Jatkis: Rakkauden tuolla puolen, osa 8

0 kommenttia

3.11.2011 08:40

Julia sylissään Toni miettii huolestuneena ja neuvottomana juuri käymäänsä puhelinkeskustelua Mikaelan kanssa. Häntä pelottaa Mikaelan mielentila. Mies on liian lähellä, että näkisi seuraukset. Hän erottaa hiljaisuudesta kellon tikityksen. Puhelun ajaksi pysäytetty Kieslowskin Sattuman kauppaa -elokuva jumittaa paikoillaan. Elokuvan päähenkilö Witek, joka on juossut asemalle ehtiäkseen junaan, on uudelleen ja uudelleen tarttumaisillaan junan kaiteesta.

Julia panee merkille, että Toni pyörittää hermostuneena vihkisormustaan sormessaan. He ovat pitkään vaiti, ennen kuin Julia kysyy: – Mitä Mikaela sanoi taas syyksi?

– Ettei ehdi duuneilta, Toni vastaa. Tila tuntu miehestä liian ahtaalta, seinien pitäisi väistyä ilman ja valon tieltä.

– Monesko kerta, kun hän kieltäytyy meidän seurasta? Kokeeko hän jäävänsä jotenkin sivuun? Hänhän oli aluksi niin vilpittömän iloinen ja innostunut vauvasta. Onko hän vihainen meille? Mustasukkainen? Vai jotain muuta, mitä en ymmärrä?

– Ehkä kaikkea tätä ja jotain muuta vielä. Mä ymmärrän hyvin, että hän tuntee jäävänsä sivulliseksi – kenties jopa jätetyksi – nyt kun sä olet raskaana.

– Yhdessähän me päätettiin pitää ja ottaa vastaan tämä sattuma, Julia toteaa raskauteen viitaten.

Toni nyökkää, juuri näin.

– Hän oli niin surullinen ja alakuloinen muutama päivä sitten. Jotenkin syvästi tyytymätön ja ankara – jopa vihamielinen itseään kohtaan. Oikeastaan musta on heti ensi tapaamisestamme tuntunut siltä, että hän kantaa sanatonta hätää, jotain menetystä tai murhetta kuin vääristävää varjoa.

Toni vastaa vastoin parempaa tietoaan. – Aina Mikaela on ollut surumielisyyteen taipuvainen.

– Mä en ole vieläkään saanut vastausta siihen, miksette ole hommanneet lapsia. Vai ettekö te voi niitä yhdessä saada?

– Kyllä me voidaan, ei meissä ole mitään biologista vikaa. Ei ole vain... tai ei Mikaela tahdo... enää – tai ainakaan vielä...

Julia kääntyy kyljelleen ja painaa päänsä Tonin syliin. Mies katsoo Juliaa, kuinka tämä hehkuu raskaudesta, hiukset ja iho kiiltävät, ja kuitenkin Julia on odottaessaan sisäisesti vanhentunut. Miehellä käy mielessä, että hän kasvaa naisessa kuolemattomaksi. Kerran hän jo kuoli muttei kuolisi enää toistamiseen, mikäli se hänestä on kiinni. Tätä lasta hän suojelisi.

– Mua vaan huolestuttaa Mikaela. Ja sä. Miten teille nyt käy. Tai kun lapsi tulee. Kaikki ne järjestelyt mistä me ollaan puhuttu. Se voi olla liikaa suhteellenne, vaikka Mikaela kuinka väittää, että kaikki elämä on kotia päin, että paljon kauheampiakin asioita on kuin lapsen saaminen hänen miehelleen. Että kyllä hän lapsen sulle sallii, koska sä olet sitä tahtonut pitkään.

– Äsken puhelimessa hän kyseli vointiasi, lähetti sulle terveisiä ja halauksen. Kysymys on ihan jostain muusta, eikä liity suoranaisesti suhun tai sun raskauteen.

– Mä en käsitä mistä sitten on kysymys, Julia toteaa ja tarkastelee miestä hämillään. – Mistä? Mistä sitten? Sano! 

– Mikaela saa itse kertoa. Mulla ei ole lupa tehdä sitä. Kerron vaan, että Mikaela on joutunut luopumaan jostain niin valtavasta, että oma kuolemakin näyttäytyy sen rinnalla mitättömältä.

Julia miettii sanottua.

– Eksä voi sanoa? Mehän ollaan, kirjaimellisesti, melkeinpä samaa perhettä.

Mies pudistaa päätään.

Julia on pettynyt: – Taas näitä teidän salaisuuksia. Mä olen vaan huolissani.

– Mä pyydän Mikaelaa kertomaan.

Julia miettii mistä on kysymys, mikä voi olla omaa kuolemaakin suurempi asia.

– Musta meillä on ollut aivan mahtavaa yhdessä nämä kuukaudet, ei juurikaan mustasukkaisuutta, joten mistä Mikaelan viimeaikainen muutos?

Mies kohauttaa olkapäitään ja näyttää siltä, että tietää kyllä paljon enemmän.

– Yllätetään Mikaela, piristetään jollain. Puetaan vaikka ne kakskytluvun vaatteet, mitkä löydettiin kirpputorilta. Viedään tuliaisiksi se jazz-asu, minkä sä valitsit, Julia ehdottaa.

Toni miettii ja sanoo: – Mikaela ei halua nyt tulla yllätetyksi.

Julia pohtii tilannetta. Heillä on ongelma. Hän toivoisi, että mies tietäisi tai kertoisi miten asia on. Ja kuka hän itse on, raskaana tuolle miehelle ja jossain mielessä myös hänen vaimolleen. Kadottaako hän täällä itsensä? Onko lapsi pahaksi heille? Ei hän tahtoisi erota Tonista ja Mikaelasta, hehän ovat olleet viime viikkoon asti kuin yhtä iloista ja onnellista perhettä. Hämmentävää. Surullista. No, niin kai se sitten on, että "kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, ja jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan".

– Musta olis kauheaa, jos meidän pitäisi luopua meidän jutusta. Mä pelkään, että se on edessä. Eikö me olla niin kunnianhimoisia ja epäsovinnaisia, että saadaan tää triangeli toimimaan? Vai pitääkö aina valita normioleminen?

Normisuhteet? Normielämä? En mä tarkoita, että meidän pitäisi liittyä mihinkään perinteistä perhettä vastustavaan vastarintaliikkeeseen.

Mies ei vastaa, vaikka Julia odottaa. Ei hän hyvä jumala tiedä, hänen tekisi mieli huutaa. Mies tuntee reitensä puutuvan Julian painon alla muttei mainitse siitä.

– Itse olette yhdessä tuumin halunneet jakaa mut, ja mä olen sitä itsekin tahtonut, Julia lisää.

– Eikö normivalinnat ole elämän ja sen monimuotoisuuden pelkoa? Onko yksinoikeudesta kumppaniin luopuminen elämänhalua vai pelkoa? Sun se pitäisi tietää.

– No, ainakin evoluutio on tähän asti hiljaa ja päättäväisesti tuuminut, että kaksin on helpompi kasvattaa jälkeläisiä.

– No, miksei perhekuvio voisi olla hieman laajempi? Olihan se sitä aikoinaan kylissäkin, jossa lapset olivat yhteistä aluskasvillisuutta.

– No, me olemme seksuaalisesti omistushaluisia eläimiä, mies toteaa. – Seksuaalisista kielloista ja perheiden pyhittämisestä uskonnotkin ovat vainoharhaiset kicksinsä ja pelote- ja hallintavoimansa hankkineet.

Julia pohtii ääneen: – Ehkä kysymys ei ole vain lisääntymisestä. Tai jostain jumaluuskonseptista tai vallasta. Ehkä ihmisen halussa omistaa toinen puhuu perimmiltään kuolemanpelko.

Mies miettii Julian huomiota:

– Tai sitten pakonomainen kumppanista kiinnipitäminen on nimenomaan elämänpelkoa, koska joka päivä pitäisi joka tapauksessa osata luopua ja kuolla voidakseen elää täyttä ja rikasta elämää. Se on vaan niin vaikeaa.

– Eikö sitä voi jumalauta samaan aikaan elää voimalla ja pitää kumppanista avoimella tavalla kiinni, Julia tuohtuu.

Tonilla ei ole tähän vastausta. Häntä huvittaa, kuinka Julia omaksunut heidän elämänfilosofiansa. Vielä muutama kuukausi sitten kukaan ei olisi voinut kuvitella tällaista vaihtoehtoa.

– Kiinnipitäminen voi olla suuri itsepetos, koska edistyvä elo vaatii oikeasti sitä, että pitää pystyä aika ajoin tarkistamaan vanhat käsitykset itsestä ja toisista – jopa menneisyydestä. Ja tämä kyseenalaistaminen on eräänlaista optimismia, koska se uskoo muutokseen ja erilaisuuteen, parempaan tulevaisuuteen.
Julia sulattelee Tonin mielenjuoksua. Mies lisää:

– Kenties juuri tässä samanaikaisessa elintahdon ja -muutoksen ja kuolemisen välttämättömyyden tajussa mua ja sua erottaa ikä ja kokemukset. Sä kukoistat vielä, kun mä olen jo vähenemään päin, biologisesti ja elämän tarjoamien mahdollisuuksien suhteen – no, paitsi että sä teet musta suhteellisesti kuolemattoman synnyttämällä lapseni.

Mies pohtii kuolemisen väistämättömyyttä ja sanoo:

– Mä tiedän jo nyt, että onnekkaille ihmisluonto tekee kuolemasta luonnollisen, tyynen ja odotetun kotimatkan. Se on silloin, kun millekään uudelle itsessä ei ole enää tilaa. Silloin kun voi vilpittömästi sanoa, että nyt on toisten aika elää ja minun väistyä ja antaa uudelle tilaa. Kaikki muu on luonnotonta ahnehtimista, tulevien sukupolvien kukkarolla käymistä, vähän niin kuin nykyisen valtionvelan kasvattaminen myöhempien maksettavaksi.

Toni toteaa melkein vihaisesti:

– Pahinta vain on, että jotkut kuolevat liian nuorina, joskus ihan lapsina. Se on perverssiä ja katkeroittavaa. Eivät jälkeenjäävät pysty sitä koskaan hyväksymään, eivätkä myöskään olemaan elämästään armollisen kiitollisia ja tyytyviä. Se syö uskoa muutokseen ja tulevaisuuteen, uskoa siihen, että elämä voittaa kuoleman. Kuolema kuuluisi elinkaaren päähän. Ennenaikainen kuolema tekee jäljelle jäävien elämästä kiduttavan.

Julia punnitsee Tonin sanomaa, hänestä mies ei puhu vain yleisellä tasolla. Naisen tekisi mieli keventää ja lohkaista, että tuollaisia viisaita puhuvalle sedälle pitää olla kunnioittavan ystävällinen ja kuunteleva.

He panevat poikittain maaten sohvalle. Sattuman kauppaa elokuva jumittaa edelleen, he katsovat molemmat Witekiä tavoittelemassa junaa änkyttävän ikuisesti. Lopulta Toni päästää Witekin tästä toisteisesta helvetistä ja käynnistää uudestaan elokuvan. Toni on hyvä mies. Ehkä he vielä oppisivat tuntemaan elämästä kauniimman puolen.

Punaisella, sellonmuotoisella sohvalla istuva Mikaela irrottaa kuvan kerrallaan perhealbumista, tutkii kuviin ikuistettua lasta ja silpoo kuvat saksilla symmetrisiksi, ohuiksi kaistaleiksi. Jokainen kuva synkistää Mikaelaa. Hän inhoaa Metamorfoosi-työhön kohdistamaansa kirkasta valoa mutta ei sammuta sitä eikä oikein ymmärrä miksei. Hän kuuntelee vanhan tehdasrakennuksen uhkaavan hiljaisia ääniä.

Mikaela levittää silpun lasilevyn päälle, katselee kasvojensa heijastusta ja tilaa kuin ne olisivat muutoksessa. Ehkä kasvot ja tila ovat. Jos ovat, mitä hänen tulisi tehdä? Kasvot, esineet ja elon jättämät jäljet täällä, ne ovat toki hänen, kyllähän hän tämän tajuaa. Hän tahtoisi nähdä miehensä ja nähdä, onko tämä muuttunut Juliasta ja raskaudesta. Todennäköisesti hän on liian lähellä tajutakseen hienovaraisia muunnoksia.

Mikaela sulkee silmät, sanoo ääneen ”Verna”.

Nimi kaikuu pitkään hänen mielessään ja kuulostaa vieraalta. Sana vain tuli suusta, vaikka kyllä hän nimeä ajatteli mutta ei tahtonut sanoa ääneen. Särkyneen sydämen pamppailu häiritsee ja hengästyttää. Jos sydän olisi tarpeeksi viisas, se lakkaisi lyömästä ja päästäisi pahasta.

Kiihtyneenä nainen hakee kaapista laatikon, jossa on lapsen kuolinnaamio. Hän ottaa naamion laatikosta, tutkii sitä, menee makuuhuoneeseen, käpertyy sängylle, sulkee varovasti naamion syliinsä ja itkee vihaisesti, kätkien käsiinsä kasvonsa.

Mikaela tempautuu sängystä jalkeille, häntä huimaa, huone kallistuu ja vääristyy, hän huutaa kurkkusuoraan, tukahduttaa huudon puremalla nyrkkiään, polvistuu lattialle, irtautuu ympäröivästä, näkee seinien katoavan ympäriltään, kaiken peittyvän veteen. Veden alta kohoaa puita, oksilta tuijottaa tuhansittain jähmettyneitä korppeja. Ne näyttävät syyttäviltä ja inhimillisiltä. Ilmasta roikkuu satoja pieniä lamppuja tähtinä. Puiden lomitse lipuu pieni rautainen amme, jossa makaa kuollut korppi keskellä kelluvien kylpylelueläimien.

Mikaela kuulee Kaija Saariahon Lichtbogenin. Hän puristuu kerälle kestääkseen kipua ja tuijottaa eteensä kasvot kalpeina, pohjattoman yksinäisenä ja eristäytyneenä. Asunnon ja esineiden ääriviivat häilyvät näkökentässä. Nainen katselee uhkaavaa Metamorfooseja-teosta. Taulussa kuvatun synnyttävän naisen abstraktit kasvot valuvat surrealistisesti lattialle ja paljastavat tyhjät kasvot tuijottamassa suoraan katsojaan. Taulun naisen nousevat kädet kohoavat taivaaseen, koska niillä ei ole enää mitään kannettavaa ja syleiltävää, maassa pideltävää.

Mikaela nousee lattialta, kävelee hitaasti taululle, tutkii sitä, asettaa sen lattialle, painautuu maalausta vasten, on vain siinä. Hän ajattelee olevansa poissa, koska hänkin on poissa.

Mikaela siirtyy pois, ottaa veitsen, silpoo taulun kankaan, rikkoo kiilakehykset. Painajaismaisen ahdistuneena hän vetäytyy ateljeen kaupungin puoleisille ikkunoille ja meditoi ikkunanäkymässä. Kaupunki näyttää lavastetulta ja epäaidolta, liikkuvalta.

Mikaela seisoo ikkunalla hievahtamatta, kunnes aamu herää aurinkoisena hänen sanattoman surullisilla, uupuneilla ja tuskaisilla kasvoillaan. Nainen havahtuu valoon ja keinuttaa itseään tullakseen tietoiseksi. Hän juo ahnaasti kolme lasillista vettä, etsii pakkomielteisesti rannekelloaan ja vihkisormustaan mutta ei muista, mihin on ne jättänyt. Muistamattomuus vihastuttaa, ja se, ettei mikään muuttuisi.

– Maailma on se, ei tämä vaivainen varjo.

Hiljaisuus tuntuu muistamisen ja elossa olemisen vastakohdalta, syyttävältä ja uhkaavalta. Hän säpsähtelee, tuntee tulevansa tarkkailluksi, karkaa asunnosta.
 

Mikaela hiipii Tonin asuntoon aamuyöstä. Tukahduttavan yksinäisenä, epätoivoisena ja vihaisena Mikaela tarkastelee makuuhuoneen hämärässä sylikkäin nukkuvaa aviomiestään ja Juliaa, etenkin tämän vatsaa. Toni on ojentanut kätensä Julian vatsalle. Suojelee unessa kaikelta pahalta. He rakastavat toisiaan unissakin.

Mikaelalla käy mielessä, että asettuisi päättäväisesti ja anteeksi pyytämättä miehen ja Julian väliin nukkumaan. Siihen viereen hän kuuluisi. Hän ei ole varma, tunteeko enää miestään. Hänen tekisi mieli ravistella Toni hereille ja kertoa ajatus tälle. Jos hän sillä tavalla tulisi taas tutuksi, jos vaikka miehen ääni kuulostaisi entiseltä. Ennen kuin olisi liian myöhäistä. Nyt on jo liian myöhäistä, Jumalaa ei ole, eikä hän voisi ikinä antaa itselleen anteeksi sitä laiminlyöntiä.

Kuolema. Kuolema on täällä. Ennalta määrätty, peruuttamaton syöksy alkanut, ei sitä voi pysäyttää, siinä he ovat kaikki osallisia.

Nainen menee keittiöön, ottaa telineestä veitsen, palaa sen kanssa makuuhuoneeseen, seisahtuu Julian ja Tonin eteen, tutkii nukkuvia. Miksi hän on täällä veitsi kädessä? Niin, hän kai tahtoisi polvistuen antautua miehelle itsestään käsin, etsiä tyttöä yhdessä heidän yhteisestä surustaan ja herättää tämä henkiin.

Millainen kohtalo meidät hakee? Vapautua tästä kivusta, tästä rakkaudesta ja kuolemasta.

Nähdessään itsensä auringonnousua heijastelevan vaatekomeron ovipeilistä Mikaela tiputtaa säikähtäen veitsen päiväpeiton päälle ja poistuu asunnosta äkillisen selväjärkisyyden puuskan hätkähdyttämänä ja häpeissään.

Makuuhuoneeseen paistava aurinko herättää Tonin. Mies tutkii nukkuvaa Juliaa, tuntee syyllisyyden pistoksen. Hän haroo neuvottomana tukkaansa, nousee sängystä, poimii päiväpeiton päältä veitsen, ihmettelee mistä se on siihen ilmestynyt, astelee kylpyhuoneeseen, laskee veitsen hanan viereen ja pesee kasvonsa. Veitsen kovuus korostuu valkoista posliinia vasten. Toni katselee, veden virratessa, peilistä kasvojaan.

Mies herättää Julian suukoin. Nainen nousee nopeasti vessaan, raskaus on kiihdyttänyt rakon toimintaa. Puheelle ei ole tarvetta tänä aamuna. Julian paino on noussut kolme häntä entisestään kaunistavaa kiloa.

Aamiaistarvikkeita jääkaapista ottava Toni soittaa samalla Mikaelalle ja toivoo, ettei Julia kuulisi puhelua, mutta tämä tulee keittiöön. Julia arvaa Tonin salamyhkäisestä ilmeestä, että tämä soittaa Mikaelalle.

Mikaela makaa sohvalla välittämättä hälyttävästä kännykästään. Ikkunoista kiilautuu väkivaltaisen häikäisevää valoa. Mikaela puristaa korviaan ja raskaita luomiaan, että kuulisi vain kohinaa ja näkisi pimeää. Lopulta nainen hermostuu kännykän hälytysääneen ja vastaa: – Niin.

– Huomenta! Toni toivottaa tunnustellen. – Tulisiksä aamiaiselle?

Julia ottaa kaapista lautasen, Mikaela kuulee kilahduksen ja kysyy: – Onko Julia yhä siellä?

– On, Toni vastaa.

– Oliko hauskaa eilen? Mikaela kysyy.

– Mentiin aika aikaisin nukkumaan.

Tulee hiljaista luurin toisessa päässä, Tonin kysymys "nähdäänkö?" lopettaa hiljaisuuden.

Mikaela ei vastaa. Julia seuraa puhelua sivusta, rekisteröi pahaenteiset tauot.

– Nähdäänkö? Toni kysyy uudestaan.

Ei edelleenkään vastausta. Mies kysyy sen sijaan:

– Miten sä voit?

– Toni, mä... Mikaela aloittaa, lopettaa kesken lauseen.

– Haluaksä, että mä tulen käymään? Pitäisikö sun aloittaa lääkitys? Toni kysyy ja ajattelee, että Mikaela on menettämässä otteensa, jotain pitäisi nyt tehdä.

Julia kuulee ensimmäistä kertaa sanan "lääkitys" käytettävän tässä yhteydessä.

– Ei, en mä enää jaksa... mitään... mä haluan olla ihan yksin... vähän aikaa... tai haluan mä tulla sun luo, mutta en enää pääse... mulla on kädet niin tyhjät ja painottomat... kuin ne olisivat kantaneet jotain painavaa ja paino olisi yhtäkkiä poissa, ja kädet kohoaa taivaaseen...

– Mikaela, seura tekisi hyvää, Toni yrittää. – Sä olet ollut monta päivää yksin kotona. Lähdetään yhdessä syömään tai kävelemään. Tai näyttelyyn. Ihan mitä sä haluat.

– Ei huvita, Mikaela vastaa.

– Julia pyysi kysymään, ehdiksä tulla näyttämään niitä lavastuspiirustuksia illalla, mies sanoo.

– Mä en jaksa nyt, millään ei ole väliä.

– Tulenko mä käymään sun luona? Vai me molemmat? Vai tahdoksä nähdä vain Julian? mies yrittää.

Mikaela vastaa ärtyneesti, pidettyään pitkän tauon:

– Ette te oikeasti halua nähdä mua. Ole rehellinen mulle ja sano, että sä haluat mut sun ja Julian tieltä.

Mikaelan kommentti ei varsinaisesti yllätä Tonia.

– Mikaela, sä olet tolaltasi. Ja sä tiedät miksi.

– Sä et näe mua! Kukaan ei näe. Sä et enää näe mua Julian ja tulevan lapsen tähden, etkä välitäkään nähdä. Mä ymmärrän sen. Sä saat Juliassa uuden alun. Mulla ei ole enää mahdollisuuksia aloittaa uudestaan.

– Tuo ei pidä paikkansa. Mehän sovittiin, että ollaan kimpassa ja jaetaan lapsen huoltajuus, Toni ehtii sanoa, kun Mikaela keskeyttää huomautuksesta välittämättä.

– Mä olen niin tyhjä ja lohduton. Kaikki valuu tyhjiin. Mitä mä teen elämälläni? En enää mitään. En mä saa enää mitään irti. Tuhoavaa tyhjyyttä, Mikaela sanoo.

– No, onhan meillä toisemme. Ja Julia saa lapsen. Onhan näissä jo syitä elää.

– Ei, mä jään väkisin sivuraiteelle. Te kuulutte lapsen myötä yhteen, paljon syvemmin kuin osaat vielä kuvitellakaan. Lähemmäksi kuin me milloinkaan onnettomuuden jälkeen. Ette te tarvitse mua.

– Mikaela, sä koet taas tuskaa ja surua Vernasta, se vääristää asioita ja tunteita. Tajuaksä, että kipu puhuu sussa?

Julia oivaltaa kauhistuen mistä pariskunnan kivussa on kysymys.

– Eksä ole jo päässyt pahimman yli? Auttaako Julia ja tuleva lapsi? Mikaela sanoo.

– En ole. Sä tiedät sen. En koskaan. Ehkä Julian lapsi hieman lievittää, mutta mä yritän edelleen selvitä päivästä toiseen vajoamatta, ihan niin kuin säkin, Toni selittää mielensä pahoittaneena.

He vaikenevat. Toni vilkaisee huolestunutta Juliaa. Hiljaisuuden kestettyä tarpeeksi Mikaela toteaa alistuneesti:

– Sä tarvitset Juliaa. Ja lasta. Sä selviät, mä tahdon, että edes sä selviät, koska mä en. Kerro terveisiä ja pahoittele puolestani.

– Mikaela, voinko mä kertoa Julialle Vernasta?

Mikaela vastaa ”jos sä haluat...” ja lopettaa puhelun.

Toni katsoo epävarmana yhtä epävarmaa Juliaa. Mies tuntee kavahtavansa ja jäykistyvänsä, tietää paljastavansa liikaa pelkoa.

Julia siteeraa puhelua: – Aloittaa uudestaan lääkitys? Verna?

Toni miettii, mistä aloittaa selittäminen vai kertoako ollenkaan. Miehen pulssi kohoaa pelkästä ajatuksesta. Unohtamisen pimeys olisi lempein vaihtoehto.

Hän aloittaa raskaasti huokaisten: – Meiltä kuoli lapsi, kaksivuotias tyttö, Verna, kuusi vuotta sitten. Mikaela kylvetti Vernaa ammeessa ja meni vastaamaan puhelimeen. Kun hän palasi takaisin kylpyhuoneeseen, Verna oli vetänyt henkeen vettä ja tukehtunut, eikä elvyttäminenkään auttanut. Ei mikään.
Julia on järkyttynyt ja liikuttunut.

Toni kokoaa itsensä ja jatkaa:

– Mikaela sairastui vaikeaan masennukseen ja yritti itsemurhaa. Hän olisi tahtonut kuolla mun kanssa yhdessä, mutten mä halunnut.

Julia istuu keittiön tuolille ja kuuntelee.

– Ei me olla onnettomuudesta selvitty, ei siitä koskaan selviä. Jotenkin sitä on oppinut elämään alituisesti läsnä olevan kivun ja surun kanssa. Mikaela valittaa, ettei elämä ole enää elämisen arvoista ja yhtä hyvin voisi kuolla.

Toni pitää tauon.

– Onnettomuuden jälkeen me muutettiin erilleen, koska emme enää kestäneet saman katon alla. Vanhassa yhteisessä asunnossa olivat läsnä kaikki muistot.

Tieto lapsen kuolemasta valottaa Tonin ja Mikaelan henkilöt ja tuskan ihan uudella tavalla. Moni hämärään jäänyt seikka kirkastuu – tai oikeastaan raastavasti tummuu. Julia on järkyttynyt ja pitkään hiljaa, ennen kuin kysyy:

– Liittyykö teidän vapaa suhde jotenkin onnettomuuteen? Tähänkö sä viittasit mainitessasi, että teille sattui jotain?

– Kyllä me tapailtiin toisia ennen Vernan syntymääkin, mutta oikeastaan vasta erilleen muuttamisen jälkeen me päätettiin vapaasta suhteesta. Kaikki rajoitukset tuntuivat kokemamme jälkeen turhilta ja lapsellisilta. Millä on mitään väliä lapsen menettämisen jälkeen? Mun pitää jutella Mikaelan kanssa. Jos mä menen käymään hänen luona, nukun yön siellä?

Julia nyökkää, se on hyvä idea.
 

Toni saapuu Mikaelan luo illalla. Hän kutsuu vaimoaan nimeltä, mutta tämä ei vastaa. Mies huomaa lukemattomat lehdet ja postit eteisessä, haisevia roskiakin on kertynyt vietäväksi. Mikaelan ulkotakki lojuu lattialla.

– Mikaela! Toni kutsuu uudestaan, kuulee ääniä makuuhuoneesta. Mikaela makaa valveilla sängyssä.

– Hei!

Nainen ei vastaa. Toni riisuu kengät ja takin, astelee makuuhuoneeseen, seisahtuu sängyn päädyn eteen ja panee merkille vasta nyt, että sikiöasennossa makaavan Mikaelan vieressä on Vernan kuolinnaamio. Toni jäykistyy surullisesta näystä mutta pakottaa itsensä asettumaan naisen viereen, tämän taakse. Mies halaa naista ja tajuaa Mikaelan tuijottavan Vernan kuvaa yöpöydällä. Vernan kuolinnaamio tuntuu hänestä karmivalta – kuten on aina tuntunut, vaikka hän antoikin naamion ottamisessa ja valamisessa periksi Mikaelalle.

Hetken miehestä tuntuu, että hän tahtoisi lähteä, eikä enää koskaan palata, mutta hän on elänyt ja rakastanut Mikaelaa liian pitkään tehdäkseen niin. Hän kuuluu peruuttamattomasti tähän elämään. He eivät saa mitään takaisin, siihen heidän on tyydyttävä. Toni aavistelee tulevaa, Juliasta ja vauvasta huolimatta se on karmivan epävarma.

Toni ja Mikaela makaavat sanoitta sängyssä. Mies tuntee jotain pahaa tapahtuvan poislipuvalle, yhä vieraammalta tuntuvalle naiselle hänen vierellään – naiselle, jonka hän kuitenkin paradoksaalisesti tuntee perinpohjaisesti.

Mies ei tiedä mitä odottaa, millaisia vaikeuksia Julian raskaus ja lapsen saaminen toisivat heidän elämäänsä. Mutta ei Mikaela heitä vihaa, siitä Toni on varma.

Mikaela makaa hievahtamatta, ei vastaa Tonin kosketukseen. Kylmyys tuntuu miehestä pahaenteiseltä, hän ei tiedä mitä sanoa. Toni yrittää keksiä jotain sanottavaa, mutta mitään, mitä ei olisi tuhannesti sanottu, liittyen Vernaan ei ole olemassa.

Sanottu pauhaa hänen korvissaan tuhatkertaisena koskena. Se ettei hän keksi mitään uutta sanottavaa on surullista. Väsyttää. Tämä hiljaisuus puhuu aivan eri kieltä kuin milloinkaan.

He makaavat sanoitta pitkään, kunnes väsymys, huolet ja silkka halu paeta hiljaisuuden pelottavaa kieltä sulkevat miehen silmät.

Mikaelan aistii Tonin nukahtaneen, nousee istumaan, tutkii tukehduttavan ahdistuneena miestä. Hän ei käsitä, milloin Toni on hänen viereensä ilmestynyt. Ajatukset ja tunteet ovat raivostuttavaa kaaosta, mieli on poissa, mieli on kuolemassa. Mikaelaa oksettaa, hän sulkee silmänsä ja odottaa kuvotuskohtauksen hellittävän.

Mikaela palelee ja vapisee mennessään keittiöön ja tuntee yhtäkkiä pistävää vatsakipua niin, että joutuu taittumaan kaksinkerroin ja nojaamaan pöytään. Hänen silmänsä osuvat veitsitelineeseen.

Veitsi, hän sanoo mielessään ja ottaa veitsen käteensä. Veitsi. Mikaela inhoaa itseään, kun ei käsitä, mitä veitsi tarkoittaa tai miksi hän on ottanut sen käteensä tai minkä tähden Toni nukkuu hänen sängyllään.

Unitabletit, hän sanoo mielessään ja ottaa purkin unitabletteja. Unitabletit. Unitabletit kumoavat muistot ja huolet. Hän ottaa tappavan kourallisen tabletteja veden kera, pukee viluissaan ulkotakin, menee makuuhuoneeseen veitsi kädessä ja tarkastelee nukkuvaa miestä. Nainen ei tiedä, mitä tekee tai miksi seisoo siinä veitsi kätensä jatkona.

Mikä tämä olemukseni on? Mikaela kysyy tuohduksissaan itseltään ja oivaltaa äkkijyrkästi, että Verna oli se korppi kylpyammeessa. Verna elää korppina, ei hänellä ole mitään hätää. Toni on viaton ja syytön, Mikaela sanoo, ei miehelle voi tehdä mitään pahaa. Kuolema kuuluu vain minulle. Ole Tonille hyvä. Ei Tonin pidä luopua mistään. Toni ja Julia odottavat lasta. Julia imee Tonia. Vauva imee Juliaa, tämän nuoruutta ja uutta elämää sädehtiviä silmiä. Niin se menee. Niin sen pitää mennä. Tämän elämän.

Minä en ole täällä. Keitä heidän pitäisi toisilleen ja itselleen olla. Toni ei menettäisi mitään lähtiessään täältä perhe-elämään, sen ihanaan kaaokseen ja kakofoniaan, Mikaela päättelee, mutta minä en voisi seurata heitä sinne minne he ovat menossa.

Mikaela asettuu Tonin viereen veitsi kädessä. Hän tarkastelee miehen kasvoja, korvia, huulia, nenää, ihohuokosia. Finni vasemmassa poskessa ja kaulassa. Tummat hiukset valuvat otsalle ja silmille. Mies on tässä, silti jo poissa, Julian luona. Hän on vain puoliksi tosi tässä, kaikkein tosin toisaalla. En voi seurata mukana. Täällä ja minussa asuu vain haamuja. Asutan haamuja. Surun uuvuttama haamukoti. Mennyt tiivistynyt tähän hetkeen, mikään määrä ymmärrystä ei vapauta siitä. Ei ole enää mitään haluamisen arvoista, eikä mikään määrä rakkautta riitä arpia parantamaan.

Viimeinen hetki. Kuoleman lukemattomat huoneet, kuolema sulattaa heidät täydellisesti toisiinsa, kuoleman hekuma, häivähdys kuumottavasta ja puhtaasta seksuaalisesta halusta ja hellyydenkaipuusta. Mutta toivo ja usko eivät enää asu täällä. Onko tuhoava totuuskin muuttanut pois?

Ikkunasta avautuva iltataivas on kirkas ja avoin, ikkunasta tuulenvire hipaisee Mikaelan kasvoja ja hiuksia. Jos vain herättäisi Tonin, ja kun mies avaisi silmänsä, heräisi hänessä uudestaan rakkaus, elämänhalu ja uteliaisuus. Sovittava yhteisymmärrys veisi surun tuolle puolen. Ei, rakkaus on illuusio muutoksen ja menneisyyden sovittamisen mahdollisuudesta.

Nainen tuijottaa kyynelehtien miestään – yhtäkkiä iskee voimiensa takaa tätä veitsellä suoraan sydämeen. Tonin silmät rävähtävät auki, Mikaela katsoo häntä tyhjin silmin tajuamatta tekoaan.

Toni vuotaa pahasti verta, käsittää hädin tuskin tapahtuneen, yrittää avuttomana ja silmät lautasina sanoa jotain.

Mikaela katsoo Tonia, kuinka veitsi törröttää miehen rintakehästä. Nainen näyttää sormellaan, että tsyyt, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin. Ja hän kumartuu suukottamaan miestä.

Toni aistii Mikaelan hengityksessä valkosipulin tuoksun ja käsittää, että hän on pahasti haavoittunut sydämeen, ehkä kuolee, ei pysty liikkumaan, kylmä leviää, tunto katoaa.

Tonin silmistä himmenevät valot, kasvoilta ja huulilta elämä.

Mikaela asettuu miehen viereen ja painaa huulensa tämän elämästä erkaneville huulille.

Toni näkee vielä kyyneleen vierähtävän Mikaelan poskelle, sitten pistävä kipu ja kuolema sulkevat miehen silmät.

Äiti, lasta vailla, Mikaela ajattelee ja pitää miestään kädestä. Huoneen häikäisee ylimaallisen kaunis auringonvalo, loistossaan rauhaa.

Ja Mikaelaa niin, niin väsyttää Vernan kutsuessa heitä: "Äitii... isää... äitii..."

Loppu.