3 m/s
Jatkis: Yllätysperintö, osa 6
-
Teksti:
kirjoittaja
29.04.2010 09:00
Tähän mennessä tapahtunut:
Nelikymppisen Tiinan elämä menee uusiksi, kun hän perii äitinsä sisarelta asunnon – ja velvollisuuden huolehtia Olga-tädin koirasta Blondista. Tiina muuttaa Helsinkiin, jossa hänelle selviää, että Olga onkin hänen oikea äitinsä – ei tiukkapipoinen kasvatusäiti Onerva. Tiina päätyy seurustelemaan koirapuistossa tapaamansa Laurin kanssa, lämmittää välinsä lapsuudenystäväänsä Piiaan ja päätyy töihin Olgan ystävän Sakarin ravintolaan. Tiinaa askarruttaa, kuka on hänen oikea isänsä, kunnes käy ilmi, että Sakari tietää vastauksen.
– Tiedät?
Sakari oli vihdoin viimein saanut takkinsa napitettua, ja nyt hän katseli minua valppaasti kuin olisi valmistautunut myrskyn puhkeamiseen.
– Kuka?
– Pitääkö meidän tässä kadulla jutella?
– Ihan sama missä.
Sakari lähti jatkamaan matkaa, eikä minun auttanut muu kuin painella perässä. Toipilaaksi Sakari paineli yllättävän lujaa. Monenlaiset tunteet jylläsivät minussa. Päällimmäinen niistä oli – ehkä vähän ristiriitaisesti – silkka kauhu. Olin halunnut tietää, ja kohta saisin tietää. Se pelotti minua. Rauhallinen, turvallinen ja tuiki tavallinen Mauri Virtanen isänä alkoi tuntua loistavalta ratkaisulta.
Oli loogista, että Sakari tiesi. Minun olisi pitänyt keksiä se heti. Hän oli yksi Olgan läheisimmistä ystävistä ja varmaan jonakin Ranskan kesänä, suuren auringon alla viinilasi kädessä Olga oli uskoutunut hänelle.
Mietin, mitä Sakari kohta kertoisi. Mahdollisuuksiahan oli loputtomasti. Isäni oli nyt jo pahoin alkoholisoitunut rekkakuski? Kiertävä sirkuslainen? Onnellisessa avioliitossa elävä akateemikko? Tikanheittoa harrastava suomalainen toisinto Lätsästä? En tiennyt, mikä vaihtoehdoista olisi minulle mieluisin.
Seisoin hiljaa Sakarin takana, kun hän etsi avaimia taskustaan. Menimme peräkkäin rappukäytävään ja nousimme hissillä omaan kerrokseemme. Hän viittasi minua tulemaan perässään omaan asuntoonsa.
– Tervetuloa välillä tänne, hän sanoi. – Tässä huushollissa ei ole pelkoa vihreästä teestä. Eiköhän nyt ole konjakkien aika.
Olen aina rakastanut ihmisten koteja. Ne kertovat niin paljon ihmisen luoneesta, haaveista ja – yllättävää kyllä – tulevaisuudentoiveista. Näin jälkeenpäin ajatellen minun ja Teponkin asunnon sisustus kertoi jo paljon ennen lähtöäni, etten jäisi sinne. Lempitauluni, joka putosi seinältä ja jota en jostain syystä koskaan kiinnittänyt uudelleen. Päiväpeitto, jolle oli eräällä iloisella brunssilla läikkynyt punaviiniä ja jota en koskaan korvannut uudella. Verhot, joita olin alkanut inhota ja joita jostain syystä suostuin katselemaan ikkunoissani siitä huolimatta.
Tiesin koko ajan, että lähtisin. En vain osannut arvata, millä tavoin se tapahtuisi, miten monta yllätystä matkan varrelle osuisi. Kohta kuulisin yhden niistä.
Kuka oli isäni?
Seisoin Sakarin olohuoneessa ja melkein tärisin jännityksestä. Siitä huolimatta sisustussilmäni rekisteröi hetkessä Sakarin asunnon. Tässä asunnossa asui mies, joka rakasti kotiaan eikä ollut lähdössä minnekään. Olohuone oli väljästi sisustettu. Sohva oli suuri, sen päällä oli valkoinen irtokangas. Alvar Aallon tuoleja ja nurkassa värikkäitä saviruukkuja, tuotu varmaan Provencesta. Pöytälamppuja, sohvan ylle kaartuva pitkävartinen lukulamppu. Kirjahyllyn päällä oli lasitaidetta, suuria Muumipapan hattua muistuttavia esineitä, joista ei tiennyt olivatko ne kukkavaaseja vai eivät. Yhdellä seinällä oli pelkkää grafiikkaa, toisen peitti valtavankokoinen maalaus, jossa oli unikkopelto, samaa väriä kuin ikkunoita peittävät raskaat verhotkin. Sakarin olohuone oli omituisen hyvin yhteen sopiva tyylien ja esineiden sekamelska. Kävin vaivihkaa kurkistamassa makuuhuoneeseen. Sänky oli toiveikkaan sinkun vuode: suurempi kuin yhden hengen vuode ja pienempi kuin parivuode. Katossa sen yläpuolella oli kristallikruunu.
– Kelpaisiko se konjakki? Sakari huuteli olohuoneesta.
Hän touhusi baarikaapilla. Kirjahylly oli ruskea ja jykevä, osa kirjoista oli lasien takana. Lipaston päällä oli valokuvia, menin lähemmäksi katsomaan.
Jo kaukaa ne näyttivät epämääräisesti tutulta.
Valokuvat olivat samoja kuin Olgalla. Katselin niitä ja yritin ymmärtää.
Sakari kosketti olkapäätäni, ojensi aromilasin joka oli melkein puolillaan konjakkia.
– Ajattelin että tarvitsisit kunnon tujauksen.
Hän kohotti lasinsa, otti pitkän hörppäyksen. Tein saman perässä, konjakki valui polttavana vatsan pohjalle, herätti minut todellisuuteen, jossa oli oikeita ihmisiä, ei pelkkiä sisustuksellisia ratkaisuja, valokuvia ja ratkaisemattomia arvoituksia.
– Saanko kysyä, miksi sinulla on täällä esillä minun valokuviani?
– Miksi Olgalla oli?
– Olgahan oli minun äitini.
Sakari kohautti olkapäitään.
– Jos et vielä tästä osaa päätellä mitään, olet kyllä perinyt ne suvun heikommat geenit.
– Minkä suvun?
– Kurjen suvun. Minun sukuni. Ja sinunkin.
– Ethän sinä voi olla minun isäni.
Melkein huusin.
– Miksen voisi? Mieshän se minäkin olen, jos et ole sattunut huomaamaan.
– Oletko sinä Sinatra?
Sakari hymyili.
– En olekaan vuosiin kuullut tuota nimeä.
– Sinulla oli siis suhde Olgan kanssa?
– Niinhän ne lapset pyhimystarujen ulkopuolella kai tuppaavat syntymään.
Sakari näytti hyväntuuliselta, velmulta ukolta joka on laukaissut hyvänkin vitsin. Hän viittasi minua istumaan sohvaan. Seisoin vain paikallani ja tuijotin häntä.
– Lopeta tuo.
– Mikä?
– Tuo kepeä sarkasmi. Kai sinä tajuat, että tämä on minulle aika iso juttu? Sinä olet minun... isäni, herranjumala. Ehkä sinä olet jo vuosien ajan saanut totutella siihen, että sinulla on tytär, mutta minulle tämä putosi päälle kuin iso kivi.
– Tiedän kyllä, että tässä pitäisi laihduttaa, mutta...
– Lopeta. Nyt saman tien.
– Anteeksi.
En tiedä mitä toivoin Sakarilta, mutta en ainakaan leikinlaskua. Hän tuli lähemmäksi ja kappasi minut syliinsä, heijasi kuin pientä lasta. Hänen otteensa oli samaan aikaan kepeä ja voimakas, minua ympäröi hyvä partaveden tuoksu. Kurkkuani kuristi, mutta yritin olla itkemättä ja kai onnistuinkin siinä.
– Olen pahoillani kaikesta tästä järkytyksestä, Sakari sanoi. – Sinulla on mennyt kaikki uusiksi. Äidit ja isät, elämä muutenkin. Ei se varmaan helppoa ole. Meillä Olgan kanssa oli liiankin paljon aikaa sopeutua tähän perhekuvioon. Sinä olet joutunut tekemään saman muutamassa kuukaudessa.
En osannut vastata siihen mitään. Aloin vasta tajuta kaiken mittasuhteet. Elämäni oli mennyt uusiksi, mutta ei se minuun ollut päättynyt. Katselin Sakaria. Meillä oli samat geenit, hänellä oli vanhemmat, jotka olivat isovanhempiani ja joista en tiennyt yhtään mitään. Olin saanut käsiini sukupolvien ketjun, josta roikkuvat amuletit olivat kaikki outoja ja vieraita.
– Olen ollut niin iloinen sinusta, Sakari sanoi. – Elämä on mennyt niin kuin on mennyt, mutta ei ole mennyt päivääkään, etten olisi ollut onnellinen siitä, että minulla on tytär. Puhuimme sinusta usein Olgan kanssa. Voitko kuvitella, palkkasimme yhdessä salapoliisinkin ottamaan sinusta valokuvia. Hän valokuvasi sinut kerran vuodessa.
– Huomattu on.
– Halusimme seurata sinun kasvuasi, edes kaukaa.
– Pitäisikö minun olla siitä kamalan kiitollinen ja liikuttunut?
– Ei tietenkään. En minä sitä tarkoita. Halusin vain, että tietäisit. Että vaikka olimme kaukana, emme unohtaneet sinua hetkeksikään.
Nyökkäsin. Sakari kohotti pulleavatsaista pulloa.
– Lisää konjakkia?
– Mitäs luulet?
Istahdimme sohvalle, kumpikin omaan päähämme hieman ujoina läheisyydestä, joka äkkiä oli syntynyt välillemme. Katselin harmaatukkaista miestä yrittäen tolkuttaa itselleni, että hän oli isäni. Ei Mauri Virtanen, vaan tämä mies. Sakari Kurki.
– Kun tapasimme Olgan kanssa, olin häntä jonkin verran vanhempi, mutta kuitenkin liian nuori tunnustamaan itselleni, että elämäntapani tulisi olemaan tyystin toinen. Pidin Olgasta paljon, mutta samaan aikaan tapasin miehen, johon rakastuin hulluna. Se oli ensimmäinen suhteeni mieheen ja vei minut mennessään.
– Jätit Olgan selviämään raskaudestaan yksin.
– Käytännössä kyllä, mutta periaatteessa en.
– Jessus, mitä saivartelua. Olga oli aivan yksin. Joutui luopumaan minusta.
– En edes tiennyt, että hän odotti lasta. En varmaan tietäisi vieläkään, ellemme olisi muutamaa vuotta myöhemmin sattuneet törmäämään kaupungilla.
– Miten hän olisi voinut kertoa? Häivyit kuin... pieru Saharaan.
Nauroimme hieman humaltunutta naurua. Sakarin konjakki oli hyvää ja se alkoi nousta päähän.
Sakari kumartui luottamuksellisesti minuun päin.
– Päätimme yhdessä, että annamme sinun elää elämääsi siellä, kodissa johon olit tottunut, ihmisten kanssa, joita kuvittelit isäksesi ja äidiksesi.
Ajattelin kaikkia niitä vuosia, jolloin Onerva ja Mauri olivat huolehtineet minusta, ruokkineet, puhaltaneet haavoihin, vaatettaneet, käskeneet lukemaan läksyjä ja tulemaan ajoissa kotiin.
Sakarin kepeä kaikkitietävyys alkoi ärsyttää minua. Hän oli perhekuvioiden Dr. Phil.
– Mitä se vanhemmuus sitten sinun mielestäsi on? Miten sinä itse asiassa mitenkään voisit tietää sitä? Onko vanhemmuus sitä, että reissailee Ranskassa ja palkkaa salapoliisin ottamaan kuvia vai sitä, että huolehtii – oikeasti huolehtii – lapsesta vuosien ajan?
– Et kai hetkeäkään kuvittele, ettemme me mieluummin olisi eläneet sinun kanssasi kuin tarkkailleet sinua täältä kaukaa?
– Miksette sitten eläneet?
– Tuskin enää olisimme edes saaneet sinua kasvatusvanhemmiltasi, aikaa oli kulunut jo niin paljon. Siinä oli niin paljon kaikenlaista.
– Minulla ei ollut aavistustakaan, sanoin. – Ei pienintäkään aavistusta. En missään vaiheessa epäillyt, etteivätkö he olisi olleet oikeita vanhempiani.
– Sittenhän sinun oli siellä hyvä olla. On hyvä, että sait viettää rikkumattoman lapsuuden ja nuoruuden. Sen me olimme sinulle velkaa.
Äkkiä tulin vihaiseksi heille kaikille, lapsuuteni aikuisille jotka kaikki olivat niin kovin taitavia selittämään, kääntämään asioita niin, että itse asiassa he olivatkin toimineet erinomaisen eettisesti. He kaikki: lapsestaan luopunut Olga, toisen lapseen kouristuksenomaisesti takertunut Onerva, köyhän miehen Oscar Wildeä leikkivä Sakari. Huomasin ajattelevani, että vain kasvatusisäni Mauri oli syytön, ainoa joka oikeasti oli tehnyt parhaansa, sen mikä hänellä oli hallussa. Opettanut minua ajamaan polkupyörää ja tönäissyt pyörän omiin matkoihinsa siinä vaiheessa kun oli luottanut siihen, että tasapainoni riittäisi, että pärjäisin omillani.
– Entäs nyt?
– Miten niin entäs nyt?
– Mitä nyt tapahtuu?
– Sinä asut äitisi asunnossa isäsi vieressä. Ei tässä sen kummempia tapahdu. Mitä pitäisi tapahtua?
– Minä en koskaan ehtinyt tutustua äitiini. Isäni alkaa olla kohta siinä iässä, että pääsen aika piakkoin vaipan vaihtoon. Hieno järjestely. Ainakin sinun kannaltasi.
Sakari tuijotti minua kuin ei olisi ymmärtänyt. Ehkä hän ei ymmärtänytkään.
– Olen ollut sinulle loistava sijoitus, sanoin. – Geneettinen ja geriatrinen päävoitto ilman suurtakaan sijoitusta.
Laskin konjakkilasin pöydälle ja lähdin niin, että ovi kolahti. Omaan asuntooni päästyäni menin suoraan Olgan päiväkirjavarastolle, selailin niitä kunnes löysin kirjan ja siitä kohdan, jossa Olga oli vuosien jälkeen törmännyt Sinatraansa Helsingissä.
Vaikka näin hänet takaapäin, tunnistin hänet heti. Hartiat, kävelytyyli, hiukset tummaa lainetta täynnä. Ensimmäiseksi tunsin suuttumusta. Mieleni teki juosta Sakari kiinni, pamauttaa nyrkillä keskelle sitä hyvin aseteltua kampausta. Pian kiukku vaihtui järjettömään ilon tunteeseen, vaikka samaan aikaan mietinkin, mitä hyvää se mies oli minulle tehnyt, koskaan? Muutama onnellinen viikko ja siinä kaikki. Maailmassa oli ehkä jälkeläisemme, mutta se ilo oli ollut lyhytaikainen, meille molemmille.
Menimme kahvilaan ja päivitimme meitä erottaneet vuodet. Sakari on kokki. Hän seurustelee miehen kanssa. On seurustellut miesten kanssa kaikki nämä vuodet. Minulla oli ollut kunnia olla hänen viimeinen naisensa. Kysyin, olinko ollut niin hirveä, että hänen oli pitänyt vaihtaa paitsi partneria myös sukupuolta. Sakari nauroi ja huomasin nauravani mukana. Se meiltä oli onnistunut alusta asti, yhdessä nauraminen. Meillä oli aina ollut hauskaa yhdessä.
Sakari vakavoitui, kun kerroin, että meillä on yhteinen lapsi. Onhan se iso uutinen heitettäväksi tuosta vain. Sakari halusi tietää kaiken tyttärestämme. Minulla ei valitettavasti ollut kovinkaan paljon kerrottavaa. Siitä saatoin onneksi olla varma, että Tiinalla (kai tässä vain pitää tottua tuohon annipolvamaiseen nimeen) on kaikki, mitä hän tarvitsee, että hän on turvassa ja että häntä rakastetaan.
Vaikka minkälaista on Onervan rakkaus? Kasviksia ja puhtaita mekkoja?
Vaikka ehkä minä nyt olen epäreilu. Minun pitäisi olla kiitollinen sisarelleni, mutta jostain syystä se on vaikeaa. Tuntuu kuin hän olisi saanut minulta enemmän kuin minä häneltä. Niin se aina meni, Onervan kanssa.
Kun erosimme siinä kahvilan oviaukossa, päätimme pitää yhteyttä. Sakari saa päättää, katkeaako tuo hauras lanka uudestaan, vai pysymmekö me toistemme elämässä. Minä en hänelle aio soittaa.
Sakari oli kaikesta päätellen soittanut, halunnut pysyä Olgan elämässä. Jossain vaiheessa he olivat jopa tehneet sen erikoisen ratkaisun, että olivat muuttaneet viereisiin asuntoihin. Minua valokuvanneen salapoliisin palkkaaminen, yhteiset lomamatkat, yhteisestä tyttärestä puhuminen, elämäni seuraaminen, turva seinän takana. Se kaikki oli ollut ilmeisen tärkeä ja kestävä ratkaisu kahdelle naimattomalle ihmiselle.
Laskin päiväkirjan yöpöydälle ja pitkästä työpäivästä huolimatta tunsin itseni täysin virkeäksi. Nousin ja keitin kupillisen kaakaota. Lämmin maito sai minut ajattelemaan Onervaa, mietin, mitä hän teki juuri tällä hetkellä. Luultavasti nukkui jo, pieni yövalo palamassa olohuoneessa niin kuin hänellä oli tapana, levollinen uni hyvin puistelluissa vuodevaatteissa.
Valvoin vielä pitkään ja ajattelin, että oikeastaan en ollut Tiina Virtanen, minun olisi kuulunut olla Teresa Kurki. Toisissa oloissa olisin asunut Helsingissä pikkutytöstä lähtien. Järjestely isän kanssa olisi ollut vähän hassu, hän olisi asunut seinän takana ja tuonut silloin tällöin kivoja setiä kylään. Olisin käynyt tervehtimässä isää hänen pienessä ravintolassaan, saanut herkkuja suoraan keittiöstä. Lomilla olisimme äidin ja isän kanssa matkustaneet Ranskaan ja äiti olisi joka aamu hieronut minut yltympäriinsä aurinkovoiteella ja olisin saanut juoda kylmää sitruunamehua niin paljon kuin olisin halunnut.
Kaukana Helsingistä, pienessä maaseutukaupungissa minulla olisi ollut täti nimeltään Onerva ja setä nimeltään Mauri, joita olisimme käyneet silloin tällöin käyneet tervehtimässä. Onerva-täti ja Mauri-setä olivat mukavia, mutta hieman tylsiä, senkin olisin jo lapsena tajunnut, ja äiti ja minä olisimme aina hengähtäneet helpotuksesta, kun olisimme päässeet lähtemään sieltä takaisin Helsinkiin.
Tiina Virtanen.
Tai Teresa Kurki, joka oli elänyt aivan toisen ihmisen elämää.
Siinä oli pähkäilemistä fiksummallekin ihmiselle.
Soitin heti aamulla Laurille ja kysyin, ehtisikö hän kanssani kävelylle. Lauri vaikutti iloiselta soitostani, sanoi itsekin olevansa kirjoitustauon tarpeessa.
Pukeuduin ja menin Blondin kanssa odottamaan heitä talon nurkalle. Blondi tempoi innoissaan remmissä, komensin sen istumaan (se totteli minua jo kohtuullisesti) ja katselin ohi kiirehtiviä ihmisiä. Miten yksiselitteiseltä heidän elämänsä näyttikään. Naiset, jotka kiirehtivät ohi salkkujensa tai ostokassiensa kanssa, autoissaan istuvat miehet, kouluun menossa olevat meluavat lapsilaumat. Kaikkien muiden elämä tuntui olevan järjestyksessä. Kaikki olivat jo vuosikausia tienneet, ketkä olivat heidän vanhempiaan, eikä useimmille olisi sen suhteen tulossakaan minkäänlaisia yllätyksiä.
Niin minä ainakin kuvittelin. Vaikka olisihan minun pitänyt tietää, että näimme muiden ihmisten elämästä vain pinnan. Jopa omasta elämästämme kykenimme joskus näkemään pelkän kuoren, joka kätki alleen salattuja kerroksia. Se oli kuin eksoottinen hedelmä, josta ei heti tiennyt, mikä osa oli ravinnoksi kelpaavaa.
Niin minulle oli käynyt.
Erotin Laurin jo kaukaa. Pitkä mies talutti remmissä pientä innokasta koiraa. Laurikin huomasi minut, heilutti. Vilkutin takaisin. Blondi alkoi heiluttaa häntäänsä. Sekin varmaan haistoi jo Laurin ja Beben, tai sitten se vain vaistosi mielenliikutukseni.
– Huomenta, armaani.
Lauri suuteli minua. Olin kiitollinen, että edes joku asia oli pysynyt samana: hänen tuoksunsa, kanelia ja poltettua puuta.
Kevätpäivä oli todella kaunis, aurinko paistoi melkein pilvettömältä taivaalta ja kuivatti vauhdilla maisemaa. Maa höyrysi, sitä peitti vielä harmaanruskea vaippa, mutta sieltä täältä näkyi jo vihreää.
Ohitimme Sibelius-monumentin, väistelimme kameroitaan räpsiviä japanilaisia turisteja. Suunnistimme suoraan meren rannalle. Tuuli oli navakka ja pysähdyin, suljin silmäni ja yritin kuvitella, että viima tyhjentäisi pääni turhista ajatuksista. Tapahtunut mikä tapahtunut. Elämänkokoinen posliinimuki oli pudonnut, ja minun tehtäväkseni oli jäänyt sirpaleiden kerääminen. Ne olivat onneksi sen verran isoja palasia, että niistä ehkä hyvinkin vielä saisi liimattua jotain ehjää.
– Vaikutat omituiselta, Lauri sanoi. – Onko jotain tapahtunut?
– Tässä on kuule selvinnyt kaikenlaista. Se isäjuttu.
– Oletko löytänyt hänet?
– Nimenomaan.
– No?
– Lähempää kuin arvaatkaan.
– Sakari?
– Mistä arvasit?
– Tehän olette ihan samannäköisiäkin. Etkö muka itse ole huomannut? Minä huomasin heti. En vain viitsinyt sanoa mitään.
– Minusta ajatuskin oli uskomaton. Eihän... Sakari pidä naisista.
Lauri kohautti olkapäitään.
– Eivät asiat ole noin yksiselitteisiä.
– Näköjään eivät.
Blondi ja Bebe olivat innoissaan, kevät olivat täynnä lumen alta paljastuneita viestejä, jotka vain he osasivat tulkita.
– Sinulle taitaa sitten olla vähän enemmänkin keittiötuurausta tiedossa, Lauri sanoi.
– Enpä tiedä. Lähdin sieltä ovet paukkuen, kun Sakari kertoi tästä yllättävänpuoleisesta sukulaissuhteesta.
– Miksi ihmeessä?
– Koska hän ei näe tilanteessa mitään hassua. Hänen mielestään tästä vain jatketaan ihan muina miehinä. Asia meni niin kuin meni ja sillä siisti.
– Hän oli varmaan tosi pettynyt reaktioosi. Voin kuvitella, että hän on vuosikaudet kaivannut sinua, kuvitellut, minkälainen olisit.
– Mikseivät he sitten tehneet mitään? Arvaa olinko minä pettynyt siihen, etten koskaan saanut tutustua oikeaan äitiini? Siellä nämä kaksi vuosikaudet katselivat niitä typeriä, salaa otettuja valokuvia ja odottivat, että löytäisin heidät kuin joku muutossa eksynyt koira, joka sinnikkyyttään löytää isäntänsä toiselta puolelta maapalloa.
– Ei elämä mene niin. Varmaan he kuvittelivat tekevänsä niin kuin oikein oli.
– Kenen kannalta?
– Sinun, nimenomaan. Sinä siitä porukasta haurain ja haavoittuvaisin olit. Varmaan he ihan oikeasti halusivat suojella sinua.
Pysähdyin, katsoin Lauria. Hän katsoi minua suoraan silmiin. Vieläkin hänen silmänsä näyttivät auringossa hätkähdyttävän sinisiltä, mutta nyt näin niissä muutakin. Näin älykkään, ystävällisen ihmisen, joka pystyi näkemään elämän monet tasot. Missä oli mulkero koirakuiskaaja, joka oli ollut kireä ja kaikkitietävä? Mies, joka oli haukkunut minut siitä yksinkertaisesta syystä, että koira oli päässyt minulta karkuun? Nyt sama ihminen oli tässä vierelläni, ja saatoin koska tahansa koskettaa häntä, nojautua lämpimään olkapäähän.
Mietin, miten omituista elämä oli.
– Ehkä olet oikeassa, sanoin. – Pääsen ehkä helpommalla, kun ajattelen noin.
– Älä ole Sakarille liian vihainen, Lauri sanoi. – Hän teki niin kuin parhaaksi katsoi. Te menetitte monta vuotta, ehkä näistä lopuista kannattaisi pitää kiinni. Ei niitä niin kamalan monta välttämättä tule.
Teimme pitkän kävelylenkin, sitten menimme asunnolleni ja söimme. Vuoteessa hakeuduimme toisiamme lähelle, makasimme auringonkehrässä kuin kaksi ylensyönyttä kissaa. Nukuimme päiväunet ja kun heräsimme, iltapäivä oli jo pitkällä. Lauri lähti kirjoittamaan kirjaansa ja minä jäin kotiin lueskelemaan.
En voinut olla kuuntelematta hiljaisuutta seinän takaa, vaikka tiesinkin, että Sakari olisi töissä. Ajattelin häntä kurkistelemassa rappukäytävään ovisilmän kautta, tarkkailemassa elämääni ja vieraitani siitä pienestä aukosta, joka hänelle siihen tarkoitukseen oli suotu.
Illalla soitin kasvatusäidilleni ja kerroin, että olin löytänyt oikean isäni. Nostin hattua sille, että hän malttoi olla vinoilematta, vaikka kerroin että isäni oli miehistä pitävä ravintoloitsija. Arvasin, että miesten mies, yhteiskunnan tukipilari Mauri Virtanen jo hyppeli hänen kielenpäällään, tunki sieltä vastustamattomasti ulos.
– No nythän on kaikki sitten selvää, äiti sanoi.
En tiennyt, mitä olisin vastannut.
Töiden loppuminen Oeufs en cocottessa loi päiviini väljyyttä, jota minun oli hieman vaikea kestää siinä mielenvireessä. En kaivannut yhtään lisää aikaa ajatella sitä, että biologinen isäni asui seinän takana. En voinut myöskään olla miettimättä, miten Sakari jaksoi taas rankan ravintolatyön.
Iltaöisin kuulin hänen ovensa sulkeutuvan, kun hän tuli kotiin ravintolasta. Seisoin eteisessä, nojasin seinään ja taistelin itseni kanssa. Mieleni teki avata ovi ja päästää hänet elämääni. Samaan aikaan se tuntui viimeiseltä asialta, jonka halusin tehdä.
Eikö ollut aivan oikein, että hänenkin luotaan joku joskus lähti, jätti keskelle yksinäistä taistelua?
Joutilaisuudessani uppouduin Olgan päiväkirjoihin.
Miten eläisin, jos saisin elää elämäni uudelleen? Muuttaisin oikeastaan vain yhden asian. Olisin pitänyt tyttäreni, vaikka se olisi vaatinut minulta mitä. Näin jälkeenpäin ajateltuna, kun elämän toinen reuna lähestyy, se on ainut asia, joka minua todella kaduttaa ja surettaa. Loin elämää, mutta en todella kantanut siitä vastuuta, en loppuun saakka.
Olemme puhuneet tästä paljon Sakarin kanssa. Minulla kesti pitkään, ennen kuin pääsin katkeruudesta häntä kohtaan. Yhdessä me olisimme pärjänneet, pystyneet tarjoamaan edes jonkinlaisen kodin lapsellemme.
Nyt tätä asiaa on liian myöhäistä ajatella. Toivon, että Tiina pystyy joskus ymmärtämään mitä tapahtui, antamaan anteeksi, jatkamaan matkaansa, ajattelemaan minua silloin tällöin.
Niin minä en koskaan kuole.
Päiväkirjan loppua kohden kirjoitukset muuttuivat, usein ne olivat pelkkiä lyhyitä toteamuksia. Olgalla oli varmaan ollut kipuja.
Kävin tänään koirapuistossa. Luulen, että kävin siellä nyt viimeistä kertaa. Haluaisin pitää Blondin lähelläni niin kauan kuin mahdollista, mutta pian, aivan pian on aika viedä se kenneliin ja toivoa, että Tiina aikanaan hakee sen sieltä. Sakarille en sitä voi jättää, hänellä on työnsä, pitkät päivät ravintolassa. Ja sitä paitsi, haluan jättää Tiinalle jotain elävää, jotain lämmintä, jotain jossa on minun kädenjälkeni. Silitän Blondia ja kuvittelen, että pian hänen kätensä koskettaa samaa kohtaa ja meidän kätemme kohtaavat siinä.
Minä hain Blondin, kuiskasin itsekseni. Ja pidän siitä kovasti. Meidän kätemme kohtaavat siinä joka päivä, koska silittelen sitä paljon.
Toivoin, että Olga olisi kuullut mitä sanoin.
Ruokahalua ei juuri ole, mutta Sakari haluaa joka päivä laittaa minulle jotain ruokaa. Hän kuulemma laittaisi tai hommaisi mitä vain haluaisin, ostereista oselotteihin. Vitsailimme kuolemaantuomitun viimeisestä ateriasta. Sakari tekee minulle joka päivä jotain hyvää keittoa, mihin yrittää ujuttaa mahdollisimman paljon kermaa ja voita. Huomaan sen kyllä, mutta en koskaan sano mitään.
Siihen verrattuna miten paljon olen rakastanut hyvää ruokaa, minusta on tullut surkea syöjä. Siihen verrattuna miten täysillä olen nauttinut elämästäni ja kaikesta kauniista, minusta on tullut surkea eläjä. Mieluiten vain olisin vuoteessa ja nukkuisin.
Tätä menoa kuihdun olemattomiin. Mutta tarkemmin ajateltuna, juuri niinhän minä olen tekemässä.
Se oli Olgan päiväkirjan viimeinen merkintä.
Eräänä iltana huomasin suunnistavani kohti Oeufs en cocottea hyvin lähellä sen sulkemisaikaa.
– Keittiö on valitettavasti jo kiinni, tarjoilija sanoi.
– En tullut syömään, tulin vain tervehtimään Sakaria. Kai sinne voi mennä?
– Siitä vain.
Ravintolassa oli enää yksi pariskunta, joka lopetteli viinipullollistaan pidellen toisiaan kädestä. Kuvittelin miten romanttinen ilta heillä oli ollut, kaiuttimista vaimealla ranskalaista musiikkia, kynttilänvaloa, hyvää ruokaa. Ajattelin, miten mielelläni istuisin juuri tällaisessa ravintolassa Laurin kanssa.
Keittiön ovi päästi pienen narahduksen mennessäni sisään.
– Vieläkö kolmospöytä nautiskelee viinistään? Sakari kysyi kääntymättä oveen päin, luuli varmaan että sisään tuli tarjoilija. Hän putsaili paikkoja.
– Nautiskelee ja kaikesta päätellen toisistaankin, sanoin.
Sakari kääntyi ja hymyili.
– Arvelinkin, että kuulin sinun äänesi.
– Päätin lähteä pienelle iltakävelylle.
– Hieno ilta siellä onkin. Tiettävästi. Olen viettänyt sen täällä paistinkäryssä.
– Älä valita. Olet luultavasti nauttinut joka hetkestä.
– Useimmiten nautinkin. Onko sinun nälkä?
– Etköhän sinä ole ruokkinut ihan tarpeeksi monta ihmistä tämän illan aikana.
– Otan tuon myönteisenä vastauksena. Älä huoli, kaikki on valmista. Kunhan lämmitän.
Sakari pyyhki työtason, alkoi lappaa siihen tarjottavaa.
Arvelin, että ateriasta saattaisi tulla elämäni erikoisin.
Tarjoilija tuli kohta sanomaan, että viimeisetkin asiakkaat olivat lähteneet ja että hänkin lähtisi. Sakari kävi lukitsemassa ulko-oven, ja siirryimme kantamuksinemme ruokasalin puolelle. Sytytimme pöytään kynttilän ja aukaisimme pullon punaviiniä.
– Äitisi rakasti tätä keittoa, Sakari sanoi. – Soupe au pistou.
Sakari söi hyvällä ruokahalulla sakeaa kasviskeittoa.
– Hän taisi kirjoittaakin päiväkirjoissaan jotain tästä. Hän kirjoitti myös, että kokkailit hänelle paljon keittoja hänen viimeisinä aikoinaan. Kiitos, että pidit hänestä huolta. Taisit olla kutakuinkin ainoita ihmisiä hänen elämässään enää siinä vaiheessa.
– Niinhän se usein on. Voiman päivinä sitä on jostain kumman syystä paljon suositumpi kuin silloin kun seuraa tarvitsisi.
Sakari nosti lasiaan. Domaine Tempier muljahteli lasissa tummanpunaisena.
– Olgalle.
– Olgalle.
– Ei siinä mitään kiittelemistä ole. Olga olisi tehnyt saman minulle. Sen takiahan me muutimme lähelle toisiamme, että voisimme tarpeen tullen olla toisillemme avuksi.
– Fiksu ajatus.
– Ja puhua sinusta.
– Siitä taas en tiedä.
– Haluan pyytää sinulta anteeksi tätä kaikkea, Sakari sanoi. – Sinun täytyy uskoa kun sanon, että me todella kuvittelimme olevamme epäitsekkäitä. Eikä meillä ihan oikeasti olisi ollut mitään mahdollisuuksia saada purettua adoptiopäätöstä. Kuvittele, miltä se kaikki olisi näyttänyt. Äiti, joka on luovuttanut lapsensa melkein suoraan synnytyslaitokselta, ja isä, joka oli Helsingin gay-klubin vakioasiakkaita. Ei se olisi onnistunut, ei varsinkaan siihen maailmanaikaan.
Sakari vei lautaset keittiöön, tuli takaisin uusien kanssa. Niille oli kauniisti aseteltu muhkeat palaset jotain lintua, ilmeisesti ankkaa, koska appelsiininsiivut koristivat lautasen reunaa keltaisena ketjuna.
Söimme hiljaisina. Hätkähdimme kun joku koputti ikkunaan. Joku humalainen mies horjui ikkunan takana, viittoili oveen päin kuin haluten näyttää että tahtoi sisään. Vaikutelmaa tehostaakseen mies osoitteli myös suutaan. Sakari oli sen verran ystävällinen, että aukaisi oven ja huikkasi miehelle, että paikka oli jo suljettu. Tämä tyytyi kohtaloonsa ja lähti horjumaan eteenpäin.
Ankan jälkeen Sakari toi vielä palaset sitruunatorttua. Kirpeän kermaisella sitruunavanukkaalla täytetty piiras vei kielen mennessään. Kynttilä lepatti, ja me olimme omassa taikamaailmassamme, jossa jokainen polku oli outo ja veisi turvalliseen seikkailuun.
– Tämmöistäkö se olisi pikkutyttönä sitten ollut, sanoin.
– Mitä tarkoitat?
– Jos minä olisin asunut Olgan luona. Olisin aina tullut sinun luoksesi herkuttelemaan. Sellaista minä huomasin tässä yhtenä iltana kuvittelevani.
– Arvatenkin. Ja painaisit puolet enemmän kuin nyt.
– Minun parhaan ystäväni isä oli kauppias. Kadehdin tätä kaveriani kuollakseni. Kuvittelin, että hän sai milloin tahansa painella karkkihyllyille ja ottaa mitä vain halusi.
– Ehkä hän saikin.
– En usko. Tajusin vasta myöhemmin, että siinä kodissa vallitsi kauhun tasapaino. Hänen äitinsä oli hammaslääkäri.
Nauroimme.
Sakari kaatoi laseihin loput viinipullollisesta.
– Mitä ihmettä Oeufs en cocotte muuten tarkoittaa?
– Se on ruokalaji. Uuniruokaklassikko. Uppomunat paistettuna uunissa vesihauteessa.
– Miksi ihmeessä halusit laittaa ravintolasi nimeksi Uppomunat? Eikö maailmassa nyt olisi miljoona kauniimpaakin nimeä?
– Myönnä pois, että se kuulostaa ihan hienolta. Ja eihän pieni mainos ikinä ole pahitteeksi.
Kesti hetken, ennen kuin tajusin vitsin. Taas nauroimme vatsat kipeinä. Ymmärsin hyvin, miksi Olga oli viihtynyt Sakarin seurassa, miksi heidän ystävyytensä oli kestänyt vaikka rakkaudelle olikin käynyt vähän heikommin.
– En tiedä, koska minä osaan kutsua sinua isäksi, sanoin. – Ehkä en koskaan.
– Ei se mitään, Sakari sanoi. – Kunhan vain alat autella vanhaa isäukkoasi ravintolabisneksessä.
Sakari tarkkaili ilmettäni.
– Tämä oli tietysti vitsi, hän sanoi varovaisesti.
– Eikä ollut. Tarkoitit sitä.
– No, myönnetään. Sinähän viihdyit näissä ravintolahommissa?
– Viihdyinhän minä.
– Entäs Lauri?
– Mitä Laurista?
– Tehän olette yhdessä?
– Ovisilmä?
– Ovisilmä. Ja vähän ikkunakin. Ja lörppö tarjoilija. Minulla on keinoni.
– Lauri on mukava.
– Mutta eihän se riitä vielä mihinkään. Postinkantajakin voi olla mukava. Tai lähikaupan kassa.
– On Lauri aika ihanakin.
– Tuo kuulostaa jo vähän lupaavammalta.
Elämästä ei koskaan tiedä. Vaikka emme aina sitä tajuakaan, olemme kaikki nousemassa liukuportaita kohti sattumankauppaa täynnä erikoistarjouksia, joista on mahdotonta kieltäytyä.
Nyt minä sen tiedän.
Odotan kovasti kesälomaa. Lauri on luvannut tuurata ravintolassa, ja me lähdemme Sakarin kanssa lomalle Provenceen. Kumpikaan meistä ei ole sanonut sitä ääneen, mutta tiedän, että matkan tarkoitus on kummallekin selvä. Me haluamme tutustua toisiimme, tulla isäksi ja tyttäreksi.
Ehkä se ei vielä ole liian myöhäistä.
Olemme vuokranneet Orangesta vanhan maalaistalon, kuvissa se on kellertävä, oikeastaan aivan hunajan värinen. Valokuvista näen myös, että pihassa kasvaa sypressejä ja mantelipuita. Siitä ei ole valokuvaa, mutta Sakari on luvannut, että näkisin myös, miten villi rosmariini kasvaa pensasaitoina.
En ole kertonut sitä Sakarille, mutta aion tuoda sieltä jonkin kasvin, jonka istutan Olgan haudalle. Laventelia, sinimailasta, alppiunikkoa tai miehenkämmekkää. Ehkä ne eivät kestä Suomen oloissa, joten aion varmuuden vuoksi tuoda myös muutamia kiviä, joissa on jäljellä Provencen kesien lämpöä. Vien ne äitini haudalle muistoksi onnellisista kesistä suuressa auringossa.
Kuka tietää. Ehkä siitä tulee minullekin aurinkomatka? Ehkä niitä tulee useampia?
- KOMMENTOI
- LÄHETÄ KAVERILLE
- TULOSTA
KOMMENTIT 1-3 (3)
1
Anonyymi
13.05.2010 20.06
Kirjoita tähän kommenttisi
Jäi pari lehteä saamatta. Onneksi löytyi netistä. Oli kuitenkin aika kiinnostava jatkis, pitkästä aikaa.
Jäi pari lehteä saamatta. Onneksi löytyi netistä. Oli kuitenkin aika kiinnostava jatkis, pitkästä aikaa.
Anonyymi
24.05.2010 11.39
Oli tosi kiva hömppäjatkis. Ei poukkoillu ajatukset töissä tai muualla ku luki. Lisää tän tyylisiä :)
Anonyymi
27.06.2010 20.36
Kirjoita tähän kommenttisi
Oli kiva jatkis kiva, että sai lukea viimeisen osan netistä, kun en saanut enää mistää tätä lehteä. Kiva kevyt ja arvattakin mutta kepeästi kirjoitettu , yleensä en jää kiikkiin näihin lehti jatkiksiin tätä halusi lukea.
Oli kiva jatkis kiva, että sai lukea viimeisen osan netistä, kun en saanut enää mistää tätä lehteä. Kiva kevyt ja arvattakin mutta kepeästi kirjoitettu , yleensä en jää kiikkiin näihin lehti jatkiksiin tätä halusi lukea.
KOMMENTIT 1-3 (3)
1
