Jatkis: Elämäni ensi-ilta, osa 2

0 kommenttia

16.02.2012 08:55

Kuvitus Jussi Kaakinen

Ahtalan juna-asema näytti siltä kuin se olisi voinut romahtaa hetkenä minä hyvänsä. Ikkunat tuijottivat synkkinä, laudat oli hakattu ristiin kuin todisteena kaiken katoavaisuudesta.
Armani naukui hädissään hopeanhohtoisessa Gucci-korissaan, aavisti kai tulleensa vieraalle maaperälle. Toisella kädellä raahasin perässä­ni jättiläismäistä matkalaukkua, johon olin pakannut viiden kuukauden vaatteet sekä kasan nuorentavia voiteita.

Äiti oli luvannut tulla asemalle vastaan ja hommata kuskiksi naapurin miehen – mutta parkkipaikalla piileskeli vain hylätty polkupyörä ja kolme tuunattua Opelia. Niiden seeprakuvioisilla penkeillä teinit kuuntelivat teknoa ja pelehtivät tummennettujen lasien takana.

Kännykkäni ei suostunut yhteistyöhön, akku oli simahtanut Parkanon kohdalla. Istahdin matkalaukkuni päälle ja odotin, katselin miten autojen karvanopat heilahtelivat kokemattomien työntöjen tahtiin. Kadun toisella puolella murjotti konkurssiin mennyt elokuvateatteri Bio Brando, sen seinällä oli rispaantunut Yksin kotona 2 -juliste. Kauan sitten teatterin edessä olivat norkoilleet kylän nuoret, irtokarkkipussit takataskussaan, suut hymyssä vasta nähdyn komedian jälkeen.

Lopulta aloin raahata laukkuani kohti taksiasemaa. Yksi kylän neljästä taksikuskista nojaili autoonsa ja poltti norttia. Vuonna 1984 olin menettänyt hänelle neitsyyteni elokuvateatterin viimeisellä rivillä. Hän avasi minulle auton oven ja hymyili merkitsevästi. Emme puhuneet mitään koko matkalla, hän oli lihonut ainakin viisitoista kiloa, mennyt naimisiin ja unohtanut kuntoilla.

Oli jo huhtikuu, mutta luonto oli yhä pukeutunut talvivaatteisiin. Joki oli paikoin jäässä, puilla oli valkoiset hunnut kuin morsiamilla.

– Käänny kirkon jälkeen vasemmalle.

– Kyllä mä muistan, mihinä sun kotos on, hän sanoi huvittuneena.

Hän ajoi pitkää koivujen reunustamaa tietä. Sen päässä odotti punainen talo, tuulessa kärvistelevät tutut kuuset, lempeät valot ikkunoissa.

Äiti kulki ympäri keittiötä tiskirätti kädessään. Hän näytti vanhenneen hiukan, selkä oli painunut kumaraan ja ruskeat hiukset olivat antaneet periksi harmaille.

Könninkello löi yhdeksän, isän vanha muotokuva hymyili seinältä. Pari kuukautta 50-vuotissyntymäpäivänsä jälkeen isä oli kyyristynyt suihkuun, enkä ollut koskaan ehtinyt kysyä mitä hän minusta ajatteli.

Äiti halasi minua nopeasti, pelkäsi kai kastelevansa minut kosteilla käsillään. Sitten hän rupesi kattamaan pöytää, korvasi lämpimän halauksen kuumalla karjalanpiirakalla. Kysyin, miksi hän ei ollut tullut asemalle vastaan.

– En saanu kyytiä. Irman miäs on taas ruvennu ryyppäämähän.

Kun äiti toi teekuppeja pöytään, Armani muistutti olemassaolostaan ja määkäisi korissa kuin pieni lapsi. Vapautin sen sametilla vuoratusta vankilastaan, annoin sen juoksennella räsymattojen raitoja pitkin.

– Pitikö sun tua kollikin tänne raahata?

– Minne mä olisin sen vienyt?

– Onhan sulla niitä… kolleekoja.

Äiti ilmeisesti viittasi Hannu Vaaraan, jonka hän kuvitteli olevan minun miesystäväni. Äidin sukupolvi uskoi, että yhden yhdynnän jälkeen mies oli valmis kissanhoitajaksi.

– Hannu on allerginen kissoille.

– Kuka täs ei olsi? Mut on torettu allerkiseksi kissoolle ja koirille ja kaikille karvaelukoolle. Viime viikollahan mä siitä sanoon.

Osa äidin jutuista meni kuin kuuroille korville. Hän onnistui soittamaan aina silloin, kun minun oli melkein mahdotonta puhua puhelimessa. Milloin olin kuntokeskuksen pukuhuoneessa vetämässä sukkahousuja jalkaan, milloin kilistelemässä samppanjalasia uuden Harry Potterin kunniaksi.

– Kunhan pirät tuan karvaturrin pois mun silimistä. Ekkä anna sen levittää karvojansa ympäri tupaa.

Äiti kaatoi teekuppeihin kuumaa vettä ja istahti alas. Hänen silmissään oli vanhan ihmisen väsynyt katse, naisen, jota ei enää mikään pysty hätkäyttämään.

– Kylillä akat juaruaa susta ja siitä ohojaajasta. Vanahainkerhoskin saa hävetä silimät päästänsä.

Äiti levitti karjalanpiirakoiden päälle paksun kerroksen voita. Vuosien varrella olin oppinut, että vähempikin riitti.

– Saa nähärä, kuinka ne ny soitteloo langat punaasina, kun sä oot täälä. Hauroollakaan ei saa enää rauhas hilijentyä ku heti ollahan kyselemäs.

– No pitäiskö mun mennä vaikka hotelliin, jos mun oleminen on täällä niin kamalaa? Vai onko tässä peräkylässä sellaista ylellisyyttä?

Äiti haukkasi piirakasta palan.

– No älä ny hikeenny. Emmä mitään pahaa tarkoottanu.

Söimme hiljaisuuden vallitessa. Isä katseli meitä seinältä, hänenkin hymynsä oli hyytynyt keskustelun aikana. En kiittänyt iltapalasta enkä auttanut äitiä siivoamaan pöytää. Paukautin oven kiinni ja kuulin, kuinka jotakin särkyi.

Kävin saunassa, pesin suuttumuksen pois, istahdin tyttöaikaisen huoneeni sängylle. Kaikki oli niin kuin ennenkin, yksikään posliininukke ei ollut poissa tolaltaan. Anni Swanin romaanit koristivat kirjahyllyjä, Janis Joplin lauloi raspikurkullaan rakkaudesta. Juliste oli liimattu seinään silloin, kun oli coolia tykätä 27-vuotiaina kuolleista rokkitähdistä.

Kun hipsin takaisin alakertaan, äiti tiskasi tuvan nurkassa. Hän kalisteli astioita kovempaa kuin oli tarpeellista. Avasin jääkaapin ja kaadoin lasiin kylmää jaffaa. Olutta äidin jääkaapista oli turha etsiä.

– Olipas hyvät löylyt.

Äiti ei vastannut mitään, jatkoi vain paistinpannun putsaamista. Kun menin lähemmäksi, kuulin hänen niiskuttavan.

– Mikä sulla on?

Hän kuivasi lautasia nopeasti kuin kyyneleitään.

– Isäs tekemä peili meni rikki, kun sä paiskot täälä ovia niinku mikä justihin.

Sirpaleet välkähtelivät huonoa onnea koko tupaan, äiti oli jättänyt ne lattialle todistusaineistoksi. Harja ja kihveli nojasivat tylsistyneinä takan kylkeen.

– Ihiminen tuloo kerran vuaraes kotona käymäs ja on niinku myrskyn merkki.

Äiti sulki hanan ja kuivasi kätensä, pyyhkäisi nenänsä esiliinan helmaan. Hän soilusi, kuinka kissaa pitäisi kohdella kuin kuninkaallista ja kuinka juna-asemalla pitäisi olla fanfaari vastassa.

– Mitenkä mä tälläänen vanha ihiminen autoksi muutun!

Äiti oli vaihtanut sänkyyni puhtaat lakanat. Tyynyliinaan oli kirjottu omenapuun alla istuva karhu, äidin taideteos. Naapurin koira haukahteli pari kertaa, kunnes joku huusi sille: Nyt se leipäläpi umpehen, tai seuraavaksi on nirri pois!

Haukut hurjistuivat, ihmiset huusivat. Mies ja nainen riitelivät pihalla, ovi pamahti kiinni, koira hiljeni. Uni karkasi yhä kauemmas. Kun vihdoin sain sen helmasta kiinni, näin unia kissoista ja junista ja romahtaneista elokuvateattereista, ja yö tuntui lyhyeltä kuin se olisi kestänyt vain sekunnin.

Kahdeksalta aamulla heräsin omituiseen, hakkaavaan ääneen. Niin aikaisin en ollut avannut silmiäni sitten vuoden 2002, jolloin minua oli haastateltu aamutelevisioon aiheesta "näyttelijä ja ikääntymisen haasteet". Puin päälleni iankaikkisen vanhan aamutakin ja pukkasin jalat tohveleihin. Aivot tuntuivat painavilta, unen rähmä tukki näkökentän. Armanikin vaistosi auringon nousseen ja mankui syliini. Tasaiset iskut tömähtelivät seinissä.

Kun avasin tuvan oven, tuntui kuin olisin astunut romanttisen komedian lavasteisiin. Ikkunan vierellä seisoi mies selin minuun ja vasaroi. Hänellä oli puhtaanvalkoinen t-paita ja vaaleat, elämän kuluttamat farkut. Hänen lippalakissaan luki Peltolan Puu.

Hän kääntyi katsomaan minua. Ensimmäinen ajatukseni oli, että nuori Marlon Brando oli herännyt kuolleista ja ilmestynyt meidän keskellemme; miehellä oli työmiehen vartalo mutta runoilijan kasvot.

– Huomenta, hän sanoi ja esitteli itsensä Peteksi. Hän kääntyi taas seinään päin kuin ei olisi lainkaan tajunnut puhuneensa filmitähdelle.

– Sitä ollaan aikaisin töissä.

– Sellaista se on… työmiehen elämä.

Pakenin keittonurkkaukseen hänen katsettaan. Annostelin kahvin, join kulauksen mehua, haistoin jääkaappia. Lydia oli sanonut, että naisen ei koskaan tulisi poistua huoneestaan ilman meikkiä.

– Voisko työmies aloittaa duuninsa vähän myöhemmin aamulla?

Aurinko valaisi Peten kasvonpiirteet, korkeat poskipäät ja siniset silmät, keväthangilla ruskettuneen ihon. Hän näytti ainakin kymmenen vuotta minua nuoremmalta.

– Jokainen, joka on joskus tehny päivänkin kunnon töitä, käsittää ettei se oo mahollista.

Mikä hän luuli olevansa? Eikö hän ymmärtänyt, että Shakespearen näytelmien pänttääminen oli "kunnon työtä"? Tai haastattelujen antaminen, elämänsä avaaminen tuntemattomille toimittajille, tekoripsien räpsyttely parrasvaloissa? Hän oli varmaan asunut Pohjanmaalla koko ikänsä. Hänen puheensa nuotti viittasi Järviseutuun, ehkä Lappajärveen tai Alajärveen, jonnekin, jossa ihmiset pikemminkin lyhensivät kuin pidensivät sanoja. Ahtalan murretta hän ei ainakaan mongertanut.

– Tää asia täytyy varmaan selvittää sun pomon kanssa. Voisitko sä antaa hänen yhteystietonsa?

Pete naurahti ja kaivoi farkkujensa taskusta käyntikortin.

– Tossa on mun puhelinnumero. Mulla on oma firma.

Otin kortin vastaan ja piilouduin jääkaapin suojiin, jäähdyttelin hetken punaisia poskiani.

– Kuinkas kauan tämä sun… projekti… kestää?

– Niin kauan kuin mua tarvitaan täällä.

Hänen silmissään välähti flirtin lämmin pilke. En enää kestänyt olla samassa huoneessa hänen kanssaan. Suuntasin kohti ovea, ainoana tavoitteenani saada ripsiini mahdollisimman nopeasti väriä.

– Sovitaan, että huomenna sun työpäivä alkaa tasan kymmeneltä.

Poistuin kulisseihin arvokkaasti kuin näyttelijä lavalta.

Aamulla kahdeksalta joku porasi aivojani. Hätkähdin hereille ja luulin hetken, että minulle oli tehty lobotomia. Olin nukkunut vain neljä tuntia, koira oli taas innostunut haukkumaan ja naapurit nahistelemaan. Kun vihdoin olin vaipunut uneen, Armani oli herättänyt minut viisi kertaa. Epäilin, että se oli sairastumassa dementiaan. Kun muut nukkuivat, Armani halusi leikkiä.

Seinät tärisivät, korvia vihloi. Minun olisi pitänyt laskea hitaasti kymmeneen, mutta ääni ei jättänyt minua rauhaan, se yltyi ja härnäsi kaikkia hermosolujani.

Menin alakertaan ja läväytin tuvan oven auki.

– Eikö me sovittu, että täällä ei tapahdu mitään ennen kymmentä!

Pete ei kuullut sanaakaan, oranssit kuulosuojaimet varjelivat hänen kumpaakin simpukkaansa. Äiti viittoili minua lopettamaan, mutta menin lähemmäksi ja koputin Peteä olalle. Hän lopetti poraamisen ja raotti toista suojaintaan.

– Mähän sanoin, että täällä ei heiluta vasaran kanssa tähän aikaan.

– Tämä on pora.

Peten ääni oli rauhallinen kuin psykoterapeutin. Käteni käpertyivät nyrkkiin, kissa hiippaili peloissaan pois huoneesta. Äiti laittoi ristikon syrjään ja lakkasi keinumasta tuolillaan.

– Saara, hillitte ittes.

Aina kun äiti halusi sanoa minulle jotakin painavaa, hän käytti vanhaa nimeäni. Hänestä Sara oli hienosteleva taiteilijanimi, liian "erikoonen", pelkkä naamio.

– Miks tänne edes tehdään mitään remonttia? Tää tupa on ollu sata vuotta samanlainen.

– Mä haluan tänne vähä enemmän tilaa. Eikä koskaan oo liian myähäästä vähä mulukata paikkoja, äiti sanoi ja avasi verhot.

Univaje jomotti aivoissa, silmät painuivat kiinni, voimattomuus hiipi jäseniin. Äiti käpsytteli hellan ääreen, kurkotteli hyllyltä puurokattilan ja kahvipaketin.

– Ottaako Pete kahavia?

– No, kiitos.

– Ruaaksi mä ajattelin teherä kalakeittua. Tykkääksä siitä?

– Se käy hyvin, Pete mutisi muka muttereita penkoen.

Minä olin muuttunut näkymättömäksi, olin vain kalpea haamu vanhassa narisevassa talossa. Äiti napsautti kahvin tippumaan ja hyräili jotakin virttä. En malttanut olla keskeyttämättä hänen hartaushetkeään.

– Kokkaatko sä remonttireiskalle?

Äiti pudisti päätään ja katsoi minua varoittavasti. Jos olisin ollut neljäkymmentä vuotta nuorempi, olisin luultavasti saanut piiskaa.

– Pirä piänempää suuta. Mitä ihimisekki ajattelis, jos mä antaasin mun tyämiehen kualla näläkähän, hän sihahti hampaittensa välistä.

Äiti kattoi pöytään kahvikuppeja ja kaurapuurokattilan. Puut naksuivat kuumassa takassa.

– Eikö sunki olsi jo korkia aika pukia päälles, äiti sanoi ja vilkaisi minua päästä varpaisiin. – Ei yhyren ihimisen takia ruveta kaikkien aikatauluja muuttamahan.

Ikkunoissa hohtivat kalpeat kuurankukat, aurinko lämmitti joutilaita keväthankia. Naapurin Olavi tepsutteli reinotossuissaan postilaatikolle. Hän vilkaisi ikkunaan mutta käänsi katseensa pois kuin pelästyen. Kaikki tässä kylässä tiesivät kuka minä olin, mutta kukaan heistä ei tuntenut minua.

Pete otti taas poran käteensä kuin minua ei olisi ollutkaan.

– Mä jätin Helsinkiin kaiken, jotta mä voisin muuttaa tänne Jumalan selän taakse ja näytellä jossain amatöörien naurettavassa farssissa. Ja nyt täällä ei saa edes nukkua rauhassa jonkun maalaisjuntin takia!

Peten silmissä häilähti jotakin haikeaa. Koko päivänä hän ei puhunut mitään, teki vain työnsä ja kehui äidin kalakeittoa. Kun kello löi neljä, hän keräsi työkalunsa ja lähti.   

Hiljaisuutta kesti tunnin, kaksi. Äiti kiersi ympäri tupaa maailmanloppua odottaen. Hän tuijotti ikkunasta lihavia pilviä, lakaisi lattian, katsoi minua kuin roskaa.

– Sä voit käyttäytyä nuan Helsingis, mutta et täälä. Mitä ihimisekki ajatteloo?

Äiti avasi ikkunan ja hengitti raikasta ilmaa. Kun me kaksi olimme samassa tilassa, happi oli usein kortilla.

– Ajattele ny, kuinka kauhiaa sen on huamenna tulla töihin tuallaasen pirttihirmun silimien alle. Kohta se ei varmaan enää kusekkaan tänne päin.

– Jospa se siitä leppyy.

Jatkoin käsikirjoituksen lukemista, vaikka ajatukseni olivat muualla – Peten nauloissa ja hänen nolostuneessa nenässään, vasarassa jonka hän oli vahingossa jättänyt tuvan nurkkaan.

Äiti sieppasi minulta käsikirjoituksen ja pamautti sen pöydälle. Hänen ilmeensä oli samanlainen kuin silloin, kun olin murrosikäisenä haukkunut häntä psykopaatiksi.

– Tämä on mun taloo ja täälä käyttäyrytähän niinku sivistynehet ihimiset ruukaa.

Ulkona satoi ja paistoi yhtä aikaa, kinokset alkoivat leppyä keväälle. Äiti istahti alas ja tasasi hengitystään. Sitten hän äkkiä nousi ja meni makuuhuoneeseen.

– Mitä sä teet?

– Otan lääkkehen.

– Minkä lääkkeen?

– Allerkia.

Hän kulautti pillerin kurkusta alas ja laski vesilasin hitaasti pöydälle.

– Sun pitää mennä ja pyytää Peteltä anteeksi, vaikkahan sitte hampahat irves.

Pudistin hitaasti päätäni. Sellaista nöyryytystä en voisi mitenkään sietää.

– Jonakin kaunihina päivänä sä viälä kiität mua tästä. Maailman sivu on pitkä.

Verstas sijaitsi kirjastoa vastapäätä. Sydämeni hakkasi kuin Kissa kuumalla katolla -näytelmän ensi-iltana. Kello kilahti soimaan, Pete ilmestyi takahuoneesta pölyisiä käsiään pyyhkien. Kun hän näki minut, asiakaspalvelijan avulias ilme katosi hänen kasvoiltaan.

– Mä tulin vain tuomaan tämän, sanoin ja ojensin vasaran hänelle.

– Kiitos.

Hän ryhtyi hiomaan tuolia, joka makasi pöydällä jalat harallaan. Katsoin hänen työskentelyään hiljaisena, vahvoja työn karaisemia käsiä, kahlitsematonta nimetöntä.

– Oliko sulla vielä jotain?

Hän ei katsonut minua silmiin, keskittyi vain tuoliin, joka makasi tyytyväisenä hänen käsittelyssään. Yritin muistella etukäteen harjoittelemiani lauseita.

– Mä oon pahoillani aamuisesta. Me ollaan äidin kanssa todella tyytyväisiä sun työhön.

Pete nosti tuolin pystyyn ja silitti hiottua puuta.

– Ehkä teidän olisi parasta hankkia joku toinen työmies.

– Me ei haluta ketään muuta!

Säikähdin innokasta äänensävyäni. Lupasin, että hän saisi täydellisen työrauhan, täydellisen hiljaisuuden, täydellisen lounaan joka päivä. Äitikin oli sanonut, että Peten veroista työmiestä saisi kauan hakea.

Hetken mietittyään Pete kaivoi laatikosta pienen paketin ja heitti sen minulle. Se oli täynnä kirkkaankeltaisia korvatulppia.

– Mä aloitan työt kaheksalta aamulla niinku ennenkin. Kauniita unia.

Ahtalan nuorisotalo näytti yhä aivan samalta kuin silloin, kun olin ensimmäistä kertaa tanssinut hitaita vasta vahatulla lattialla. Nykyään talo oli monenlaisessa käytössä, siellä kokoontuivat niin vanhukset, alkoholistit, teinit kuin paikalliset pitsinnyplääjätkin.

Maksoin taksikuskille kymmenen euroa. Harmaseen hameeseen pukeutunut nainen pysäköi pyöränsä nuorisotalon eteen. Hän katsoi huvittuneena, kun astuin ulos taksista.

– Sä oot varmaan Sara.

Hän käveli minua kohti käsi ojossa.

– Mä oon Leila. Valitettavasti meillä ei ny oo sulle punaasta mattua.

Heti kun astuin eteiseen, haistoin sekunnissa koko nuoruuteni: märät suudelmat diskon savuisessa nurkassa, hiuslakan joka maistui suussa, sokeririnkelit joita myytiin aulassa kahdella markalla.

Seurasin Leilaa saliin. Kymmenisen harrastajateatterilaista istui pöydän ääressä ja pyöritteli peukaloitaan. Huone muistutti ala-asteen juhlasalia, väliverho oli kulunut ja näyttämö vaikutti siltä kuin se kestäisi vain kaksi ihmistä kerrallaan.

– Täälläkö me harjoitellaan?

– Me ei olla viälä saatu tämän kummempia tiloja, mutta hyvin me ollahan täälä pärijätty, Maikki hätääntyi ja kätteli minua lujasti.

– Lämpimästi tervettulua meirän teatterihin. Ihanaa, että sä oot vihiroon täälä.

Mitä helvettiä minä täällä tein? Minähän olin voittanut Jussi-patsaan Kasimir Hurmeen elokuvasta Loiston vuodet. Minä tunsin sellaiset ihmiset kuin Laura Malmivaaran, Seela Sellan, Hannu Vaaran ja Aki Kaurismäen. Pyörtyisin, ellen kohta saisi kofeiinia.

– Täs on mun miäs Lasse, Maikki sanoi.

Lasse nousi ylös kömpelösti kuin kansalaisopiston kitarakurssin esittelykierroksella. Hänellä oli huonosti istuvat farkut ja ruutuinen flanellipaita, hän näytti siltä kuin olisi tullut suoraan navetasta.

– Lasse on meirän näytelmän käsikirijoottaja ja ohojaaja. Lassen näytelmiä on esitetty ympäri Pohojammaata, viimeeteksi Vaasan...

– Saisinko mä kahvia?

Syvä hiljaisuus laskeutui saliin. Ihmiset pälyilivät toisiaan ja selailivat papereitaan. Maikki valikoi sopivaa uhria.

– Kävisiksä Karita nuaremmuuttas keittämäs kahavit?

Kasvojen perusteella arvelin Karitan kolmekymppiseksi, mutta hänen pukeutumistyylinsä oli kuin kapinallisen teinitytön. Hän oli maalannut kyntensä sinisiksi ja hänen tummissa hiuksissaan kiilteli pinkki raita.

Ovi kolahti kärttyisästi, ja Maikki rupesi esittelemään teatterin väkeä: valomiehen, puvustajan, ohjaajan assistentin, äänimiehen. Todellisuudessa nämä ihmiset olivat metsureita, hitsaajia, opettajia, maanviljelijöitä. Karita oli ammatiltaan kosmetologi ja toimi teatterissa maskeeraajana.

– Kunhan sun vastanäyttelijäs ilimaantuu, voirahan aloottaa läpiluku.

Istahdin Maikin viereen. Olin selailevinani näytelmän käsikirjoitusta, jotta minun ei olisi tarvinnut kohdata typertyneitä katseita. Miten minä voisin tehdä taidetta näiden amatöörien kanssa? Miten voisin löytää yhteyden ihmisiin, joiden käsitys elämästä rakentui peltoautojen ja pillurallin varaan?

Samassa ovi narahti auki. Katseet kääntyivät mieheen, joka astui huoneeseen huolettomasti kuin kotiinsa. Minun oli katsottava häntä kaksi kertaa, jotta olisin uskonut silmiäni.

– Sori, mä oon myöhässä.

Mies oli selvästi penkonut vaatekaappiaan työpäivän jälkeen. Hänellä oli nyt tummat farkut ja musta neule, hiukset suihkun jäljiltä märät. Hän istahti minua vastapäätä ja hymyili kaikille.

– Onko tuo mun vastanäyttelijä, kuiskasin Maikin korvaan.

Maikki nyökkäsi ja yskähti puheenjohtajan varmuudella. Pete vilkaisi minua nopeasti ja kaivoi repustaan rispaantuneen käsikirjoituksen.

Harjoitusten jälkeen poistuin salista hyvin hitaasti. Pete jutteli Lassen ja Maikin kanssa ja lupasi remontoida heidän saunansa. Oli virkistävää tavata mies, joka osasi tehdä käsillään muutakin kuin solmia kravattinsa.

Pihalla kaivoin kengästäni kiven. Sen jälkeen syvennyin lukemaan kiinnostavaa laattaa, jossa kerrottiin Ahtalan nuorisotalon historiasta.

Vihdoin Pete tuli ovesta ja heitti harteilleen mustan villakangastakin. Heilautin hiuksiani ja yritin hymyillä luontevasti.

– Vielä täällä, hän sanoi ja hidasti askeleitaan.

Sydän hakkasi paitani alla, itsevarmuuteni oli kadonnut välissämme kimaltelevaan kuralätäkköön.

– Sä et kertonut mulle tästä sun… harrastuksesta.

Peten huulet herahtivat hymyyn.

– Sä et kysynyt.

Pete katsahti ovelle ja kilisytteli avaimia taskussaan. Karita laskeutui portaita muikea ilme naamallaan. Edes tekoripset eivät pystyneet peittämään hänen huonoa tuultaan. Kun hän näki meidät, hän käänsi kasvonsa pois ja oli näppäilevinään kännykkää.

– Mikäs sille tuli, kysyin ja katsoin Karitan katkeraa selkää.

Pete kohautti olkiaan syyllisen näköisenä.

– Nähdään huomenna, hän sanoi ja käveli autolleen.

Seuraavina viikkoina nukuin pitkään, kiitin Jumalaa korvatulpista, käyskentelin puutarhassa Armanin kanssa. Pete auttoi äitiä raskaimmissa askareissa ja minä otin hänestä esimerkkiä. Kannoin kilokaupalla puita, tiskasin tiskit vuoropäivinä, leivoin jopa sämpylöitä äidin apuna.

Toisinaan havahduin siihen, että Pete tarkkaili minua kuin olisi miettinyt vastausta johonkin kysymykseen. Kun hän jäi kiinni katseesta, hän rupesi vasaroimaan entistä kovempaa.

Iltaisin kävin näytelmän harjoituksissa ja opin joka kerta jotakin uutta työkavereistani. Opin, että Lasse harrasti äijäjoogaa ja että hänellä ja Maikilla oli kolmekymmentä lehmää. Opin, että Leila johti paikallista kirkkokuoroa ja että hänellä oli seksisuhde kauhajokelaisen papin kanssa. Kuulin, että Petellä oli kahdeksanvuotias tytär Annika, joka liimasi vihkoonsa Elvis Presleyn kuvia ja kävi joka viikko kitaratunnilla. Sain selville Karitan ja Peten kariutuneesta romanssista; vielä pari kuukautta sitten he olivat käyskennelleet käsikkäin Anjalankosken varrella, mutta suhde oli kaatunut erilaisiin elämäntyyleihin. Karitaa huvitti mieluummin pelata Väiskin pubissa biljardia kuin katsoa Peten ja Annikan kanssa Kaunotarta ja hirviötä.

Silti tuntui, että heidän välinsä eivät olleet täysin selvät. Joka kerta kun Pete jutteli minulle, Karita pureksi kynsiään jätetyn naisen raivolla.

Niin tapahtui sinäkin päivänä, kun Pete tarjosi minulle kyytiä nuorisotalon pihalla.

Autossa tuoksui pölyltä, työltä ja yksinhuoltajaisän vastuulta. Apukuskin paikalla lojui kasa nuotteja ja auki revitty barbilaatikko. Karvanoppien tilalla liiteli pieni enkeli, jonka rinnassa luki: "Aja hiljaa, isi."

Pete piti rennosti ratista kiinni. Auto mateli neljääkymppiä peltojen välissä. Lumi oli sulanut kokonaan pois, pellot ja niityt toipuivat talven painosta. Koivut valmistautuivat kiusaamaan allergisia siitepölyllään.

Pete naputti rattia ja aukaisi radion. Siellä puhuttiin säästä, samasta aiheesta, jota kumpikaan meistä ei kehdannut ottaa puheeksi.

– Ensi-iltaan on enää puolitoista kuukautta aikaa, Pete sanoi.

– Eikä me olla vielä edes harjoiteltu meidän suudelmaa.

– Eiköhän tässä vielä ehitä.

Vatsasta sieppasi kuin teinityttönä, jolloin olin istunut Jounin kyydissä ja odottanut hänen pussaavan minua Säästöpankin parkissa. Pete kertoi, että hän oli harrastanut näyttelemistä jo poikasesta asti. Ahtalan teatteri oli hänelle kuin toinen perhe.

– Hetki ensi-illan jälkeen on parasta koko jutussa, kun yleisö taputtaa ja me näyttelijät juostaan kulisseihin. Silloin tajuaa, että kukaan meistä ei olisi voinut tehdä tätä yksin.

Jäin miettimään hänen sanojaan. Minun syyni näytellä olivat toisenlaiset. Minä halusin seistä valokeilassa, katsoa mustana yskivää yleisöä, imeä itseeni ihmisten ihailua.

– Meinaatko sä tulla Tavaratansseihin, Pete kysyi ja kääntyi kotikujalleni.

– Ehkä.

Tavaratanssit järjestettiin vuosittain, sen avulla teatteri keräsi materiaalia puvustusta ja lavastusta varten. Ihmiset saivat tuoda nuorisotalolle vanhoja huonekaluja, astioita ja vaatteita. Äiti oli luvannut, että saisin vapaasti hakea vintiltä pari pahvilaatikollista roinaa.

– Toivottavasti nähään siellä, Pete sanoi ja kurvasi auton pihaan.

Katsoin hänen käsiään, niiden voimakkaita suonia, ratin ympärille kiertyneitä sormia.

– Nähdään.

Kokeiltuani ainakin viittätoista eri asua päädyin punaiseen viskoosimekkoon. Kopsuttelin tuvan poikki fuksian värisissä korkokengissä ja keimailin äidille kuin nuorena tyttönä. Hän nosti katseensa kutimistaan.

– Sähän oot niinku missi.

Minun olisi tehnyt mieli suudella äitiä otsalle ja kiittää häntä kauniista sanoista. Kun heitin takin niskaan, äiti varoitti minua nauttimasta liikaa "väkijuamia".

Bändin soitto kuului kauaksi, mikrofonit kaikuivat, nuorisotalo kuhisi kaljanjuojia. Ahtalan Sanomien toimittaja tarttui minua käsivarresta ja kyseli hassuja kysymyksiä. Kun hän otti minusta valokuvia, Karita tuijotti minua ketunsilmillään ja hukutti kateutensa booliin.

Ensin en nähnyt Peteä missään. Ehdin jo luulla, että hänelle oli tullut este, lapsi sairastunut korvatulehdukseen tai naula nakertanut kantapäähän reiän. Mutta sitten huomasin hänet miesten joukossa lähellä orkesteria. Hänellä oli musta puvun takki ja ylin nappi paidasta auki, kengät kiillotettu iltaa varten.

Hän katsoi minua pari kertaa ja hörppäsi olutta. Yritin jutella Maikin kanssa, mutta en kuullut sanaakaan hänen puheistaan. Karita keinutteli Peteä kohti korkeissa koroissaan, takapuoli tiukkana, kysymys kielellään. Kun hän kuiskasi jotakin Peten korvaan, Pete naurahti ja pyöritti päätään. Karita poistui punastuen paikalta.

Ostin lasin viiniä, tunsin sen lämmön rinnassa, olin katselevinani ihmisten tuomia sohvakalusteita. Kävin naisten huoneessa ja tsekkasin hampaani, lisäsin huuliin lempeää kiiltoa.

Vasta parin viinilasillisen jälkeen kykenin ajattelemaan selkeästi: minä olin nelikymppinen itsevarma nainen enkä mikään panikoiva teinipimu. Kävelin rohkeasti Peten luokse ja kilistin lasiani hänen tuoppiaan vasten.

– Haluatko tanssia?

– En, hän sanoi ja hymyili.

– Mutta sun kanssa mä voin tehä poikkeuksen.

Miehet vislasivat peräämme, naiset vakoilivat kulmiensa alta. Pete otti minusta kiinni kuin olisimme olleet salissa kahdestaan. Hänen hiuksensa oli seksikkäästi kammattu ja hän tuoksui Stockmannin parfyymiosastolta.

Bändi soitti Leonard Cohenia, bassot jomottivat rintakehässä, laulaja henkäisi: dance me to the end of love. Peten käsi kuumensi vyötäröni, hänen peukalonsa silitti lantiotani kuin huomaamatta. Läheisyyden lämmin aalto huuhtoi minut päästä varpaisiin.

– Sulla on nätti mekko, hän sanoi.

– Kiitos. Se on Vivienne Westwoodin.

– Ei sano mulle mitään, hän naurahti ja veti minut lähemmäksi.

Painoin pääni hänen olkapäätään vasten, lämmin miehen tuoksu hohkasi hänen iholtaan. Kun Karita näki meidät, hän kulautti lasinsa tyhjäksi ja ryntäsi raittiiseen ilmaan.

Ilta kului nopeasti kuin kengänpohjat. Tanssimme Peten kanssa monta tanssia ja hyräilimme hiljaa laulujen mukana. Ahtalalaiset katsoivat meitä kuin paikallista nähtävyyttä. Pete ei kyläläisistä piitannut, hän sanoi, että jos rupesi juoruja pelkäämään, oli parasta muuttaa korpeen karhujen kaveriksi.

Narikoilla hän kuiskasi, voisiko hän saatella minut kotiin.

– Mä en tiennytkään, että Ahtalassa tarvitsee henkivartijaa.

– Sä tarvitset.

Keväinen ruoho tuoksui, ensimmäiset leskenlehdet kurkottivat kohti taivasta. Kuu kuunteli meidän puheitamme ja hymyili kalpeiden tähtien keskellä.

Puolimatkassa Pete otti kädestäni kiinni. Kosketus taikoi minut nuoreksi, askeleet kevenivät, jalat leijuivat. Toivoin, että emme olisi koskaan perillä, että eksyisimme pimeässä ja kulkisimme käsikkäin koko yön.

Ahtalankujan päässä äidin talo tuli näkyviin. Se tuijotti meitä hyväksyvästi tuuheiden kuusien takaa. Televisio ei enää välkkynyt tuvassa, eteisessä paloi valo.

Ovella Pete kiitti minua hauskasta illasta. Hän astui askeleen lähemmäksi ja sipaisi hiuksiani. Viimeiset valveilla olevat linnut kirkuivat ympärillä kuin käskien suutelemaan.

Hän painoi huulensa omiani vasten. Kielemme leikkivät yhdessä kauan, sydämet hakkasivat hulluina toisiaan vasten.

Kopeloin oven auki ja vedin hänet mukanani kuistiin.