Jatkis: Unelmaduuni, osa 8

0 kommenttia

2.02.2012 09:00

Jenni pyöri koko yön hereillä mökin makuuparvella.

Hän, Pippa ja Ansku olivat majoittuneet Niskasen lomakylän toiseksi hienoimpaan mökkiin, Poutapilveen. Pippa nukkui ison makuuhuoneen ylellisessä kaksoisvuoteessa, ja Ansku pikkumakkarissa.

Jennillekin olisi ollut makuuhuone, mutta hän majoittui mieluummin matalalle parvelle, joka oli toisesta päästään auki tilavaan olohuoneeseen. Parvi oli vuorattu pehmeillä patjoilla ja siellä oli tavallisten petivaatteiden lisäksi isoja tyynyjä ja torkkupeittoja. Se oli kuin pehmeä, turvallinen pesä. Mutta siitä ei ollut nyt apua.

Jennin aivot olivat käyneet ylikierroksilla siitä saakka, kun Pete oli ohimennen heittänyt, että Juhani saattoi olla homo. Mies oli pyytänyt tökeryyttään anteeksi, ja Oskari oli haukkunut hänet pahanpäiväisesti, mutta Jenni ei voinut lakata ajattelemasta asiaa.

Parvella maatessaan Jenni antoi muistojen virrata. Hänen mieleensä palautui kaukainen välitunti Huhtajärven koulun pihalta. Jenni ja Joonas olivat olleet ensimmäisellä luokalla, Juhani jo yläasteen seiskalla. Ala-aste ja yläaste sijaitsivat kirkonkylällä vierekkäin ja niiden pihat oli erotettu toisistaan aidalla. Jokaista ala-asteikäistä kammotti siirtyminen aidan toiselle puolelle, sillä heti kun opettajien silmä vältti, yläasteen pihalla joku raukka joutui sakinhivutuksen kohteeksi.

Eräänä talvipäivänä se oli ollut hintelä, silmälasipäinen Juhani. Jenni oli seurannut aidan takaa, miten muutaman pojan rinki oli töninyt Juhania, heittänyt tämän lasit hankeen ja lopulta antanut pojalle lumipesun, joka jätti naaman verinaarmuille.

– Lopettakaa, Jenni oli kiljunut aidan takaa. Vaikka hän oli kuusi vuotta nuorempi, hän oli jo silloin tuntenut tarvetta suojella Juhania. Isot pojat olivat tietysti vain nauraneet hänelle, mutta loppujen lopuksi Jennin huuto oli hälyttänyt ala-asteen opettajan, ja tämä oli marssinut aidan toiselle puolelle lopettamaan kiusaamisen.

Jenni ei kuitenkaan muistellut omaa hätäänsä eikä Juhanin itkettynyttä ilmettä. Hän kertasi, mitä pojat olivat hokeneet veljelle, kun olivat tönineet tätä piirin keskellä. – Pikku hinttari. Homo-Juhani.

Kuiskuttelua ja naureskelua oli ollut myöhemminkin, kunnes ennen yhdeksännelle luokalle menoa Juhani oli muutaman kesäkuukauden aikana kasvattanut itselleen maatalon töissä kunnon lihakset. Hän oli myös venähtänyt pituutta, ja kun luokkakaverien naamat olivat alkaneet kukkia punaisen- ja mustankirjavia finnejä, hänen hipiänsä oli pysynyt ihmeen tasaisena.

Kevätlukukauden alkaessa hänellä oli ollut uusi paras kaveri: koulun kaunein tyttö, Elina. Lukiossa ystävyys oli muuttunut rakkaudeksi, ylioppilaspäivänä kihlaukseksi ja paria vuotta myöhemmin avioliitoksi. Elina oli ollut Juhanin elämässä lähes niin kauan kuin Jenni muisti. Vaikka hän välillä piti kälyään aika ikävystyttävänä ja ylipedanttina, hän piti tätä myös ehdottomasti perheensä järkevimpänä jäsenenä ja erittäin hyvänä äitinä Liljalle ja Anterolle.

Oliko mahdollista, että Juhanin ja Elinan suhde oli kaikki nämä vuodet ollut pelkkää valetta?

Aamulla, ennen kuvausten alkua, tiimi kokoontui syömään kartanon aamiaishuoneeseen. Yleensähän mökeissä kokattiin itse, mutta Joonas oli luvannut sisällyttää vuokrahintaan aamupalan, ettei kuvausryhmän tarvitsisi herätä aamulla niin aikaisin. Tai käytännössä: ettei Pipan tarvitsisi herätä kokkaamaan koko porukalle.

Jenni oli parin tunnin levottomien unien jälkeen noussut ennen muita ja kävellyt kartanolle auttamaan Joonasta ja Maikkia aamiaisen laitossa. Heidän kasvoillaan oli vielä rippeet Italian-loman rusketuksesta, mutta Jenni aavisti, että arkirutiini oli jo ehtinyt vaatia veronsa juhlatunnelmasta. Maikki ja Joonas näyttivät siltä, että olivat aamulla ensitöikseen riidelleet.

Hän ei tiennyt, miten olisi ottanut asiansa puheeksi varovasti, joten hän vain purskautti sen suustaan samalla, kun pilkkoi kurkkua. – Joonas, oletko sä koskaan epäillyt, että Juhani olis homo?

Joonaksen käsi pysähtyi kesken kahvinkeittimen latauksen. – Jos sä halusit sekoittaa mut laskuissa, niin toi oli kyllä oikein hyvä keino.

Jenni vain pudisti päätään.

– ... kymmenen, ykstoista, kakstoista... Joonas laski. Sitten hän luovutti, laski kahvipaketin käsistään työtasolle ja katsoi Jenniä silmiin. – Senkö takia te olette täällä?

– Ilmeisesti.

– Oliko tää sun ajatus?

– Ei tietenkään, Jenni kimmastui. – Miten sä voit edes ajatella noin?

– Sä et edes tiennyt?

Jenni laski vuorostaan veitsen kädestään ja istui työtason viereen baarijakkaralle. – Se on siis totta? Olenko mä ainoa, joka ei tiennyt?

– En mä tiedä, tietääkö sitä varsinaisesti kukaan. Ei tää nyt ole sellainen asia, josta muu perhe keskustelee kesäiltaisin grillin ääressä, kun sä olet Helsingissä.

– Mutta jossain on keskusteltu?

– Kännissä saunassa korkeintaan jotain epämääräistä höpisty.

Jenni hymyili kuivasti. – No nyt on tarkoitus muuttaa keskustelukulttuuria vähän avoimemmaksi. Ilmeisesti Elina just sen takia väkisin halusi mukaan ohjelmaan.

– Jessus, Joonas mutisi. – Voiko teidät vielä häätää?

Kun muu ryhmä viimein istui aamiaiselle, Jenni parkkeerasi kahvimukinsa kanssa Peten viereen.

– Voitaisko vaihtaa pari sanaa? hän kysyi äänellä, joka kuulosti oudon viralliselta.

Pete katsoi yllättyneenä ylös puurolautasestaan ja nyökkäsi.

– Mä en voi olla mukana tän jakson tekemisessä. Mä voin kyllä käydä haastattelemassa Tampereella sen Elinan, niin kuin oli puhe, mutta muuten mä ilmoitan Sarille, että mulle ei tarvitse tästä viikosta maksaa palkkaa.

– Miksi?

– Teidän homma on tehdä paras mahdollinen jakso. Mä taas pelkään, että parhaan mahdollisen jakson tekeminen satuttaa mun perhettä.

Pete ei väittänyt vastaan. Eipä tietenkään. Hän söi kaikessa rauhassa lusikallisen puuroa. – Lähdetkö sä Helsinkiin?

Jenni pyöritti päätään. – Mä jään auttamaan Joonasta ja Maikkia. Niillä on vähän kiirettä kartanossa, kun Elina on poissa.

Jenni selitti Petelle koko tarinan. Hän tunsi joka tapauksessa olevansa sen velkaa pomolleen.

Oli käynyt ilmi, että ennen kuin Jenni aamulla oli ilmaantunut keittiöön, Jennin veli ja tämän vaimo olivat joutuneet sanaharkkaan nimenomaan kiireen ja työnjaon takia. Maikilla oli kampaamo kirkonkylässä, mutta hän pystyi yleensä kahden muun kampaajan kanssa järjestämään työnsä niin, että hän pystyi tarvittaessa auttamaan Niskasten bisneksissä.

Kuvausviikolla toiset kampaajat olivat kuitenkin Helsingissä koulutuksessa, minkä Maikki oli autuaasti unohtanut kertoa Joonakselle. Tämä oli puolestaan mennyt lupaamaan kuvausryhmälle aamiaistarjoilun varmistamatta asiaa Maikilta.

– Ja meillä on ensi viikonloppuna yhdet juhlatkin kartanolla, Joonas oli sanonut ja haronut hiuksiaan stressaantuneena. – Ne on pienet, mutta tärkeät. Ja Elinan piti hoitaa niitten järjestelyt.

– Kirjanpitoyrittäjien raittius- ja jumppapäivät? Jenni oli arvannut, ja kaikki kolme olivat nauraneet kuivasti. Elina ei ollut perheen keskuudessa erityisen tunnettu luovien tai riehakkaiden juhlien suunnittelijana. Hänen vastuullaan olivat yleensä kokous- ja seminaarivieraat, ja äiti-Niskanen hoiti juhlatilaisuudet.

Joonas olikin arvannut Jennin seuraavan kysymyksen. – Mutsi on niin suuttunut koko perheelle, että se lähti eilen faijan kanssa nokka pystyssä Saariselän-mökille. Eikä kuulemma tule ikinä kotiin, jos se kammottava ohjelma esitetään televisiossa.

– Niin että edes se asia on kunnossa, Jenni lopetti raporttinsa Petelle ja siemaisi kahvikuppinsa tyhjäksi.

Peteä tieto rouva Niskasen pakoretkestä Lappiin vain nauratti.

– Päivän paras uutinen? hän arveli.

– Ehdottomasti.

– Voidaanko me pyytää sulta apua, jos tulee tarvis?

– Millainen tarvis?

– Eihän sitä koskaan tiedä. Ainakaan kun tästä ohjelmasta on kyse.

Pete tarttui Jennin käteen ja piteli sitä vähän aikaa tiukasti.

– Eihän sitä koskaan tiedä, hän toisti.

Kuvausryhmä lähti kohti Juhanin ja Elinan taloa, ja Jenni jäi katsomaan heidän peräänsä kartanon portaille hieman haikeana. Tuntui oudolta repäistä itsensä irti näin nopeasti ja yllättäen. Hän huokaisi ja meni takaisin sisään kylmästä hytisten. Joonas odotti seuraavan viikonlopun juhlakalua palaveriin muutaman minuutin kuluttua.

Juhlat oli tarkoitus pitää yhdessä kartanon pikkusaleista. Se oli niitä ensimmäisiä tiloja, jotka Joonas oli remontoinut otettuaan paikan haltuunsa, ja entisöinti oli onnistunut yli odotusten. Jenni seisoi keskellä lattiaa ihaillen katon kipsikoristeita juuri, kun Anu astui sisään.

Kahvilanpitäjän kaksosmaha oli valtava ja hän puuskutti hieman kiivettyään portaat yläkertaan, mutta hänen kasvoilleen puhkesi leveä hymy, kun hän näki Jennin.

– Anu! Jenni ihmetteli ja harppoi halaamaan ystäväänsä. – Hoidatko sä juhlien cateringin? Joonas ei sanonut mitään.

Sitten hän vetäytyi hieman kauemmas ja katsoi Anua kunnolla.

– Ei sun pitäis kyllä tossa tilassa tehdä enää mitään hommia. Sähän räjähdät millä hetkellä tahansa!

Anu nauroi. – Mikko sanoo ihan samaa. Lehmätkin kuulemma tajuaa ottaa rauhallisesti, kun poikimisen aika lähestyy.

– Poikimisen aika?

– Juu, ei meillä olla raskaana vaan kantavana. Tai tiineenä. Ja työkielto on ollut päällä jo pari viikkoa. Kahvilassa on pysyvä tuuraaja. Joten me päätettiin tilata juhlat valmiina pakettina Niskasilta.

Anu hymyili Jennin hämmentyneelle ilmeelle.

– Mikko tän sai päähänsä eikä luopunut ajatuksesta millään. Se halusi välttämättä, että asia pitää hoitaa, ennen kuin vauvat syntyy. Ne juhlat on meidän häät.

Anun ja Mikon koruttomat hääsuunnitelmat oli käyty nopeasti läpi –  vihkiminen ja sen jälkeinen yksinkertainen kahvihetki.

– Vieraita ei tule kuin kolmisenkymmentä. Molempien lähisuku ja vähän ystäviä ja kylän miehiä, Anu selitti. – Elinan kanssa oli puhetta, että teiltä tulisi voileipäkakut, pullat, pikkuleivät ja hääkakku. Valkoiset liinat pöydille, kynttilöitä ja valkoisia ruusuja. Sali on niin kaunis, ettei koristehörsellyksiä tarvita.

Kesken puhetulvan Anun silmät äkkiä levisivät ja hän kohotti käden suulleen. – Kauheaa mikä moukka mä olen! Unohtui tässä kokonaan, että sä olet tietysti kutsuttu, niin kuin muukin teidän perhe. Joonaksen ja Elinan kanssa sovittiin jo, että kukaan teistä ei ole sitten lauantaina kyökissä.

– Kiitos, Jenni nyökkäsi.

– Koko homma päätettiin vasta pari päivää sitten, puhelimella ollaan kutsuttu jengi kasaan. Pete sanoi, ettei teille olisi edes kannattanut lähettää kutsua, kun olisitte menneet ristiin postin kanssa. Eikö Pete kertonut sulle häistä mitään?

Jenni pyöritti päätään ja yritti hymyillä, mutta yritys ei ollut kovin hyvä. Anu tarttui häntä saman tien käsivarresta ja istutti pöydän ääreen. – Nyt kerrot kaiken.

Jenni ei tiennyt, miten paljon Anu loppujen lopuksi aavisti, joten varmuuden vuoksi hän tosiaankin kertoi kaiken. Peten ja suhteen ihanan alun, miehen oudoksi muuttuneen käytöksen, aivotärähdysepisodin ja sairaalassa vastaan pölähtäneen valkohampaisen Jessican. Peten rakkaudentunnustuksen ja hänen torjuntansa. Heidän uudet, asialliset työvälinsä.

Anu pyöritteli päätään ihmeissään, kun Jenni pääsi loppuun saakka. – Se hemmetin idiootti. Vihonviimeinen pölhö. Se ei sitten koko aikana saanut kerrottua sulle Jessicasta?

– Eipä. Sä tiesit?

Anu huokaisi ja hieroi melkein huomaamattaan toisella kädellä vatsaansa. – Sinä päivänä, kun se pudotti tomaattikeitot sun päähän... en mä ole koskaan nähnyt veljeäni sellaisena. Se oli aivan kuin sähkö­iskun saanut. Se ei puhunut mistään muusta kuin susta.

Jenni tuijotti Anua.

– Se viskoi pari päivää ennen Joonaksen häitä kännykkäänsä seinään vihapäissään, kun ei saanut Jessicaa vastaamaan. Se yritti Skypeä ja kaikkea mahdollista.

– Oletko sä tavannut Jessican?

– En herran tähden. Eihän se ole ollut kuvioissa kai kuin muutaman kuukauden. Pete oli ilmeisesti Suomeen lähtiessään yrittänyt pistää välit siististi poikki, mutta se ei ollut oikein mennyt perille.

– Ei oikein.

– Mä näin sen sähköpostin, jonka se loppujen lopuksi lähetti. Se oli kyllä tosi selkeä ja nätisti kirjoitettu eikä jättänyt mitään epäselväksi.

Jenni vain hymähti. Anu rypisti kulmiaan. – Mä ymmärrän, että sen kirjeen jälkeen Pete piti itseään sinkkuna, mutta sitä mä en ymmärrä, että se ei kertonut sulle koko juttua. Mä taoin sen päähän vielä häissäkin, että sen on pakko kertoa.

– Sillä taisi pasmat seota,  kun se tajusi olevansa mun pomo.

Anu vihelsi hiljaa. – Niin tietysti. Samperi, miehet on pelkureita!

Samalla hetkellä Jennin puhelin soi. Hän vilkaisi sitä ja irvisti Anulle. – Pelkuri soittaa.

Jenni ei vastattuaan ehtinyt sanoa mitään, kun luurista kuului Peten hermostunut ääni. – Sun on pakko jutella Oskarin kanssa!

Oskari oli aivan tolaltaan saapuessaan kartanolle.

Jenni oli odottanut, että ainakin Pete tulisi Oskarin mukana, mutta Homo tuli taloon -päätähti ilmaantui kartanon keittiöön yksin, talvitakkiin ja paksuun villakaulahuiviin kietoutuneena.

Hän väänteli käsiään ja käveli ympäri keittiötä kuin kissa pistoksissa ennen kuin sai sanaa suustaan.

– Mä tunnen sen!

Jenni kaatoi aamullista kahvia kahteen mukiin ja meni hakemaan jääkaapista maitoa. – Kenet?

– Sun veljen! Mä olen tavannut sen aikaisemmin.

Jenni holautti Oskarin mukiin maitoa ja ojensi sen miehelle.

Tämä tarttui siihen vapisevin käsin.

– Voi jessus, siitä on varmaan 15 vuotta. Oltiin molemmat ihan kakaroita, Oskari muisteli. Pari siemausta kahvia tuntui rauhoittavan häntä.

– Se oli näitä aikoja, joulukuun alkua. Mulla oli siihen aikaan parin kaverin kanssa drag show -ryhmä ja me kierrettiin esiintymässä pikkujouluissa. Ne oli jotkut opiskelijabileet Bottalla, satamäärin kännistä väkeä, hyvä tunnelma. Me jäätiin tietysti keikan jälkeen juhlimaan. Ja mä löysin Jussin, sun veljen.

Jenni istui baarijakkaralla ja heilutti jalkojaan. Jossain hänen sisällään oli sellainen tunne kuin mannerlaatat olisivat hitaasti muuttaneet asentoaan. Tai ehkä ne olivat liikkumassa oikeille paikoilleen?

– Se oli sellainen raikas maalaispoika, opiskeli agronomiksi. Mun olis pitänyt arvata, miten siinä käy. Se oli aamulla ihan kauhuissaan, kertoi olevansa kihloissa ja menevänsä naimisiin ja suurin piirtein pakeni paikalta karmit kaulassa.

– Muistaako se sut?

– Se oli rappusilla vastassa, kun me mentiin. Se halasi ja sanoi, ettei ole koskaan unohtanut mua.

Oskarilla oli kyyneleitä silmissään. – Ja arvaa mitä. Mäkään en ole koskaan unohtanut sitä.

Oli keskiviikko. Jenni istui tutulla paikalla kameran vieressä kylpylän ravintolaan rakennetussa haastattelunurkkauksessa. Elina istui häntä vastapäätä kauniissa housupuvussa, moitteettomasti meikattuna ja jokainen hius paikallaan.

Jossain kameran takana seisoi Henriksi esittäytynyt mies, joka vietti kylpyläviikkoa Elinan kanssa. Henri oli ollut tutun näköinen, ja huomatessaan Jennin miettivän asiaa hän oli kertonut omistavansa autokorjaamon Huhtajärvellä.

– Aloitetaanko? kysyi Elina.

Jenni nyökkäsi päättäväisesti.

– Aloitetaan.

– Mä olin 15-vuotias koulutyttö, kun tutustuin herttaiseen ja mukavaan poikaan, joka tuskaili seksuaalisen identiteettinsä kanssa, sanoi Elina ensimmäisenä lauseenaan.

Homo tuli taloon -sarjan viimeisestä jaksosta tulisi hitonmoinen paukku, se oli varmaa.

Elina kertoi, miten Juhani ja hän olivat kaikesta huolimatta hiljalleen rakastuneet, ja Juhani oli päättänyt haluta viettää koko elämänsä naisen kanssa. Tai ainakin yrittää. He olivat joka tapauksessa toistensa parhaita ystäviä, ja molemmat halusivat lapsia ja perheen. Ehkä se riittäisi.

– Oliko teidän pakko mennä naimisiin asti, Jenni kuuli kysyvänsä.

– Naimisiinmeno oli enemmän ympäristön painetta kuin meidän omaa tahtoa. Juhanin äiti oli siinä aika vahva tekijä. Meille olisi riittänyt yhdessä asuminen ja lapset.

Vastaus ei ollut yllätys.

– Voitko sä kertoa, mikä nyt on muuttunut?

Elina huokaisi syvään. – Mikä nyt on muuttunut? Me ollaan kasvettu aikuisiksi. Mitä vanhemmaksi tulee, sen vaikeampaa on yrittää olla jotakin, mitä ei ole. Se koskee mua ihan yhtä lailla kuin Juhaniakin, mutta Juhania vielä enemmän. Se on tavallaan tehnyt itselleen väkivaltaa jo monta vuotta.

– Sä olet täällä kylpylälomalla ilmeisesti erään Henrin kanssa. Kertoisitko Henristä?

Elina vilkaisi vaistomaisesti kameran ohi ja hymyili pikaisesti Henrille. He olivat jo aiemmin esiintyneet vapaasti yhdessä kameran edessä.

– Henri on ollut kuvioissa pari vuotta. Meillä on ollut... miten sen nyt sanoisi... käytännön järjestely. Mutta jokin aika sitten me tajuttiin, että ollaan rakastuttu toisiimme, se tavallaan oli se viimeinen tekijä, joka laittoi lumipallon liikkeelle.

Uskomatonta kyllä, Jenni oli alkanut uskoa, että Juhani ja Elina olivat todella miettineet asiat halki ja olivat valmiita kaikkeen siihen, mitä tv-ohjelmasta seuraisi.

Mutta miksi? Sen hän halusi tietää. Miksi he halusivat hoitaa asian näin julkisella ja monien mielestä varmaan nöyryyttävällä tavalla.

Elina siemaisi vettä ja mietti pitkään, ennen kuin vastasi kysymykseen.

– Tavallaan Juhanin ja mun avioliitto osoittautui erehdykseksi jo ennen kuin me mentiin naimisiin. Juhani opiskeli Helsingissä ja sillä oli ollut yhden yön juttu miehen kanssa. Sen jälkeen Juhani oli tiennyt, kuka se on, mutta siltä kesti tosi pitkään, ennen kuin se tunnusti sen mulle. Tai itselleen.

– Ja se yhden yön juttu oli Oskari.

– Se yhden yön juttu oli Oskari. Juhani on aina seurannut sen uraa, ja kun se lopulta kertoi koko tarinan, me on puhuttu Oskarista paljon.

Elina piti taas taukoa, mutta Jenni ei mennyt väliin uudella kysymyksellä vaan antoi kälynsä miettiä. Hänellä oli outo tunne, että jokaisella lauseella Elina muuttui hänelle vieraammaksi ja haastattelu helpommaksi tehdä.

– Meillä ei ole mitään menetettävää, Elina sanoi lopulta. – Me erotaan joka tapauksessa, ja Henri ja minä päädytään yhteen. Jos ihmiset ei tiedä koko tarinaa, mä näytän kodinrikkojalta. Juhanikaan ei halua sitä.

Elina nosti taas lasiaan ja jäi tuijottamaan haastattelua varten pystytettyjen valojen heijastumista veden pinnasta. Sitten hän laski lasin takaisin pöydälle.

– Juhani on tosissaan ajatellut Oskaria kaikki nämä vuodet. Me ajateltiin, että jos olisi edes pienen pieni mahdollisuus... vaikka hassuahan se on. Mutta ajatelkaa, jos ne rakastuisivat toisiinsa, ja sitten se kaikki näytettäisiin televisiossa. Kenenkään ei tarvitsisi miettiä, kuka petti ketäkin, tai iskikö Oskari viattoman perheenisän. Se olisi täydellistä.

Samana iltana Jenni seisoi veljensä oven takana. Hän veti syvään henkeä, koputti ja astui sisään. Ovi oli auki niin kuin aina.

– Täällä! kuului Juhanin ääni syvemmältä talosta.

Juhani ja Oskari istuivat vierekkäin olohuoneen sohvalla katsomassa leffaa. Oskari pysäytti dvd:n kaukosäätimellä ja nousi sohvalta. – Teillä on varmasti puhuttavaa. Mä käyn keittämässä teetä.

Jenni istui Oskarin vapaaksi jättämälle paikalle.

– Teidän juttu oikeasti tapahtuu? hän kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.

– Ei tätä kenenkään ole vaikeampi uskoa kuin mun, Juhani naurahti. – Mä olin vuosikaudet ajatellut, että se yö Oskarin kanssa oli mulle tärkeä vain sen takia, että  se oli ensimmäinen ja ainut yö miehen kanssa. Mutta on niitä muitakin öitä sitten ollut. Eikä mikään ole tuntunut samalta.

– Ja Oskari on samaa mieltä?

– Multa meinasi mennä jalat alta, kun mä tajusin, että se ylipäätään muistaa mut.

Jenni pyyhkäisi kyyneleen silmä­nurkastaan. – Tää kuulostaa varmaan kauhean itsekkäältä, mutta miksi sä et koskaan kertonut mulle. Joonaskin tiesi, ainakin jotain.

Juhani kietoi käsivartensa hänen olkapäilleen. – Sä et ollut täällä, veli sanoi yksinkertaisesti. – Ja silloinkin kun sä olit täällä, sä et oikeasti ollut. Mieti nyt, sä asuit meidän luona keväällä, etkä tajunnut mitään. Sulla on vähän sellainen vika, sä et aina ole oikeasti läsnä.

Oskari tuli juuri sisään teetarjotinta kantaen. – Juhani on oikeassa. Sun pitäisi itse nähdä, miten erilainen sä olet, kun sä haastattelet ihmisiä. Sä olet skarppi ja empaattinen. Muun ajan sä osaat olla varsinainen unissakävelijä.

Juhani puristi Jenniä lähemmäs. – Oskari tosin on kertonut, että sä osaat olla tosi läsnäolevainen myös sen herra ohjaajan seurassa.

Jenni punastui.

– Niin tyttö, kuuntelepas setiä, Oskari hymyili. – Me annetaan sulle tehtäväksi laittaa asiat kuntoon Peten kanssa. Se on käsky.

Kuvaukset päättyivät perjantai-iltana, kun Elina palasi kotiin kylpylästä. Virallisesti jakso loppui niin kuin muutkin: Oskari lausui hyvästit perheelle ja Homo tuli taloon -auto kaasutti pihasta pois.

Viimeisessä haastattelussaan Elina ja Juhani vahvistivat eropäätöksensä ja kertoivat, miten aikoivat ottaa asian puheeksi lasten kanssa.

Kameroiden sammuttua kuvausryhmän auto ajoi takaisin Kuunsillan pihaan ja kaikki, Oskari mukaan luettuna, majoittuivat mökkiin vielä pariksi yöksi.

Pete oli sopinut Sari Sandbergin kanssa ylimääräisestä mökkivuokrasta. Tuottaja oli melkein pissinyt housuihinsa kuullessaan, millainen jakso Niskasista oli tulossa, eikä ollut pistänyt hanttiin, kun Pete oli ilmoittanut ryhmän jäävän Huhtajärvelle juhlimaan hänen siskonsa häitä ja ohjelman loppukaronkkaa.

– Pyydä Pippaa soittamaan mulle, niin me sovitaan, paljonko se voi höylätä tarjoiluja firman piikkiin, Sari oli opastanut Peteä. – Ja pidetään virallisempi karonkka sitten, kun palaatte Helsinkiin.

– Kaksi karonkkaa, Koistinen oli ihmetellyt. – Nyt on maailmankirjat sekaisin.

Kuvausten jälkeen Pete ilmestyi kartanon keittiöön ja otti seuraavan päivän tarjoilut haltuunsa.

Se olikin hyvä, sillä Joonas, Maikki ja Jenni olivat saaneet keittiössä aikaiseksi enemmän sotkua kuin mitään muuta. Anu oli joutunut iltapäivällä lähtemään Samun luo hääpukunsa lopulliseen sovitukseen ja oli viime töikseen soittanut veljelleen hätäpuhelun.

– Se sanoi, että parhaassa tapauksessa te vain mokaatte ruuat, mutta pahimmassa tapauksessa poltatte koko kartanon, Pete oli sanonut nauraen sitoessaan esiliinaa -ympärilleen.
Peten ohjauksessa tarjoamiset alkoivat valmistua kuin taikaiskusta. Jenni melkein itki ilosta vetäessään uunista täydellisen muotoisia hääkakun kerroksia yhden toisensa jälkeen. Varsinainen kakku viimeisteltäisiin vasta seuraavana päivänä, mutta voileipäkakut nelikko teki jo valmiiksi. Kun jäljellä oli enää niiden koristelu, Pete lähetti Joonaksen ja Maikin nukkumaan.

Jenni ja Pete työskentelivät tuttavallisesti rinnakkain, kumpikin oman kakkunsa parissa. Pete teki koristelut edellä ja Jenni katsoi mallia. Kurkkujen, tomaattien ja meetvurstiruusukkeiden asettelu oli melkein hypnoottista.

Kun kakut tulivat valmiiksi, Pete kaappasi Jennin syliinsä ja työnsi viimeisen kurkunpalan tämän suuhun. He katsoivat toisiaan silmiin hymyillen. Pete oli juuri sanomassa jotakin, kun hänen puhelimensa alkoi soida farkkujen taskussa.

Jenni tiesi Peten ilmeestä heti, kuka soittaa. Hän hymyili surumielisesti ja irrottautui miehen sylistä.

– Jutellaan huomenna, hän sanoi hiljaa.

– Hi Jessica, Pete sanoi kävellessään keittiöstä ulos.
 

Kartanon pieni sali oli kauniimpi kuin koskaan. Jenni vilkaisi vielä taakseen asettuessaan seisomaan muun hääväen joukkoon huoneen toiseen päähän.

Pöydät oli peitetty valkoisilla liinoilla ja koristeltu ruusuilla ja kynttilöillä. Noutopöydällä oli valtavat kukka-asetelmat ja suuret, hopeiset kyntteliköt. Niiden keskellä kohosi huikean kaunis hääkakku, jonka huipulle Pete oli jossakin ihmeen välissä taiteillut marsipaanista hääparin. Sulhanen piti sylissään koiranroikaletta ja morsiamen vatsa kaartui pyöreänä valkoisen mekon alla. Kaikkea mies osasikin, Jenni mietti taas kerran.

Avoimesta ovesta Jenni näki, että Samu oikoi vielä eteisessä Anun hääpukua, mutta morsian hätisti pojan kimpustaan muiden vieraiden joukkoon. Jennin mielestä morsian näytti aika kalpealta, mutta hän pisti sen jännityksen piikkiin.

Mikon tytär Riina alkoi soittaa flyygelillä häämarssia. Anu ja Mikko kävelivät saliin.

Seremonia oli lyhyt, yksinkertainen ja kaunis. Sen lopuksi Anu ja Mikko suutelivat hartaasti, kunnes Riina alkoi pyöritellä silmiään ja aloitti pontevasti häämarssin uudelleen.

Mikko tarttui Anua kyynärtaipeesta ja oli lähdössä kävelemään hääväen läpi, mutta Anu pidätteli häntä.

– Mä en viitsinyt sanoa aikaisemmin, mutta meillä ei taida nyt olla aikaa jäädä juhlimaan.

Mikon silmät levisivät.

– Kohtuullisen tiuhaan jo, Anu vahvisti. – Taitaa olla tosi kyseessä.

Samassa hän voihkaisi ja taipui kaksinkerroin mahaansa pidellen.

Mikkoon tuli vauhtia. – Onko sulla se varustelaukku mukana täällä?

– Eteisessä, kuiskasi Anu hampaidensa välistä.

Jenni juoksi keittiöön ja nappasi mukaansa kaksi isoa, kannellista muoviastiaa ja paperikassin. Sitten hän kipaisi takaisin juhlasaliin.

Pete tajusi heti, mitä Jennillä oli mielessä. Hän otti toisen astian ja leikkasi siihen valtavan palan voileipäkakkua. Samaan aikaan Jenni lohkaisi ison kimpaleen hääkakun alinta kerrosta ja keikautti sen toiseen astiaan.

– Sehän meni luontevasti, Pete kiusasi. – Mutta unohdit polkaista.

Jenni laittoi molemmat astiat paperikassiin ja kiikutti kassin Mikon käteen. Vastavihityt olivat jo matkalla ulko-ovelle.

– Voileipäkakku on Mikolle evääksi ja hääkakun saatte syödä sitten, kun urakka on ohi, Jenni sanoi ja halasi nopeasti molempia. – Ja onneksi olkoon!

– Älä nyt vielä onnittele! Anu puuskutti.

– Naimisiinmenosta, hölmö, Jenni nauroi.

Mikko soitti sairaalasta vain kolme tuntia myöhemmin. Kaksoset olivat syntyneet, tyttö ja poika. Ne olivat vahvoja ja voivat hyvin, samoin äitinsä.

Niskaset ja kuvausryhmä hurrasivat ja skoolasivat Pipan hankkimalla samppanjalla.

Jenni katseli ympärilleen ja ihmetteli, miten paljon asiat olivat muuttuneet viikossa. Oskari ja Juhani kilistivät lasejaan katsoen toisiaan silmiin ja hymyillen leveästi. Elina puolestaan oli seissyt koko päivän lähellä Henriä ja koskettanut välillä miestä huomaamattomasti. Nyt he siemaisivat samppanjalasinsa kerralla tyhjäksi ja halasivat toisiaan tiukasti.

Juuri sillä hetkellä äiti ja isä Niskanen kävelivät sisään.

Hälyn, huudon ja ihmettelyn keskellä Pete hiipi Jennin viereen ja tarttui tätä tiukasti käsivarresta. Kukaan ei huomannut, kun he livahtivat ovesta ja pakenivat keittiöön.

Pete leikkasi heille palat ylimääräiseksi jäänyttä voileipäkakkua ja avasi uuden samppanjapullon.

– Aikooko herrasmies juottaa mut humalaan, Jenni kysyi.

– Ehdottomasti. Ja itseni myös. Ei kukaan kestä sun perhettä selvin päin.

Jenni nauroi, mutta Peten ilme pysyi vakavana.  Jenni katsoi miestä tutkivasti.

– Jessica ei sitten tullut häihin?

Mies nosti nopeasti katseensa hänen silmiinsä. – Se on Dubaissa. Ollut siitä päivästä saakka, kun näit sen sairaalassa. Ei se ehtinyt paljon Suomesta nähdä, lentokentän ja Töölön tapaturma-aseman.

– Sääli.

– Ja hitot on. Se on sääli, että sun piti nähdä Jessica ja kärsiä siitä, että mä en ollut osannut hoitaa asioita kunnolla. Ja se on sääli, että mä olin niin pelkuri, etten uskaltanut olla sulle rehellinen alusta saakka. Mutta sellaista se on, kun rakastuu suin päin ja pelkää menettävänsä toisen.

– Sellaista se on, Jenni myönsi. – Sellaista se on, kun rakastuu suin päin.

Samassa hän oli Peten sylissä. Tämä piteli häntä tiukasti rintaansa vasten, ennen kuin kumartui suutelemaan hänen huuliaan.

– Mitä sä mietit, Pete kysyi, kun suudelma ikuisuutta myöhemmin päättyi ja mies heijasi häntä sylissään.

– Mä mietin, että mä olen tässä, Jenni kuiskasi ihmeissään. – Että mä olen oikeasti tässä enkä koskaan enää aio olla missään muualla.