Jatkis: Unelmaduuni, osa 7

0 kommenttia

26.01.2012 09:00

Jennillä ei ollut aavistustakaan, mistä hän sai oikein voimia hillitä itsensä. Hän veti syvään henkeä ja tarttui tytön – Jessican – ojennettuun käteen.

– Hei, hän tervehti englanniksi. – Mä olen tosiaan Jenni, Peten työkaveri.

Hän kätteli reippaasti ja siirtyi sitten kohti Peten sänkyä. Tämän silmät seurasivat häntä vuoteesta väsyneinä ja varuillaan.

– Meillä alkaa ihan kohta palaveri, Jenni höpötti iloisesti, edelleen englanniksi. – Mä tulin vain nopeasti pistäytymään ja tuomaan koko työryhmän puolesta vähän tuliaisia.

Jenni laittoi suklaalevyn, kukat ja äkkiä kovin lapselliselta tuntuvan lehden Peten pöydälle ja alkoi perääntyä vuoteen vierestä.

– Jenni... Pete kähisi hiljaa ja ojensi kättään häntä kohti.

Jenni hymyili edelleen suu korvissa. Hän vaihtoi kielen suomeen.

– Turpa kiinni, saasta. Älä puhu mulle.

Jessica oli seurannut heitä silmät kapeina viiruina. Ilmeisesti hän ei huomannut mitään epäilyttävää, koskapa väläytti lumenvalkoisen hymynsä ja tarttui Peten käteen toisella puolen sänkyä.

– Hän taitaa haluta jo takaisin töihin. Ei tule kuuloonkaan, muru.

– Niin muru, Jennin suupieliin alkoi jo sattua. – Ei tule kuuloonkaan.

Hän puristi Peten peiton alta pilkistävää varvasta ohimennessään. – Parane pian, hän toivotti vielä englanniksi. Sitten hän käveli reippain askelin ovelle. Hänen silmänsä ehtivät kyyneltyä jo ennen kuin hän sai sen auki.

Jenni pääsi ulos asti. Sitten kyyneleitä oli niin paljon, että hän pelkäsi kävelevänsä päin bussia, jollei pysähtyisi hetkeksi. Hän istui penkille sairaalan ovien ulkopuolelle, tuijotti kaukaisuuteen ja antoi kyynelten valua.

Tässä hän oli hyvä. Hän tiesi pystyvänsä valuttamaan pahimman olon nopeasti ulos ja sitten laittamaan tunteilleen kannen päälle. Hän palaisi asiaan vasta, kun siihen olisi aikaa ja tilaa.

Penkin toisessa päässä istui harmaankalpea mies sairaalan pyjamassa ja aamutakissa. Hän veti yhdellä kädellä tupakkaa ja piti toisella kiinni tippapullotelineestä. Pari kertaa mies näytti siltä, että aikoi kysyä Jenniltä jotain, mutta vajosi aina takaisin omaan surkeuteensa.

Lopulta mies kääntyi ja kysyi ykskantaan: – Joku kuoli?

Jenni pudisti päätään. – Petollinen mies.

Mies tuhahti halveksivasti ja sytytti uuden tupakan edellisen jämistä. Hän ei vaivautunut enää edes katsomaan Jenniä.

Näinhän se oli. Maailma ei ollut kaatunut. Kukaan ei ollut kuollut. Peten pääkin oli valmiiksi halki, hänen ei tarvitsisi enää kumauttaa miestä kalloon.

Elämä kai jatkui.

Tasan kolmelta Jenni astui Windmillin tuttuun palaverihuoneeseen. Sari, Koistinen, Oskari ja Pippa istuivat jo siellä. Valkokankaalla pyöri Koistisen edellisenä yönä kuvaamaa materiaalia.

Jenni istui hiljaa alas ja katsoi nauhan loppuun. Hän yllättyi, miten nopeasti kaikki oli loppujen lopuksi mennyt. Paikan päällä oli tuntunut siltä kuin Jykä oli puristanut Oskaria kurkusta tuntikausia, mutta todellisuudessa aikaa oli kulunut korkeintaan kymmeniä sekunteja.

Kamera oli jatkanut kuvaamista senkin jälkeen, kun Koistinen oli heittänyt sen sängylle. Vinossa olevassa kuvassa näkyi ensin Koistisen selkää, sitten lattialle tammen lailla kaatuva Jykä ja viimeisenä Oskarin punaiset kasvot, kun hän heittäytyi Jykän jalkojen päälle.

Koistinen sammutti suoraan videotykkiin liitetyn kameransa ja hetken he kaikki olivat hiljaa. Oskari sormeili liinaa, jonka oli sitonut kaulaansa.

Jennin kysyvän katseen nähdessään hän raotti liinaa vähän. Ihossa oli punaiset jäljet, mutta kaula ei näyttänyt läheskään niin pahalta kuin Jenni oli pelännyt.

– Nyt siinä ei ole edes meikkivoidetta. Sen saa piiloon, jos tarvitsee, Oskari vakuutti. – Miten Pete?

Kaikki kääntyivät katsomaan Jenniä.

– Ihan ok, hän sanoi lyhyesti.

Sari jatkoi aiheesta. – Tietääkseni Pete sai kohtuullisen kovan aivotärähdyksen. Hän oli vielä yön ajan sekava ja oksenteli mutta voi nyt jo paljon paremmin. On kuitenkin selvää, että hän on ainakin jonkin aikaa sairauslomalla.

Jenni nyökytteli aivan kuin olisi ollut sanomassa täsmälleen samat asiat, jos olisi vain ehtinyt.

Sari nousi sillä aikaa seisomaan ja ryki virallisena. Tuottaja näytti kalpealta mutta päättäväiseltä.

– No niin, puidaan tämä onneton tapaus nyt loppuun. Ihan ensimmäiseksi, kiitos ja anteeksipyyntö sulle Jenni.

Jenni punastui ja mutisi jotain epämääräistä.

– Teit kaikki oikeat ratkaisut pahassa paikassa, sen tuo äskeinen nauha osoitti enemmän kuin selvästi. Itse en sillä lailla keskellä yötä yllätettynä ollut ollenkaan kartalla, etkä kyllä toisaalta antanut mahdollisuutta edes yrittää ymmärtää, mitä oli tekeillä. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin.

Sari veti henkeä ja siemaisi kahvikupistaan.

– Puhuin äsken Helenan kanssa puhelimessa. Jykä on päässyt putkasta kotiin. Hän on hyvin häpeissään ja pahoillaan kaikesta.

– Oliko sillä joku selitys? kysyi Pippa.

– Se tavallisen suomalaisen miehen selitys: liikaa viinaa ja filmi poikki. Se oli ilmeisesti mennyt paniikkiin siitä ajatuksesta, että joutuisi lähtemään Oskarin ja poikien kanssa julkisesti liikkeelle 'niin kuin joku perkeleen perhe'.

Oskarilta pääsi hysteerinen pieni naurunpurskahdus. Sari hymyili hänelle ymmärtäväisesti.

– Tuotantoyhtiö ei aio nostaa tästä mitään juttua, vaikka Jykän käytöksen takia jakso jää tekemättä, eli periaatteessa kaikki sopimukset on rikottu. Pete ja Oskari saavat päättää itse, vievätkö omat pahoinpitelysyytteensä eteenpäin.

Palaverihuoneen ovi avautui ja sisään astui Kari Lumme. Sari tervehti veteraaniohjaajaa ja viittasi tätä istumaan.

– Mennäänpä sitten eteenpäin. Seuraavan jakson kuvaukset alkavat aikataulun mukaisesti. Peteä tuuraa Kari.

Lumme heilautti laiskasti kättään. Oskari rypisti kulmiaan ja käsi palasi takaisin sormeilemaan kaulaliinan solmua.

– Tämän suhteen siis kaikki kunnossa, jatkoi Sari. – Isompi ongelma onkin sitten se, että meillä on vielä kaksi jaksoa tekemättä.

Ongelma se totisesti oli. Tuotantoon varattu aika loppui seuraavan jakson kuvausten jälkeen. Sponsoriautot pitäisi palauttaa, ja mikä vielä hankalampaa, Koistinen ja Tero oli saman tien varattu toiseen produktioon. Mitä kauemmin he jatkaisivat Homo tuli taloon -kuvauksissa, sitä kalliimmaksi Sarille tulisi hankkia toiseen ohjelmaan heidän tilalleen korvaavat miehet.

– Meidän oli valittava viimeiseen jaksoon perhe, jolle kuvaukset sopivat mahdollisimman kiireisellä aikataululla, eli heti seuraavan jakson perään.

Sarin katse nauliutui Jenniin.

– Jenni, sun veljen perhe oli ainoa, joka suostui.

Jenni huokaisi alistuneena. Hän oli arvannut tämän.

Homo tuli taloon -sarjan toiseksi viimeinen jakso kuvattiin Savonlinnassa. Oskari oli odottanut kuvauksia innoissaan, sillä hän oli kaupungista kotoisin ja uskoi, että siitä olisi hyötyä.

Partaset olivat sarjan vanhin perhe. Isä Markku oli 52-vuotias ja äiti Ingakin lähestyi viittäkymppiä. Perheen pojat Rami ja Jarno olivat 16- ja 14-vuotiaat.

Perhe asui ihanassa vanhassa puutalossa keskustan tuntumassa. Pihalla oli kaksipuolinen keinu, grillikatos ja ristikkoikkunainen söpö pikkutalo, jossa Markun isovanhemmat olivat kuulemma alun perin asuneet rakentaessaan päätaloa. Nykyisin se oli Ingan valtakuntaa, "äiten mökki", niin kuin muu perhe sitä naureskellen kutsui.

Äitelle naureskeltiin Partasten perheessä muutenkin aika paljon. Insinööri-isä ja hänen kaksi klooniksi kasvanutta poikaansa olivat sitä suomalaista ihmistyyppiä, joille mikään asia ei ollut todellinen, jollei sitä pystynyt todistamaan matemaattisella kaavalla. Inga oli heidän mielestään toivoton hörhö; äite seurasi horoskooppeja, käytti homeopaattisia lääkkeitä, juoksi reikihoidoissa ja uskoi enkeleihin.

Inga ei itsekään pitänyt itseään erityisen uskottavana.

– Mä olen tällainen sählääjä. Aina myöhässä, aina väärässä paikassa, aina kaikki sotkussa. Ihan toivoton tapaus.

Lyhyen tuttavuuden perusteella Jenni piti Ingaa fiksuna, empaattisena naisena, ja oli ihmeissään tämän itsetunnon puutteesta. Aina kaikki sotkussa? Hän katsoi ympärilleen Partasten tahrattomassa olohuoneessa, jossa jokainen esine oli kauniisti paikallaan. 

Tai ainakin oli ollut, ennen kuin Kari Lumme oli alkanut muuttaa huonekalujen järjestystä saadakseen aikaiseksi mielestään täydellisen haastattelutaustan.

Kuvaukset olivat alkaneet kaikin tavoin tahmeasti. Siinä missä he olivat aikaisemmissa jaksoissa sujahtaneet kameroineen joustavasti perheiden arkeen, Partasilla oli kierretty taloa moneen kertaan tutkimassa valaistusta ja suunnittelemassa kuvakulmia.

Päivän aluksi Kari oli kuvauttanut Ingaa ja Markkua tekemässä yhdessä ruokaa ja evästänyt näitä "seisomaan rintamasuunta kameraan päin ja juttelemaan ihan luonnollisesti". Ohjaaja itse oli lopputulokseen tyytyväinen, mutta Jenni oli kauhuissaan.

Sama meno oli jatkunut koko päivän. Ainuttakaan tilannetta ei kuvattu aitona. Jos Kari sattui näkemään perheen tekemässä jotain kiinnostavaa, hän keskeytti heidät, tuumaili ja suunnitteli hetken, asemoi Koistisen paikoilleen ja pyysi sitten Partasia esittämään saman uudelleen.

Lounastauolla läheisessä kahvilassa Kari meni hetkeksi ulos puhumaan puhelimeen, ja Koistinen käytti tilaisuutta hyväkseen. Hän rojautti pitkän ruhonsa Jenniä vastapäätä ja pyöritteli hammastikkua suupielessään.

– Miten tää hoidetaan?

– Mä soitan illalla hotellista Sarille ja yritän itsekin puhua Karin kanssa. Ei yksi jakso voi erottua näin paljon visuaalisesti muista.

Jenni kumartui lähemmäs.

– Siihen asti sä tuuttaat menemään niin paljon kun ehdit. Vaikka salaa Karilta. Tärkeintä on saada kunnollista kuvitusta yhteishaastatteluihin ennen kun Inga lähtee Tampereelle.

– Asia pihvi, kuittasi Koistinen.

Sekä Sari että Jenni puhuivat pitkään ohjaajan kanssa ja tämä vakuutti ymmärtävänsä, mutta kun ohjelman teko jatkui seuraavana päivänä, meno ei ollut muuttunut miksikään.

Varsinkin Rami ja Jarno alkoivat nopeasti turhautua kuvauksiin. Kameran edessä olo ei selkeästi ollut lainkaan niin hauskaa kuin he olivat etukäteen ajatelleet.

– Tällaista tämä televisiohomma on, etupäässä odottelua, selitti Kari myhäillen.

Oskari oli aivan raivona. Toisin kuin Pete, Kari ei antanut hänen tehdä spontaanisti mitään. Jokaisesta ratkaisusta, melkein jokaisesta sanastakin, olisi pitänyt keskustella etukäteen ohjaajan kanssa.

Tilanne vain paheni, kun Oskari alkoi tehdä alustavia suunnitelmia Partasten kodin uutta ilmettä varten.

Markku oli 1980-luvulla saanut tahtonsa läpi ja tehnyt talon keittiössä ison remontin. Entinen tupa oli seinän avulla pilkottu erilliseksi pikkukeittiöksi ja ruokailuhuoneeksi. Leivinuuni oli purettu, mutta piippu oli edelleen jäljellä ja kunnossa.

– Ei ole mennyt päivääkään, etten olisi katunut remonttia, oli Inga sanonut levitellen onnettomana käsiään surkean kokoisessa keittiössään.

Oskari halusi palauttaa kodin sydämen ennalleen leivinuunia myöten. Hänen vanha yläasteen luokkakaverinsa oli muurari ja oli jo luvannut tulla tekemään homman – mutta Kari pisti vastaan.

– Ihan älytöntä. Sarjan budjetti ei kestä tollaisia tempauksia.

Lausuntoa oli seurannut huutokilpailu, jossa tosin huutamisesta oli vastannut enimmäkseen Oskari. Kari ei ollut pyörtänyt päätöstään, vaikka Oskari oli soittanut Sarille ja varmistanut, että ohjelman budjetti salli vaikka kaksi leivinuunia.

Niinpä Jenni ei yllättynyt yhtään, kun Oskari ensimmäisen kuvauspäivänsä iltana lähetti hänelle tekstarin ja pyysi huoneeseensa. Hän ei tosin tiennyt, mitä olisi voinut tehdä miehen kiukkua laannuttaakseen.

Oskarin ovi oli auki, joten Jenni koputti kevyesti ja astui sisään. Huoneen asukas oli puhelimessa ja viittoi Jenniä sulkemaan oven perässään. Tämä teki työtä käskettyä ja istahti vuoteelle.
Oskari puhui Sari Sandbergin kanssa. Hän painoi puhelimen kaiuttimelle ja jatkoi keskustelua.

– Joko Kari lähtee tai minä! Tämä ei ole mitään tyhjää uhkailua, usko nyt, mä en tee sen kanssa töitä.

– Sä tiedät, että Pete ei ole vielä lähimainkaan työkunnossa, kuului kaiuttimesta Sari rauhoitteleva ääni.

– Jenni ohjaa! Oskari vilkaisi Jenniä, joka istui sängyn laidalla silmät suurina. – Se on just nyt tässä mun vieressä ja kuulee kaiken. Se on ihan valmis ottamaan vastuun. Se on eilen ja tänään tehnyt kaikkensa, että täältä on ylipäätään saatu aikaiseksi mitään tv-ohjelmaa muistuttavaa matskua ja se on tuhannesti kykenevämpi hoitamaan tän keikan loppuun kuin Kari.

Sari oli hetken aivan hiljaa. Sitten puhelimesta kuului huokaisu.

– Anna Jennille.

Oskari ojensi puhelimen voitonriemuisesti hymyillen.

– Jenni, sopersi Jenni puhelimeen pienellä äänellä.

Sarin ääni oli tiukka. – Pystytkö sä tähän? Oletko sä valmis ottamaan vastuun?

Jenni nielaisi. – Pystyn ja olen valmis. Koistinen auttaa mua.

– Hyvä on, sanoi Sari lyhyesti.

– Mä soitan Karille. Se lähtee huomenna aamulennolla takaisin Helsinkiin.

Seuraavissa päivissä oli ainakin se erittäin hyvä puoli, ettei Jennillä ollut yhtään ylimääräistä aikaa ajatella Peteä. Pikkuhiljaa hänen paniikkinsa alkoi hellittää, itsevarmuus kasvoi ja hän alkoi nauttia uudesta roolistaan.

Oli jo neljäs kuvauspäivä, kun Jenni aivan sattumalta löysi Ingan maalaukset.

Leivinuunin muuraus oli puolivälissä ja ylimääräinen seinä oli kaadettu. Oskari väitteli parhaillaan siitä, saisiko luontokuvausta harrastavan Markun jättikokoiset valokuvavedokset siirtää olohuoneen seiniltä tämä omaan työhuoneeseen.

Tai ei hän tietenkään mitään väitellyt, oli vain ilmoittanut järkyttyneelle isännälle, että näin tehdään. Samalla hän oli tehnyt tiettäväksi, että tummanvihreät Fjällrävenin reisitaskuhousut olivat kyllä ihan kätevä asuste lintubongausretkelle mutta eivät minnekään muualle.

Jenni oli käynyt "äiten mökissä" pari kertaa aiemmin, ja hänellä oli ollut sellainen tunne, että sieltä puuttui jotain. Aivan kuin Inga olisi siivonnut jotain huolellisesti pois näkyvistä ennen kuin lähti kylpylälomalleen.

Sinä aamupäivänä hän tuli ensimmäistä kertaa avanneeksi eteisessä pienen oven, jota arveli komeroksi. Yllättäen sen takaa paljastui pieni huone ikkunoineen kaikkineen.

Kankaat olivat nojallaan kuvapuoli seinään päin. Ne täyttivät koko huoneen ja paikoin niitä oli kaksi tai kolme päällekkäin. Suurimmat olivat melkein koko seinän kokoisia. Ikkunan alla oli pöytä, joka oli täynnä värejä, pensseleitä ja suteja.

Jenni käänsi ensimmäiseksi käteensä osuneen kankaan. Hän katsoi sitä pitkään, nosti sitten maalauksen ja käänsi sen kokonaan ympäri. – Hyvä luoja, hän henkäisi.

Hetkeä myöhemmin joukko meni pitkin pihapolkua peräkanaa, ensin Oskari, sitten Koistinen kameroineen ja Tero äänitysvehkeineen ja viimeisenä Jenni ja Pippa. Jenni oli antanut Oskarille tehtäväksi mennä mökkiin ja nuuskia niin kauan, että löytäisi jotain mielenkiintoista.

Siihen ei mennyt kauan.

Oskarin leuka loksahti, kun hän näki ensimmäisen maalauksen. Hän kantoi joka ainoan taulun mökin ison huoneen puolelle, ja kun hän oli saanut urakan valmiiksi, hän jäi huoneen keskelle seisomaan. Hän itki, ja Jenni näki, että kyyneleet olivat aitoja.
Ingan maalaukset olivat huikeita. Läheltä katsottuna ne näyttivät vain abstrakteilta, paksuilta väripinnoilta, mutta kauempaa paljastui toisenlainen tarina.

Ne olivat lähikuvia kukan osista. Ruusun terälehden monet eri värisävyt ja käpertynyt, tumma reuna, päivänkakkaran röpelöinen, keltainen keskusta ja aavistus valkoisista terälehdistä, unikon mustapunainen sisusta ja heteet, jotka tuntuivat kohoavan taulusta kolmiulotteisina kohti katsojaa. Liljoja, orkideoja, voikukkia, kiinanruusuja, ruiskukkia, valkovuokkoja, lumpeita, verenpisaroita. Huone näytti siltä kuin kukkakauppa olisi räjähtänyt siellä.

Markku oli taulut nähdessään yhtä hämmästynyt kuin kaikki muutkin. Silkka maalausten määrä oli mykistänyt miehen. – Kyllähän se aina valittaa, että väreihin menee kauheasti rahaa, hän oli mutissut.

Inga oli pari vuotta sitten perinyt vanhemmiltaan mukavan pesä­munan ja oli aviopuolisoiden sanattomalla sopimuksella saanut tehdä rahoilla mitä halusi. Hän oli halunnut omaa rauhaa mökissä.

– En mä tiennyt. Mä joskus kysyin, että eikö se voisi maalata vaikka lasten muotokuvat tai jotain, mitä voisi viedä sukulaisille 50-vuotislahjaksi, mutta se sanoi, että tämä on sille sellaista omaa terapiaa vaan, Markku ihmetteli.

– Omaa terapiaa vaan, toisti Oskari päätään pyöritellen.

Kun Jenni jälkeenpäin katsoi Homo tuli taloon -ohjelmia, hänen mielihetkensä oli aina Savonlinnan jakson loppu.

Oskari oli tehnyt ihmeitä lyhyessä ajassa. Saman tien mökin salaisuuden paljastuttua hän oli soittanut Helsinkiin tutulle galleristille, joka piti kesäisin Savonlinnassa kesä­näyttelyjä.

Hetken taivuttelun jälkeen nainen oli suostunut hyppäämään autoonsa ja ajamaan saman tien Savonlinnaan katsomaan Ingan tauluja.

Lopputuloksena oli, että kesägalleria järjesti historiansa ensimmäisen talvinäyttelyn. Galleristin toiveena oli saada Ingan taulut heti näyttelyn jälkeen esille myös Helsinkiin, mutta sekä Oskarin että Markun mielestä sitä piti sentään kysyä taiteilijalta itseltään.

Inga saapui Tampereelta kotiin kampaajan, meikkaajan ja vaatekaupan kautta. Oskari talutti hänet kotiin silmät sidottuina ja otti siteen pois vasta, kun he olivat päässeet talon uuteen tupaan.

Leivinuunin lasiluukun takana rätisi tunnelmallinen tuli, ja perheen miehet olivat äiteetä vastassa tummissa puvuissa ja tyylikkäissä solmioissa. Markku oli kaatanut vaimolleen lasin samppanjaa.

Inga oli kyyneleet silmissä ja täysin tohkeissaan jo kaikesta tästä, mutta paras oli tietenkin vasta tulossa. Hänen silmänsä sidottiin uudelleen, matka jatkui autoon ja keskustan galleriaan, jonka edessä paloivat roihut ja sisällä kirkkaat halogeenit valaisivat Ingan kukkia.

Uskomattomien maalausten värit loistivat suurista ikkunoista ulos saakka. Galleria oli täynnä väkeä, kaikki Ingan ystävät ja sukulaiset olivat kokoontuneet juhlimaan näyttelyn avajaisia.

Juhlakalu itse alkoi itkeä heti, kun sai siteen pois silmiltään ja Markku ja pojatkin olivat liikuttuneita.

Oskari tietysti vollotti kuin pikkuvauva.

– Tämä on sulle vaikea tilanne.

– Me ollaan järjestelty asioita niin, että sun ei ole edes pakko lähteä sinne, jos sä et halua.

– Vaikka olisi tietysti hyvä, jos sä lähtisit. Harvoin tällaisesta sisä­piirin näkemyksestä pääsee nauttimaan.

Jenni katseli Sari Sandbergiä ja Peteä kyllästyneenä.

Peten sairausloma oli päättynyt ja tämä oli ilmaantunut Homo tuli taloon -sarjan viimeisen jakson palaveriin voimissaan ja hyväntuulisena – tosin hän ei ollut vielä kertaakaan katsonut Jenniä silmiin.

Sari ja Pete olivat tehneet vähän järjestelyjä sillä aikaa, kun he muut olivat olleet Savonlinnassa. Kakkostiimin Ansku oli valittu toimittajaksi Huhtajärvelle.

Kyllähän Jenni ymmärsi, että hän haastattelemassa omaa veljeään ja tämän perhettä olisi ollut liian vaikea yhtälö, mutta silti hänen takaraivossaan jäyti epäilys, että Pete ei vain halunnut häntä koko keikalle mukaan. Anskun värvääminen tuntui syrjäytykseltä.

Fiilis oli erityisen paha, koska hän oli hiljaa mielessään ehtinyt toivoa, että hyvin menneen Savonlinnan-keikan jälkeen hän olisi voinut jatkaa ohjaajana.

Mutta tietysti Pete halusi oman duuninsa takaisin.

– Totta kai mä lähden mukaan, Jenni sanoi suoraan Peteen tuijottaen. Tämä väisti taas hänen katsettaan. – Pakkohan mun on jotain tehdä palkkani eteen.

Sari nyökkäsi pontevasti. – Se on sitten sovittu. Tehdään niin, että sä hoidat torstaina kälysi haastattelun Tampereella, mutta muuten olet mukana Huhtajärvellä... vaikkapa eräänlaisen asiantuntijakonsultin asemassa.

Jenni nousi. – Jos ei ollut muuta, mä lähden kotiin pesemään pyykkiä. Täytyy varata taloyhtiön kuivaushuone, että saa kamat kuivaksi huomisaamuksi.

Petekin ponkaisi ylös. – Mä lähden yhtä matkaa.

– Yksi asia vielä, Sari keskeytti vähän nolon näköisenä.

Jenni jäi seisomaan käsi ovenkahvalla.

– Meillä on vähän majoitusongelmia. Huhtajärvellä ei nimittäin ole hotellia tai motellia, ja matka lähimmästä kaupungista on vähän turhan pitkä ajaa aamuin illoin.

– Mun perheellä on mökkikylä. Siellä pitäisi tähän aikaan olla hyvin tilaa. Jos me saatais kaksi isoa mökkiä, tytöt voisi majoittua toiseen ja pojat toiseen. Niissä on makuuparvi ja ainakin kaksi erillistä makkaria.

Sari meni entistä nolomman näköiseksi. – Pete niistä mökeistä mainitsikin, ja tuotantopäällikkö yritti järjestää asiaa. Se on soittanut pari kertaa, mutta teidän firman toimistosta on molemmilla kerroilla vastannut ilmeisesti sun äitisi. Eikä hän taida olla kauhean innoissaan näistä kuvauksista.

Jenni huokaisi; mutsin kiukuttelu lupasi hankalia aikoja kuvauksia ajatellen. – Kyllä se järjestyy. Mä soitan suoraan mun veljelle Joonakselle. Ei äidillä pitäisi olla mitään sanomista, kuka mökeissä asuu.

– Me maksamme tietysti ihan normaalin hinnan, Sari kiiruhti sanomaan.

– Tietysti. Mä vahvistan parin tunnin sisällä, että kaikki on ok.

Pete asetti askeleensa Jennin tahtiin ja lähti kuin kutsuttuna kävelemään tämän kanssa kohti Vallilaa. Kumpikaan ei puhunut vähään aikaan sanaakaan. Lopulta Pete rikkoi hiljaisuuden.

– Mä tiedän, että sä sanoit haluavasi puhua vasta viimeisen jakson kuvausten jälkeen, mutta tilanne on muuttunut.

Jenni vain hymähti.

– Sitä paitsi nyt olis viimeisen jakson jälkeen, jos kaikki olis mennyt hyvin.

Jenni pysähtyi ja kääntyi katsomaan miestä. – Mutta kaikki ei mennyt hyvin, vai mitä?

Pete tajusi, että hän ei puhunut pelkästään kuvauksista. – Ei, mies vastasi lyhyesti.

Jenni jatkoi kävelyä ja Pete harppasi parilla askeleella hänet kiinni. – Voitaisko me käydä jossain vaikka kahvilla?

– Mulla on kiire pyykille.

– Mä olin jättänyt sen.

Jenni seisahtui, mutta ei suostunut katsomaan miestä. – Olit vai olet?

– Olin ja olen. Mä sanoin Jessicalle Dubaista lähtiessäni, että en edes tiedä, olenko tulossa takaisin, että sen ei kannattaisi laskea mitään sen varaan.

– Tosi jämäkkää.

– Sitten me tavattiin ja mä laitoin sille samana iltana sähköpostia, että sen kannattaa vaan jatkaa elämäänsä ja unohtaa mut.

– Sähköpostia? Kas kun et tekstaria.

– Mä olisin soittanut, mutta se mökötti eikä vastannut mun puheluihin.

– Vastasiko se sähköpostiin?

– Ei.

– Mutta sä et mielestäsi seurustellut, kun kannoit mulle voileipiä ja viiniä laiturille mun broidin häissä? Koska olit tosiaan päivää aikaisemmin lähettänyt yhden sähköpostiviestin, johon et ollut saanut vastausta?

– Ja yrittänyt soittaa.

– Ja yrittänyt soittaa. Jessus Pete.

Jenni lähti taas harppomaan kohti kotia. Pete riensi perässä puolijuoksua.

– Vaikka sä jollakin kumman logiikalla olisit teoreettisesti ollutkin sinkku, kun sä hyppäsit sänkyyn mun kanssa, se ei poista sitä tosiasiaa, että sulta unohtui kertoa toi kaikki, Jenni paahtoi menemään.

– Tuntui vaan, ettei tullut sopivaa hetkeä.

– Ei vaan tullut sopivaa hetkeä kertoa, että sä olet tv-ohjaaja. Ei vaan tullut sopivaa hetkeä kertoa, että sä olet mun uusi pomo. Ei vaan tullut sopivaa hetkeä kertoa, että sä olit lähtenyt Suomeen suoraan mallin näköisen jenkkityttöystä­väsi lakanoista.

– Se on australialainen.

Jenni kiihdytti vauhtia päästäkseen miehestä eroon. Ei kai tämä aivotärähdyksensä jälkeen sentään juoksemaan pystynyt? – Ei vaan tullut sopivaa hetkeä kertoa! Pete Muurisen elämä pähkinänkuoressa! hän huusi.

Pete oli tosiaan jäänyt seisomaan muutaman askeleen päähän.

– Jenni, mä oon rakastunut sinuun.

Jenni pysähtyi. Hän sulki silmänsä ja veti henkeä. Itku kuristi kurkkua, mutta nyyhkytyksen sijasta häneltä pääsi tukahtunut naurunpyrskähdys. – Arvaa mitä. Nyt ei vaan ollut sopiva hetki kertoa tota.

Seuraavana päivänä ennen kello yhtätoista Homo tuli taloon -sarjan lyhyt kahden auton karavaani ajoi Huhtajärvelle. Jenni katseli paikkakuntaa auton ikkunasta ja ajatteli, että oli kulunut vähintään vuosisata siitä, kun hän oli viimeksi lähtenyt sieltä.
Koko ensimmäisen kuvauspäivän hänestä tuntui kuin lasiseinä olisi erottanut hänet muusta maailmasta. Lasin läpi ei tullut tuoksuja eikä tunteita eikä oikein ääntäkään.

Jossakin vaiheessa Ansku haastatteli Elinaa ja Juhania totisen keskittynyt ilme kasvoillaan, ja nämä vastailivat yhtä totisina. Jenni oli läsnä, mutta kun Oskari illalla kysyi, mitä päivän aikana oli puhuttu, hän ei osannut vastata mitään.

Ansku sen sijaan selasi tohkeissaan muistiinpanojaan. – Elina sanoi, että ne lähti mukaan, koska sen mielestä niiden perheellä oli joku iso asia opittavanaan. Mutta se ei suostunut sanomaan mikä.

Kuvausryhmä istuskeli rauhassa iltaa luksusmökki Kuunsillan olohuoneessa. Joonas oli varannut sen tytöille ja toisen ison mökin pojille, mutta Jennin toivomuksesta he olivat vaihtaneet majoituksia päikseen. Kuunsiltaan liittyi liikaa muistoja.

Muistojen aiheuttajaa ne eivät tuntuneet haittaavan. Pete retkotti nojatuolissa sipsikulho sylissään. Jenni oli eilisen rakkaudentunnustuksen jälkeen jättänyt miehen kadulle seisomaan, mutta tämä oli koko päivän käyttäytynyt aivan kuin heidän välillään ei olisi tapahtunut mitään outoa.

Itse asiassa kuin heidän välillään ei olisi tapahtunut koskaan mitään, piste.

Nyt Pete naputti ajatuksissaan alahuultaan perunalastulla ja tuijotti Jenniä. Lopulta hän heitti sipsin suuhunsa ja sanoi varovasti:

– Mulla on teoria siitä, mitä Elina haluaa niiden oppivan, mutta mä en sano mitään, ennen kuin Oskari pääsee hommiin huomenna.

– Uuh, kiehtovaa, Oskari hymyili.

Jenni katsoi Peteä haastavasti. – Ai sulla on teoria? Kerro se vaan nyt, niin mä voin murskata sen. Älä unohda, että mun helvetin tärkeä osa näissä kuvauksissa on olla oman perheeni asiantuntijakonsultti.

Peten silmissä välähti ärtymys. Hän raksautti toisen perunalastun kahtia kielellään ja imaisi kappaleet suuhunsa.

– Okei, hän sanoi. – Mä luulen, että sun veli on homo.