaisesta tai karibialaisesta naisesta.

Monet äideistä tietysti olivat yhdellä silmäyksellä ohitettavia, selvästi luovuttaneita tai suorastaan vastenmielisiä. Lapsen saatuaan jotkut nähtävästi lakkasivat meikkaamasta, ostamasta vaatteita tai pesemästä edes hiuksiaan. Mutta oli niitäkin, joista äitiys ei näkynyt, ellei samalla silmäyksellä nähnyt lasta; naisia, joiden kauneutta uusi rooli ei häivyttänyt vaan päinvastoin tehosti. Ehkä se sitten oli totta, äitiydessä jokin onni, joka sai naisen hehkumaan.

Liukumäen luona oli esimerkkitapaus. Nainen oli nuori, tuskin kolmeakymmentä. Hiukset pitkät ja vaaleat, vartalo ryhdikäs, sääret kauniit. Ulkoilutakki peitti yläosan muodot, mutta ne saattoi helposti kuvitella. Takki sitä paitsi oli tyylikäs, ei pahinta lajia. Käsissään naisella oli vaaleanpunaiset villasormikkaat, nimenomaan niissä oli jotain vetoavaa. Riittävän kauniit naiset eivät koskaan tajunneet, miten kauniilta he näyttivät aivan arkisissa vaatteissa. Pipopäinenkin nainen saattoi olla seksikäs, ja sitä Niklas oikeastaan nyt järjettömästi toivoi: että naisella vaaleanpunaisten sormikkaiden lisäksi olisi vielä vaaleanpunainen pipo.

Mitä pitempään Niklas naista katseli, sitä tutummalta hän tuntui. Ei, ei voinut olla. Varmasti hän kuvitteli, yhdisti väärin. Liian epätodennäköistä, liian kummallista. Niklas ei pitänyt yhteensattumista eikä oudoista asioista. Hän inhosi naisia, jotka etsivät jokaisesta tilanteesta viestiä tai tarkoitusta.

Mutta totta se oli, tämän naisen hän oli tavannut aiemmin, tämän naisen hän oli taluttanut kotiinsa. Hän oli rakastellut tämän villasormikasäidin, tämän kaunottaren kanssa. Siitä oli kyllä jo aikaa, muutama vuosi, nainen ei ollut silloin ollut äiti eikä siinä tilanteessa mitenkään epätavallisen kaunis.

Se oli kai tapahtunut Kaivohuoneella, he olivat tavanneet viimeisessä jaossa vähän ennen valomerkkiä. Niklas ei ollut erityisemmin edes uskonut omaan yritykseensä mutta oli saanut naisen lähtemään mukaansa.

Taksissa nainen oli ollut meluisa ja melkein aggressiivinen, jankuttanut yhtä ja samaa asiaa. Jotenkin se liittyi siihen, mitä Niklas oli kertonut tekevänsä työkseen. Kämpillä nainen oli ensin ollut aktiivinen ja halukas, ottanut aloitteen itselleen, mutta sitten jo ennen itse aktia väsähtänyt ja lopulta lähinnä maannut hänen allaan veltot käsivarret jääräpäisen tiukasti Niklaksen kaulan ympärillä. Niklas olisi halunnut kohottautua ylemmäs, katsella pieniä pystyjä rintoja paremmasta kulmasta, lisätä vähän vauhtia, mutta nainen oli ensin käsillään ja sitten pian jaloillaankin liimannut hänet kiinni flegmaattiseen vartaloonsa. Ei mikään erityinen kokemus, tuskin kummallekaan.

Kumma kyllä Niklas muisti naisen nimen. Ei hänen saaliitaan nyt sadoissa laskettu, mutta nimet unohtuivat silti, sekoittuivat toisiinsa. Tämä nainen oli Susanna, siitä hän oli varma, ja varmuus vahvisti hänen päätöksensä.

Ei hän edes yrittänyt miettiä, mitä naiselle sanoisi. Ei hän pysähtynyt ajattelemaan, että jälleennäkemisessä saattaisi olla jotain molemmin puolin kiusallista. Näin Niklas yleensäkin toimi, tällainen hän oli: häntä ajoivat eteenpäin satunnaiset tarmonpuuskat, jotka käynnistyivät kuin tyhjästä ja menivät yleensä nopeasti ohi. Toisin kuin hän mielellään itselleen uskotteli, hän ei ollut erityisen määrätietoinen eikä varsinkaan sinnikäs. Hän oli hanakka tarttumaan asioihin ja herkkä jättämään ne kesken. Hänen ammattinsa sopi hänelle, se oli hänen onnensa – hänen kärsivällisyytensä riitti juuri ja juuri leikittelyyn tietokoneella muutaman tunnin päivässä.

Kun Niklas ehti leikkipuiston portille, nainen oli siirtynyt liukumäen luota. Lapsi, ilmeisesti poika, roikkui kiipeilytelineen köysissä ja yritti epätoivoisesti nostaa jalkaansa ensimmäiselle puolalle.

Nainen oli koko ajan ollut selin Niklakseen, periaatteessa hän ei ollut voinut nähdä vieraan lähestyvän. Silti tuntui kuin nainen olisi aavistanut. Hartiat painuivat kasaan, asento jäykistyi; nainen suojeli lastaan niin kuin lokkiemo poikastaan. Sekin oli Niklaksesta viehättävää. Se herätti hänessä miellyttävän, miehekkään tunteen.

”Susanna. Moi Susanna! Olihan se Susanna?”

Susanna ja lapsi kääntyivät molemmat katsomaan. Lapsen kasvot kääntyivät ensin, Susannan sitten. Lapsellakin oli kasvot, Niklas tajusi sen vasta nyt: lapsi oli ollut kasvoton poukkoileva haalarimöykky äitinsä jaloissa. Niklas oli kiinnostunut äideistä, lapsilla ei ollut väliä. Mutta lapsen kasvoja ei voinut ohittaa, silmät tuikkivat uteliaina, katsoivat suoraan kohti. Paljon äitiään pontevammin lapsi vaati Niklakselta vastausta kysymykseen, mitä hän itse asiassa yritti.

”Tyttö vai poika”, Niklas kysyi. Hän ei ollut enää lainkaan varma, kasvot olivat niin sievät, kypärä­pipo peitti hiukset ja korvat. Kysymys oli sitä paitsi myös ajanpeluuta, Susanna katseli häntä yhä vain vaitonaisena.

”Mikko”, lapsi hihkaisi. ”Se on Mikko! Se on!”

”Ei ole Mikko”, Susanna sanoi vaisusti. ”Näethän sä nyt, ei se ole Mikko.”

”On se! Se on!”

”Mikko oli eilen meillä käymässä. Mikko on nyt omassa kodissa.”

”Missä Mikko on? Missä Mikko on?”

Missä Mikko ON? Missä Mikko ON? Niklas ei tiennyt, nauraako vai ei. Hassu painotus huvitti häntä, samoin kimeä ääni, mutta Niklas ei ollut varma, oliko vieraalle lapselle nauraminen kuin nauraisi vähä-älyiselle tai vammaiselle. Hän ei todella tiennyt lapsista juuri mitään. Hän oli kasvanut perheen nuorimmaisena, sisaruksilla ei ollut lapsia; jotkut hänen kavereistaan olivat toki lisääntyneet, mutta heistä kaikista oli pian sen jälkeen tullut enemmän tai vähemmän entisiä kavereita.

”Mä en muista sun nimeä”, Susanna sanoi. Susanna oli tarttunut lasta kädestä, lapsi sätki itseään irti äitinsä otteesta. ”Sori, mutta mä en ihan oikeasti muista.”

”Muistatko sä mut noin muuten?”

”Joo. Muistan. Kyllä kai.”

”Moi, mä oon Niklas. Nikke. Ja tämä tyttö...”

”Poika. Se on kyllä ihan satakymmenenprosenttisesti poika.”

”Ja tämä pieni poika on nimeltään?”

”Aapo.”

Aapo. Tällaisia nimiä ihmiset nykyään lapsilleen antoivat. Talonpoikien nimiä, vaikka lapset keräsivät pokemoneja ja hakkasivat pleikkaria. Aapoihin, Hilmoihin ja Anselmeihin verrattuna moukkamaiset Ridget ja Brooket ja Carolinet olivat rehellisiä nimiä, Niklas ajatteli: paljon aidommin kiinni nykyisessä maailmassa. Näihin ajatuksiin hän juuttui eikä äkkiä keksinyt mitään sanottavaa, seisoi vain samoilla jalansijoilla ja tajusi hetken kiusallisen selvästi oman vierautensa. Hyinen tuulenpuuska tuli markettien suunnasta, pöllytti hänen polkkatukkaansa ja hiipi ulkoilupusakan alle. Isännänviiri paukkui lipputangossa keskellä pihaa. Jostain selän takaa kuului yksinäisen kukon apea kiekuna.

Susanna yritti päästä hänestä eroon. Hän oli kääntänyt Niklakselle selkänsä ja yritti saada poikaakin unohtamaan häiriön, asetteli Aapoa puoliväkisin kiipeilytelineelle. Lapsi vain oli sitkeä, hänen puolellaan: kerta toisensa jälkeen lapsi kääntyi katsomaan Niklasta niin että Susannankin lopulta oli taivuttava.

”Äiti, mennään kattoon lampaa!”

”Ei nyt. Kohta.”

”Lampaa! Lampaa! Lampaa!”

”Aapo, ei nyt.”

”Mennään vaan”, Niklas sanoi.

”Mennään! Mennään!”

Niklas ei varsinaisesti suunnitellut sanojaan, hän vain sanoi niin. Susanna vilkaisi häntä silmät leimuten. Ja nyt läpimurto oli tehty, poika oli äkkiä Niklaksessa kiinni, kiskoi häntä lahkeesta. Rukkasilla oli hankala saada puntista kunnon otetta, mutta kädet olivat yllättävän vahvat.

”Mennään”, poika kiljui. ”Mennään eti!”

Totta kai se oli Niklaksesta kummallista, äsken ujostellut olento kävi käsiksi. Nyt hän ymmärsi sen itsekin: kukaan ei tuntenut lapsia kehnommin kuin hän. Koska Niklas oli sellainen kuin oli, hän tulkitsi jaloissaan rimpuilevan pikkuihmisen parhain päin, ajatteli pojan käytöksen olevan jotenkin poikkeuksellista ja johtuvan hänen omasta luontaisesta vetovoimastaan, joka näköjään puri myös alaikäisiin. Hän oli niin herkästi unohtava, niin hetkessä kiinni, niin itselleen sokea, ettei koskaan tarvittu paljon palauttamaan hänen horjunutta uskoaan. Jos Niklaksessa vetovoimaa oli, se perustui juuri tähän: tavallaan hurmaavaan itseriittoisuuteen, jota ulkonäkö, teot tai saavutukset eivät riittäneet selittämään.

”Eiköhän mennä sitten. Saman tien.”

Niklas tarttui Aapoa kädestä ja veti pojan perässään portista ulos. Susanna seurasi sanattomana parin metrin päässä. Puolivälissä pihaa Niklas oli jo siinä määrin rohkaistunut, että nosti lapsen syliinsä. Aapo ei säikähtänyt, ihmeellisen luontevasti pienet kädet ottivat tukea hänen kaulastaan. Niklas haistoi pojan pehmeän hengityksen ja muisti äkkiä lasten tuoksun: hajun, joka oli pelmahtanut elokuvateatteriin, kun hän kerran vahingossa oli sattunut samaan näytökseen koululaisryhmän kanssa.

Navetan ovi oli yllättävän raskas, yhdellä kädellä sitä sai tosissaan kiskoa auki. Oviaukko oli matala, sisään astuessaan Niklas joutui hankalasti kumartumaan. Ainakin he olivat tulleet oikeaan paikkaan, lampaita riitti: mustia, harmaita ja valkoisia pässinpäitä lauta-aitojen takana pilttuissaan tai karsinoissaan. Niklas ehti jo toivoa, ettei Aapo kysyisi häneltä lampaista mitään liian hankalaa. Kuinka vanha Aapo oli? Puolitoista vuotta? Kaksi? Kenties jo kolme?

”Lampaa! Iso lampaa! Pikku lampaa!”

”Lammas”, Niklas sanoi. Aapo osoitteli lampaita rukkaskädellään, kurkotteli lautojen yli. ”Iso lammas, pikku lammas. Äitilammas, lapsilammas. Äitilammas rakastaa lapsilammasta. Katso nyt, se nukkuu tuolla äidin vieressä.”

Harmaanhaalea karitsa tosiaan nukkui. Emo sen sijaan oli valveilla, tuijotti Niklasta herkeämättä hölmöillä silmillään. Leuat jauhoivat samaa väljää rataansa, ihme etteivät lonksahtaneet sijoiltaan. Niklas ei erityisemmin pitänyt eläimistä. Eläinrakkaita olivat yleensä ihmiset, jotka eivät tulleet toimeen toisten ihmisten kanssa.

”Laske se alas.”

Ääni tuli hänen selkänsä takaa, Susanna oli pysytellyt siellä. Niklas ei ollut kunnolla edes nähnyt Susannaa sen jälkeen, kun he olivat lähteneet puistosta. Ääni ei ollut vihainen tai käskevä, pikemminkin huvittunut.

”Mitä?”

”Niin että ihan hyvin voit laskea sen pojan alas. Se osaa kyllä kävellä.”

”Mutta eihän se näe noita eläimiä.”

”Näkee se. Ja ehkä se haluaa kävellä. Laske lattialle vaan. Nikke.”

Nikke. Äänensävy oli tympeä, mutta Niklas ei voinut kuin totella, pudottaa pojan varovasti jaloilleen. Aapo yritti heti lähteä juoksuun, Susannan oli kädellään pysäytettävä vauhti. Sen siitä saa, kun päästää lapsen vapaaksi.

Kädet tuntuivat kevyiltä ja tyhjiltä, Niklas ei tiennyt, mitä niille tekisi. Lopulta hän tunki ne farkkujen takataskuihin ja tepasteli siinä asennossa Susannan ja Aapon perissä, tavoitteli askeliinsa tuttua letkeyttä, joka jotenkin sopi paljon paremmin avokonttorin lattialle kuin navetan kivisille käytäville. Sisällä oli paljon lämpimämpi kuin ulkona, vaatteita tuntui olevan liikaa.

Toisessa huoneessa oli lintuja. Kamala ruma kalkkuna näytti siltä kuin kohta tunkisi kaulansa rautaverkosta läpi. ”Mikä, mikä”, Aapo hihkui, ja Susanna vastasi. Poika oli hetken mykkänä ja alkoi sitten mutista itsekseen, tavallaan kai laulaa. Kesti aikansa ennen kuin Niklas sai selvää sanoista.

”Kaakuna kaakuna, näätä sarves, okko hoomenna poota! Kaakuna kaakuna, näätä sarves, okko hoomena poota!”

Enää Niklas ei yrittänyt pidätellä nauruaan. Pari sekuntia hänen hohotuksensa kajahteli seinien välissä, eikä Susanna näyttänyt pahastuvan, häntäkin hymyilytti. ”Menee kalkkunat ja etanat sekaisin”, Susanna sanoi.

Ensimmäisen kerran Susanna katsoi häntä lämpimästi, sillä tavalla kuin Niklas oli ajatellut Susannan häntä katsovan. Ensimmäisen kerran Niklas ajatteli, miltä tuntuisi omistaa tämä nainen, viettää hänen kanssaan kokonaisia päiviä. Jakaa yhteinen asunto, herätä samasta sängystä. Pukea poika haalareihinsa ja lähteä ulos, tällaisille retkille, kaikki kolme.

Aapo paineli taas vauhdilla edeltä, aikuisten oli kiirehdittävä perään. Kanojen ja kalkkunoiden jälkeen navetassa oli vielä yksi pienempi huone, jonkinlainen nurkkakabinetti, taas lisää lampaita. Poika pysähtyi aitauksen eteen, vakavoitui äkisti ja tuijotti heitä merkillisillä vaativilla silmillään.

”Laaletaan! Nyt laaletaan!”

”Jaahas”, Susanna sanoi. ”Mitäs lauletaan.”

”Tuku tuku lampaatani! Tuku tuku! Tuku tuku.”

Niklaksessa oli se hyvä puoli, ettei hän koskaan tällaisissa tilanteissa perääntynyt. Monista ilmeisistä puutteistaan huolimatta Niklas oli mies, jota pahemmin valehtelematta saattoi kutsua mukavaksi. Hän oli hyvä tyyppi. Useimmat hänen työkaverinsa pitivät hänestä. Kaupan kassajonossa hän antoi tilaa mummoille ja pysähtyi yleensä rappukäytävässä vaihtamaan sanan naapureiden kanssa. Koskaan hän ei tarkoituksella kohdellut epäystävällisesti naisia, joiden luona yöpyi tai joita kutsui kotiinsa. Ja jos joskus oli tapahtumassa jotain mukavaa, jos arjen keskelle kuin vahingossa oli tiivistymässä hyvä, harvinainen hetki, Niklas ei pilannut sitä epäilyksillään.

”Lauletaan vaan”, Niklas sanoi. ”Lauletaan kaikki yhdessä.”

Tuku tuku lampaitani, Niklas aloitti. Kili kili kiliäni. Päkä päkä puskuripässiä. Ihme kyllä hän muisti sanat, ei ainoastaan kilityksiä ja päkätyksiä vaan myös säkeistön sen jälkeen. Aurinko maille laskevi, kussa mun kultani viipyypi, mistä ihmeestä se kaikki oikein tuli? Yhtä ihmeellistä oli se, että poika osasi laulun kokonaan. ”Kulla me taataan hoomenna”, Aapo antoi tulla, ”toosemme suurella salolla”.

Jos Niklas ei olisi laulanut, hän olisi taas nauranut ääneen. Mutta hän ei voinut lakata laulamasta, hän lauloi nyt jo melko lujaa. Niklas oli vakaasti päättänyt laulaa niin kauan, että saisi Susannan mukaan. Eikä Susannakaan ollut ilonpilaaja, hän katsoi ensin pitkään Aapoa, vähän lyhyemmin Niklasta ja teki sitten päätöksensä. Tuku tuku lampaitani, Susanna lauloi, kili kili kiliäni, korkealta ja oikein. Susanna osasi laulaa.

Muut ihmiset navetassa tekivät tilaa heidän esitykselleen, vetäytyivät kohti oviaukkoa, katselivat heitä matkan päästä – kolmistaan he lauloivat laulun loppuun asti. Laulaessaan Niklas katseli vuoroin Susannaa, vuoroin Aapoa, ja vaikka hän olisi halunnut tarttua käsistä molempia, hän piti kädet turvallisesti taskuissaan ja hillitsi mielitekonsa. Liika on sentään liikaa.

Niklas olisi voinut hyvästellä Susannan ja Aapon pihamaalla, hymyillä lempeästi tai vaikka vähän vietellenkin äidille, kyykistyä sen jälkeen kättelemään poikaa. Hän olisi voinut hypätä pyöränsä satulaan ja ajaa tiehensä, pysähtyä ehkä vielä portilla vilkuttamaan.

Sen sijaan Niklas välttämättä halusi, että he kaikki yhdessä menisivät kartanoon kahville ja kaakaolle. Niklaksella oli tällainenkin taipumus, oikeastaan se oli hänen herkästi innostuvan luonteensa kääntöpuoli, hän meni helposti liian pitkälle. Hän oli kehno lukemaan viestejä, jotka jollekin toiselle olisivat olleet ilmiselviä.

Kahvijonossa kaikki sujui vielä hyvin. Susanna oli yhä kepeällä tuulella, hymyileväinen, puheliaskin. Niklas kysyi varovasti, mitä Susanna teki työkseen, ja sai vastauksen kysymykseensä: sairaanhoitajana Peijaksessa. Susanna meni edeltä, Niklas tuli viimeisenä. Aapo mateli heidän välissään, ja välillä Niklas työnsi poikaa varovasti haalarinselkämyksestä eteenpäin. Niklas maksoi laskun luottokortillaan ja näki itsensä parikymppisen kassanhoitajatytön silmin, kuvitteli, millaista olisi olla tämän pienen perheen pää.

Ajatus oli sitkeä, siitä oli ihmeellisen vaikea päästä eroon. Niklas kantoi tarjottimen nurkkapöytään, Susanna ja Aapo odottivat häntä siellä, ja ajatus oli samalla tarjottimella kuin kahvit ja kaakao ja pillimehu ja munkit, Niklas toi sen pöytään mukanaan. Hän istui epämukavalla antiikkituolillaan sopimattoman vaiti ja tajusi, miten hänen hiljaisuutensa hiljensi myös Susannan.

”Kuinka vanha Aapo on?” Niklas yritti. ”Sori, mä en ole näissä kovin hyvä.”

”Kaksi vuotta kaksi kuukautta.”

”Helmikuussa syntynyt?”

”Maaliskuun ensimmäisenä.”

”Täällä Vantaalla?”

”Niin.”

Susanna oli riisunut Aapolta lakin, ja Niklas näki ensimmäistä kertaa pojan hiukset. Ne olivat vaaleat ja omavaltaiset, harottivat sinne tänne yhtä levottomasti kuin lapsen puheet. Pöytä oli Aapolle liian korkea, pää ulottui hädin tuskin reunan yli. Pulleat ranteettomat lapsenkädet työntyivät villapaidan hihoista, käsillään Aapo tunki munkkia suuhunsa täydellisen keskittyneenä. Sokeria oli kaikkialla: poskilla, huulilla, otsassa.

”Syntyikö helposti?” Niklas kysyi.

”Mitä?”

”Niin että kaikki meni hyvin. Sitä vain että ei mitään ongelmaa. Sehän on iso juttu kuitenkin. Kaikenlaista kuulee.”

”Ihan tavallinen raskaus.”

Poika todella sotki. Nyt kun sokerit munkista oli saatu levitettyä, Aapo keskittyi pillimehuun, puristi tetraa keskeltä niin, että mehu roiskui ympäriinsä. Susanna ei näyttänyt välittävän, katseli vain nyt jo selvästi tympääntyneenä seinillä roikkuvia maisema¬tauluja. Niklas ei vieläkään keksinyt sanoja, joilla kääntää tilanteen kulun. Sitkeä ajatus oli hänen päässään, kiusasi häntä yhä.

Nuo hiukset. Niklas muisti valokuvan kotona Muhoksella äidin piirongin päällä, kuvan jonka kuvaaja oli ottanut hänestä oikein studiossa, he olivat koko suku käyneet kuvattavana mummun kuusikymppisillä. Valokuvassa hän oli kolme, roikotti pehmoleijonaa korvasta. Ja hänen hiuksensa, enkelinkiharat, säkkärät, niin laajalti ylistetyt: täsmälleen samanlaiset kuin pienellä sotkupojalla, joka istui vastapäätä.

Niklas sävähti ja korjasi asentoaan. Hänestä tuntui, että Susanna huomasi sen, arvasi, mitä hän ajatteli. Susanna tajusi, että hän oli tajunnut. Järjetön ajetus, täysin järjetön, mutta Niklas laski jo, helmi, tammi, joulu, marras, kuukausia maaliskuusta taaksepäin.

Milloin se oli, mikä vuosi kun hän pyöri Kaivohuoneella? Mikä vuodenaika, mikä sää, kun he seisoivat taksijonossa? Susannalla oli kevyet vaatteet, piikkikorot, lyhyt hame. Susannalla ei ollut edes takkia, käsivarret olivat kananlihalla. Kesää se oli, alkukesää, yötä ilman pimeää: kun hän laski kätensä Susannan harteille, oli valoisaa.

Nikke kikkeli, Niklas kuuli. Ensin hän luuli kuvittelevansa. Nikke kikkeli. Nikke kikkeli. Siinä ei ollut mitään järkeä, ääni tuli hänen päänsä sisältä. Oli toinenkin hakkaava ääni, niin kuin joku olisi nuijinut pihviä. Niklas havahtui ajatuksistaan, poika oli edelleen siinä, häntä vastapäätä: pillimehu yhä tiukasti nyrkissään Aapo hakkasi pöytää ja hoki hänen nimeään.

”Nikke kikkeli!”

”Aapo, lopeta.”

”Nikke kikkeli, kikkeli Nikke!”

”Lopeta! Nyt lopetat! Juo sitä pillimehua!”

Susanna tarttui lasta ranteesta, Niklaksen mielestä yllättävän rajusti. Susanna saattoi hermostua tuolla tavalla, Niklas tajusi: näpäyttää sormille, tukistaa, ehkä jopa lyödä. Ei kai, ei kai sentään.

Nikke kikkeli, Aapo sanoi vielä kerran, uhmassa. Sen jälkeen poika alkoi itkeä niin kovaa, että se tuntui kiusalliselta pienessä huoneessa. Viereisessä pöydässäkin oli arvokas ikääntynyt pariskunta, joka sunnuntailounaallaan joutui kuuntelemaan tällaista. Susannan olisi pitänyt tehdä jotain. Susannan olisi pitänyt käyttäytyä aikuisen tavoin, selvittää tilanne puhumalla, tyynnyttää riehuva lapsi syliinsä. Sen sijaan Susanna oli itse iso lapsi, murjotti, antoi poikansa melskata ja mulkoili Niklasta.

Sammakonsilmät, Niklas ajatteli. Eivät niin kovin kauniit. Eivät tosiaan.

Ei kai. Ei helvetti. Ei voi olla. Niklas ajatteli Susannan elämää, yksinhuoltajaäidin arkea, jotain kaupungin vuokrakaksiota tässä lähellä, jossa Susanna asui huonosti käyttäytyvän poikansa kanssa. Laskut kerääntyivät puhelinpöydälle, jääkaapissa oli spagetintähteitä ja tahmaisia jogurttitölkkejä, seinillä teipinjälkiä edellisten vuokralaisten palapeileistä. Susanna oli hyvin meikattu ja siististi pukeutunut, kyllä, mutta kaikki oli luottokortilla maksettua, viimeinen epätoivoinen panostus miehen saamiseksi. Pinna kireällä, välillä väkivaltainen, luhistumisen partaalla – tämä ihminen oli yksin ja epätoivoinen. Ei helvetti. Ei voi olla. Itse sitä edes tajuamatta Niklas vilkuili ovelle päin, laski jo mielessään millä rahalla ostaisi itsensä vapaaksi.

”Kuka sille tuollaisia on opettanut?” Niklas kysyi. Hän yritti hymyillä, pinnisteli väkisin ääneensä lempeää sävyä. ”Isäkö?”

”Miten niin isä?”

”Isiltähän ne poikien temput opitaan. Kaikki pahat tavat.”

Ei Susanna ollut erityisen kaunis. Vaaleanpunaiset sormikkaat sen olivat tehneet, hiustenlatvoja somasti lennätellyt tuuli, etäisyys terassilta. Läheltä katsottuna Susanna oli melkein kaunis nainen harmillisine vikoineen.

Etuhampaat olivat vähän vinot, otsan iho epätasainen. Korvat olivat turhan suuret nyt, kun Susanna oli asetellut hiuksensa niiden taakse. Silmät sitten, sammakonsilmät, vastenmieliset: haaleina ja epäluuloisina ne pyörivät kuopissaan kiinnittymättä mihinkään. Ei olisi mitään vaikeampaa kuin tottua näihin kasvoihin, hyväksyä ne omiensa vastapariksi. Yrittää rakastaa niitä päivästä toiseen, myötä- ja vastoinkäymisissä. Parisuhde, avioliitto, mikä järjetön ajatus.

”Onko sulla lapsia?” Susanna kysyi häneltä.

”Ei mulla ole. Ei tietääkseni.”

”Ei tietääksesi.”

Ääni oli korkeampi taas, pingottuneempi – samanlainen kuin ensi alkuun pihalla. Aapo oli yllättäen itsekseen lakannut itkemästä, tarkkaili äitiään asemistaan kiinnostuneena kuin tutkija vieraan eliölajin käyttäytymistä. Poika oli kyllä huvittava. Poika oli suloinen. Poikaan voisi tottuakin, Niklas ehti ajatella: pojan kanssa olisi helpompi elää kuin äidin.

”Mitä sä meistä haluat?”

”Ei tässä hei...”

”Mitä helvettiä sä meistä haluat? Mistä sä tulit? Mistä sä meidät bongasit?”

”Istutaan nyt hei tässä vaan. Ei mitään hämminkiä hei.”

”Hei hei. Hei hei sulle. Jätä meidät rauhaan.”

Susanna oli pystyssä jo, hamusi lattialta käsiinsä pojan vaatteita. Kun käsiä julmasti survottiin haalarinhihoihin, Aapo alkoi uudestaan itkeä. Lapsi tappeli urheasti kypäräpipoa vastaan, ei millään antanut äitinsä solmia naruja leuan alta. Susannan kasvoissa oli valkoisia laikkuja, kädet tärisivät, sammakonsilmät toljottivat kauas tyhjyyteen. Nainen vaikutti äkkiä tyylipuhtaalta sekopäältä.

Tilanne oli kiusallinen, mutta jollain lailla Niklas oli huojentunut. Jos naiset kävivät tällä tavalla hysteerisiksi, niille ei voinut mitään. Asiaa ei voinut auttaa, vastuu ei ollut hänen. Varmasti hän oli vain kuvitellut kaiken. Varmasti hän oli vain sotkeutunut omiin kuvitelmiinsa. Kuinka paljon tässäkin kaupungissa oli kiharapäisiä lapsia? Tuhansia. Kymmenentuhatta. Mutta tuo katse, lapsen sinnikäs katse, kesken itkunsa Aapo äkkiä rauhoittui ja tyynenä katseli Niklasta. Niklas muisti taas valokuvan Muhoksella piirongin päällä ja oman katseensa kuvassa.

”Oletko sä joku Mikon kaveri?”

”Mitä?”

”Tunnetko sä Mikon jostain? Liittyykö tää jotenkin Mikkoon?”

”En tunne. En ollenkaan.”

”Ehkä Mikko on tehnyt sulle jotain. Ehkä sä olet yksi niistä, joille Mikko antoi potkut. Koska tässä on jotain, mä en tajua, mä en yhtään tiedä mitä sä haluat. Mä valehtelin ulkona, mä en edes muista sua. Mä en ollenkaan muista. Onko me kaks joskus tavattu?”

Nainen seisoi hänen edessään, roikotti itkevää poikaa kainalosta. Nainen, ei Susanna. Poika, ei Aapo. Niklas yritti koota ajatuksensa. Hän ei enää käsittänyt tätä. Hän ei nostanut takamustaan tuolilta. Mitä tässä olikin, hän ei lähtisi tähän mukaan. Ei koskaan, ei ikinä.

Lähtisi ämmä, Niklas ajatteli. Lähtisi jumalauta, lähtisi, veisi kumman kakaransa mukanaan. Mitä pirua nainen viivytteli?

”Jätä meidät rauhaan”, Susanna sanoi vielä kerran, niin uhkaavasti kuin osasi, kaikki voimansa keräten. Sammakonsilmät pysähtyivät hetkeksi, ohut suoni tykytti ohimolla, poskipäitä nyki.

”Mut ja Aapo. Koko meidän perhe.”

Niklas tuijotti eteensä, ohi naisesta, ohi pojasta. Hänen toiveensa toteutui, viimein nainen lähti: kuraiset saappaankärjet hipaisivat Niklaksen hihaa, kun vieras nainen vieras lapsi kainalossaan pyyhälsi ovelle.

Niklas odotti pöydässä muutaman minuutin ja tasasi hengitystään. Hän siivosi jäljet, pyyhki mehulammikot lautasliinaan ja lakaisi sokerin kasaan. Hän keräsi mukit vierekkäin tarjottimelle ja työnsi roskat mukien sisään. Hän piti katseensa työssä mutta kohtasi kerran vahingossa viereisen pöydän herrasmiehen silmät, nyökytteli miehelle merkitsevästi ja toivoi jonkinlaista hyväksyvää elettä. Sellaista ei tullut, mies vain kääntyi vaivautuneena vaimoaan kohti ja laski lusikkansa keittoon.

Kun Niklas vähän myöhemmin astui kartanon kiviportaille, maisema oli hänen tahtonsa mukainen: naista ja lasta ei näkynyt. Rakas maastopyörä oli siinä, mihin Niklas oli sen jättänyt, vankalla lukolla kiinni pysäköintikieltomerkissä vielä lehdettömän koivun alla.

Kertomusta jatkaa Jarkko Sipilä. Lue toinen osa täältä.

Lue Kauko Röyhkän kirjoittama kolmas osa täältä.

Lue Juhani Seppäsen kirjoittama neljäs osa täältä.

Lue Riku Korhosen kirjoittama viides osa täältä.