Jatkis: Yllätysperintö, osa 5

0 kommenttia

22.04.2010 09:00

Tiina jättää petollisen poikaystävänsä sekä työn koulun keittiössä ja muuttaa Helsinkiin. Siellä hänelle selviää, että Olga onkin hänen oikea äitinsä. Kasvatusäiti Onerva suuttuu, kun Tiina vaatii häntä tilille. Tiina tutustuu koirapuistossa Lauri-nimiseen mieheen, törmää kampaajalla lapsuudenystäväänsä Piiaan ja tapaa Olgan ystävän, naapurissa asuvan ravintoloitsija-Sakarin. Kun Onervan puhelinvastaaja on jo viikkoja ilmoittanut tämän olevan matkoilla, Tiina huolestuu ja lähtee kotikaupunkiinsa. Perillä hän nukahtaa tyhjään asuntoon ja herää, kun Onerva saapuu kotiin.

 

 

 – Tuota karvakasaako sinä sinne Helsinkiin lähdit hoitamaan?

 

Äiti osoitti Blondia. Se haukahti epäröivästi.

– Saanko esitellä Blondin.

– Sanopa tuolle koiramaailman Marilyn Monroelle, että hyppää minun sohvaltani alas.

Hupsusta ulkonäöstään huolimatta Blondi ei ollut mikään tyhmä koira.  Kuullessaan käskyn se hyppäsi saman tien sohvalta alas.

Nousin ja halasin äitiä. Hän tuntui tiukalta ja jännittyneeltä.  

– Missä ihmeessä sinä olet ollut?

– Kävin Madeiralla.

– Kävit Madeiralla? Tuosta vain?

– Ihmiset ovat kuulemma käyneet Kuussakin.

Äiti vei vaalean poplarinsa eteisen naulakkoon, haki vaatekaapistaan henkareita ja alkoi purkaa kassejaan. Suurimman osan vaatteista hän laskosteli suoraan pyykkikoppaan. Tämä alkoi muistuttaa äitiä, jonka tunsin. Pyykkäys oli pyhää hommaa.

Muistin suurimman osan hänen kesävaatteistaan, nyt joukossa näkyi olevan joitain uusiakin. Vaalea puolihame ja sininen toppi, sirot sandaalit, liehuvahelmainen mekko jossa oli vaaleansinisellä pohjalla valkoisia palloja.

– Uusia vaatteita, kommentoin. – Kivan näköisiä.

– Olen aina halunnut Madeiralle, äiti sanoi vähän puolustelevasti, aivan kuin sillä olisi jotain tekemistä vaatteiden kanssa. 

– Mahtavaa, että menit. Olin vaan vähän huolissani.

– Minähän jätin viestin.

– Sitäkin minä vähän pelästyin. Et ole koskaan ennen käyttänyt puhelinvastaajaa.

– Mitä sinä minun menoistani välität ja huolehdit.

Tuttu marttyyri pilkisti uusien kesävaatteiden takaa.

– Totta kai minä olen sinusta huolissani. Ja välitän sinusta. Ei sitä mikään muuta.

Äiti istahti sohvan toiseen päähän, huokaisi.

– Minä en pidä lentämisestä.

– Kukapa siitä pitäisi.

– Mutta oli hienoa nähdä kaikki ne joulutähdet. Kasvamassa melkein rikkaruohona. 

 

Piia soitti ja kysyi, sopisiko minulle, että palaisimme Helsinkiin vasta seuraavana päivänä. Minulle se sopi hyvin, en olisi millään jaksanutkaan ajaa takaisin samana päivänä, vaikka se alun perin olikin ollut tarkoituksemme.

Äiti oli selvästi mielissään, että jäin yöksi. Sijasin itselleni vuoteen vanhaan huoneeseeni, hän napsautti saunan lämpiämään, haki lähikaupasta tutun saunailtojen menuumme: uunimakkaraa ja keltaista jaffaa. En voinut olla huomaamatta, että hän yritti luoda saman tunnelman kuin joskus kauan sitten, kun mikään ei uhannut perheemme itsestään selvää yhdessäoloa, kun ainut muutos lauantai-illoissamme oli sinapin vaihteleva määrä makkaran pinnalla.

Saunan ja syönnin jälkeen istuimme olohuoneessa kauhtuneissa kylpytakeissamme.

– Olen pahoillani, ettemme kertoneet sinulle, äiti sanoi. – Meidän mielestämme asia oli paras hoitaa niin.

Parasta teille itsellenne, kommentoin hiljaa mielessänne. Että saitte pitää illuusion tyttärestänne. Se ei loppujen lopuksi ollut parasta minulle, eikä se missään nimessä ollut paras vaihtoehto Olgalle.

En sanonut sitä ääneen. Halusin pitää kiinni siitä raukeasta hiljaisuudesta ja juuri saavutetusta sovinnosta naisen kanssa, joka oli huolehtinut minusta melkein koko elämäni. Eräs toinen nainen oli synnyttänyt minut, mutta sille en mahtanut enää mitään. Minulla ei ollut valinnan ylellisyyttä tai vaikeutta tapahtumien missään vaiheessa.

Nyökkäsin.

– Miten siellä Helsingissä menee?

– Ihan hyvin.

– Minkälainen... asunto Olgalla on?

– Tule joskus käymään ja katsomaan.

– Sinne asti?

– Jos sinä Madeiralle asti pääset, kai sinä selviät Helsinkiinkin. Nythän meillä on molemmilla aikaa. Voidaan käydä vaikka teatterissa tai oopperassa. 

– Viihdytkö sinä siellä?

– Alan hiljalleen kotiutua.

– Aiot siis jäädä sinne?

– Pakkohan minun on. Blondin takia.

Kumarruin ja annoin Blondille palan makkaraa. Näin äidin ilmeestä, että hän olisi kovasti halunnut verrata koiran merkitystä omaan itseensä. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään. Ehkä hauras rauhamme oli tärkeä myös hänelle.

 

Kotimatkalla pysähdyimme pyynnöstäni Pikkaraisen ja Sundellin asianajotoimistoon. Piia lupasi tehdä Blondin kanssa pienen kävelylenkin sillä aikaa kun hoitaisin asiani.

Pikkarainen sattuikin onneksi olemaan paikalla.

– Onko jotain sattunut?

– Ei mitään erikoista. Satuin vain käymään kotona ja päätin käväistä täälläkin.

Pikkaraisen työpöytä oli sekainen, täynnä korkeita paperipinoja. Ylimääräisellä tuolilla oli kansioita. 

– Siivouspäivä?

– Pitää pikkuhiljaa saada nurkat puhtaaksi. Aion jäädä eläkkeelle.

– Eläkkeelle? Tuommoinen nuori mies?

– Kiitoksia.

Pikkaraisen silmäkulmat menivät sikkuralle hänen hymyillessään.

– Pitäähän tällaisen puolivallattoman leskimiehen vielä ehtiä elääkin. Kyllä minä saisin istua tämän pöydän takana hamaan hautajaisiin, mutta elämässä on vielä yhtä ja toista mukavaa tekemistä.

– Olet jo toinen ihminen vähän ajan sisällä, joka sanoo tuota samaa.

Ajattelin Sakaria, harmaantunutta lainehtivaa tukkaa ja kiusoittelevaa Jean-Pierreä jossain kaukana Ranskassa. Nyt oli Jean-Pierren vuoro katsella nuoria miehiä, miettiä vieläkö kelpaisi.

– Tulin itse asiassa Olgan takia. Tai kaiketi itseni takia, pikemminkin.

Pikkarainen asetti kädessään olevan paperin edessä olevan kasan päällimmäiseksi, risti sitten tyhjät kätensä pienen pullean vatsansa päälle. Hetken hän näytti pukuun ja solmioon puetulta Buddha-patsaalta. 

– Tiesitkö sinä, että olen itse asiassa Olgan tytär?

Pikkaraisen ilmeestä näin, ettei paljastus tullut hänelle yllätyksenä.

– Mikä taas merkitsee sitä, ettei minulla ole aavistustakaan, kuka minun isäni on. Ymmärrät varmaan, että asia kiinnostaa minua.

Pikkarainen nyökkäsi. Hän asetteli sormiaan vastakkain kuin olisi leikkinyt laulua langalleen kiipeävästä hämähäkistä. Levottomista sormistaan huolimatta Pikkarainen näytti juuri sellaiselta kuin juurevan maaseutuasianajajan kuuluu näyttääkin: myötätuntoiselta ja kiinnostuneelta. Kuvittelin, miten erinomaisesti hän olisi sopinut johonkin englantilaissarjaan ratkomaan kiistoja lammaslaumoista ja naapurin tontille kurottavista tammipuista. 

– Isä voi tietysti olla pettymyskin, Pikkarainen sanoi. – Minä luulen, että minun isäni olisi ollut, jos olisin tutustunut häneen jälkikäteen, aikuisena. Me annamme paljon anteeksi ihmisille, joiden kanssa kasvamme.

– En minä mitään muotovaliota etsi. Haluan vain tietää. Kai jokainen haluaa olla selvillä, keitä hänen vanhempansa ovat. Minulle alkaa muodostua jonkinlainen kuva, minkälainen minun äitini oli. Totta kai haluan tietää jotain myös isästäni. Ellen muuta niin ainakin nimen ja nähdä valokuvan. Voihan olla, ettei muu edes ole mahdollista. Mistä minä tiedän, vaikka hän olisi jo kuollut. 

Taas Pikkarainen nyökkäsi.

– Olga arvasi, että ajan myötä haluaisit tietää juuristasi tarkemmin. Hän jätti tänne toimistoon kirjekuoren, joka minun on jossain vaiheessa määrä luovuttaa sinulle.

– Jossain vaiheessa? Milloin?

Ääneni oli kohonnut. Pikkarainen kohotti kätensä rauhoittavasti.

– Saat kirjekuoren, kun olet asunut Helsingissä puoli vuotta.

– Mikä järki tuossa on? Mikä hemmetin… aarteenetsintäleikki tässä on käynnissä?

– Kai kaikella on tarkoituksensa, Pikkarainen rauhoitteli. 

– Enkö voisi saada sitä kuorta jo nyt? Miksi vasta puolen vuoden päästä?

– Olen pahoillani. Kaikella on tarkoituksensa.

Vaikka Pikkarainen onnistui kuulostamaan melkein profeetalliselta, en ollut hänen kanssaan aivan samaa mieltä. Laskeuduin kivitalon portaat kiukutellen mielessäni sekä Olgalle että Pikkaraiselle. Toisen kerroksen kohdalla aloin ajatella Pikkaraista nyökkäämässä arvellessani, että oikea isäni saattaisi jo olla kuollut.

Mitä se merkitsi?  Jos totta puhuttiin, tänä aarteenetsintäleikki alkoi ottaa hermoon.

 

Kun olimme 50 kilometrin päässä Helsingistä, Piialle tuli työpuhelu. Ajoin juuri ohituskaistaa rekan rinnalla enkä kuunnellut kovin tarkkaan, mitä hän puhui. Sitten Piia mainitsi nimen, joka herätti mielenkiintoni. Oeufs en cocotte. Kuulin, miten Piia lupasi ilmestyä paikalle heti kun olisimme perillä Helsingissä.

– Sairastapauksia, hän selitti minulle puhelun päätyttyä. – Paikan omistaja on joutunut sairaalaan ja kokki, joka häntä vakituisesti tuuraa, on hänkin sairaana.

– Sairaalaan? Vakavaakin?

Kiroilin mielessäni kiihdytyskaistalta tullutta audimiestä, jota olin kohteliaasti väistänyt vasemmanpuoleiselle kaistalle. Tyyppi maksoi palveluksen kiihdyttämällä heti oikealla kaistalla niin, että jäin typerän näköisenä roikkumaan vasemmanpuoleiselle kaistalleni.

Miten niin monet hokemat ja myytit olivatkin totta? Jos olisin ehtinyt, olisin näyttänyt sormimerkkejä. En keskisormea, vaan peukaloa ja etusormea mallaamaan tyypin ontuvan miehisyyden mittaa.

– En kysynyt tarkemmin.

– Kai siellä kokkiakin tarvitaan?

– On kuulemma hommattu jo.

Minua melkein harmitti. Olin jo hetken nähnyt itseni tutustumassa ranskalaisravintolan keittiöön.

Mietin, miten saisin kuulla, mitä Sakarille oli tapahtunut.

En keksinyt muuta keinoa kuin kävellä illalla ravintolaan. Piia palveli parhaillaan ovensuupöydässä istuvaa pariskuntaa. Viitoin luokseni tytön, joka oli ollut töissä silloinkin, kun olimme käyneet syömässä Pikkaraisen kanssa. Minun ei ollut kovin nälkä, joten kolmen ruokalajin sijasta tilasin nyt vain parsakeittoa ja maalaisleipää, otin lasillisen talon punaviiniä.

– Kysyisin Sakarista, sanoin tilattuani. – Mikä hänelle tuli? Anteeksi että utelen, mutta hän oli... äitini hyvä ystävä.

Kuulostin niin epäröivältä, että tyttö varmaan luuli minun valehtelevan.

– Sydänkohtaus. Lievä onneksi.

– Kuinka hän voi?

– Tila on vakaa, mitä ikinä se sitten tarkoittaakin.

– Missä sairaalassa hän on? Haluaisin käydä katsomassa häntä.

 

Piiakin tuli jossain vaiheessa vaihtamaan pari sanaa. Keiton tulo kesti ja kesti. Odotus oli kuitenkin vaivan arvoista. Keitto oli ihanaa, kermaista ja taiten maustettua, leipä rapeakuorista ja sisältä juuri sellaista kuin maalaisleivän piti ollakin, sekoitus sitkeyttä ja pehmeyttä. Söin ja katselin lepattavia kynttilöitä, kuuntelin taustalta vaimeana kuuluvaa luuttumusiikkia ja muiden asiakkaiden puheensorinaa.

Olin huolissani Sakarista mutta muuten juuri sillä hetkellä melkein täydellisen onnellinen. Söin yksin, mutta se ei häirinnyt minua lainkaan. Pariskuntia katsellessani en voinut olla miettimättä kunkin suhteen salaisia pohjavirtoja, tarkkailin merkkejä kyllästymisestä ja kiukusta. Olin luojan kiitos päässyt eroon Teposta. Ainut elonmerkki hänestä oli Thaimaasta tullut postikortti, jossa luki ”Hyvin menee, mutta menköön”. Olin sovinnossa kasvatusäitini kanssa. Olin kiintymässä oikeaan äitiini, vaikka se tietyssä mielessä olikin liian myöhäistä. Ajattelin kaikkia ihmisiä, jotka olivat jo aikapäiviä sitten kuolleet. Säveltäjiä ja kirjailijoita, tiedemiehiä, äitejä, isiä, miten läsnä he edelleen olivat jäljellejääneiden elämässä. Rakkaus ylitti ajan ja paikan rajat. Minulla oli oikeus rakastaa äitiäni, se ei ollut liian myöhäistä. 

Oeufs en cocotte oli paikka, joka helli kaikkia aisteja ja näköjään teki minusta ainakin jonkinsorttisen filosofin.   

Äkkiä huomasin kaipaavani töihin, tekemään ruokaa. Tilasin toisen lasillisen viiniä ja mietin, että olin idiootti. Kuinka moni ihminen kaipasi töistä pois? Työ. Sarja nälän aiheuttamia pakkoliikkeitä. Olin synkeästi naureskellen liittynyt sen nimiseen Facebook-ryhmään ollessani vielä töissä koulukeittiöllä.

Katselin ravintolan kulahtaneita pitsiverhoja ja aloin mielessäni sisustaa paikkaa uuteen uskoon. Kermanväriset verhot, jotka vedettäisiin sivuun koristeellisilla köysillä, joissa oli tupsut päässä.  Kristallikruunuja. Valaisimia myös seinille. Paljon huiskumaisia viherkasveja. Uudet taulut. Katunäkymät Pariisista saisivat lähteä, tilalle jotain muuta, ehkä vanhanaikaisia ruoka-aiheisia julisteita.

Piia tuli kaatamaan lasiini lisää vettä.

– Keitto oli hyvää, sanoin. – Minulla ei ollut tullessani yhtään nälkä, mutta olen vesi kielellä katsellut annoksia täällä. Miten tuommoisella kokilla ei muka ole vakituista työpaikkaa?

– Ei se kuulemma haluakaan. Se on saanut apurahan, jonka varassa kirjoittaa jotain ruoka-aiheista kirjaa. Tekee muutaman keikan kuukaudessa, että pysyy vireessä, se sanoo.

Lähtiessäni en malttanut olla kurkistamatta keittiöön ovessa olevan pienen ikkunan kautta. Vaalea mies seisoi hellan edessä selkä oveen päin. Kun Lauri kääntyi, hän maisteli kastiketta suoraan kauhasta, hymyili hyväksyvästi. Mieleni teki kurkistaa, lymyilikö Bebe jossain työtasojen alla. Lauri huomasi minut, näytti yllättyneeltä.

Vilkutin ikkunasta ja lähdin nopeasti, ennen kuin hän ehtisi tulla ovelle juttelemaan.

En olisi tiennyt, mitä olisin sanonut. Kaksi lasillista viiniä ja Koirakuiskaajan osoittautuminen kokiksi olivat tyystin sekoittaneet humoraaliset virtaukseni.

Sinä iltana valvoin pitkään ja ajattelin Lauria. Mieleeni tunki itsepintaisesti kuva hänen huulistaan suutelemassa kauhan kuperaa päätä. 

 

Hyvistä aikomuksistani huolimatta minun ei tullut mentyä katsomaan Sakaria sairaalaan. Lähetin ison kimpun erivärisiä tulppaaneja ja jäin odottamaan hänen paluutaan kotiin. Kävin joka päivä koirapuistossa, mutta en osunut sinne kertaakaan samaan aikaan Laurin kanssa. Olin siitä samaan aikaan helpottunut ja pettynyt.

Viikon päästä ovikelloni soi.

– Kiitos kukista, Sakari sanoi ja halasi minua.

Hän oli reippaan, joskin vähän kalpean näköinen, pukeutunut hassun näköiseen collegepukuun, jota en ikinä olisi voinut kuvitella hänen päälleen normaalioloissa. Harmaat hiukset olivat silti moitteettomilla laineilla ja hänen ympärillä tuntui partaveden henkäys.

Pyysin hänet sisälle ja siirtelin sohvatyynyjä sivuun niin, että hän pääsisi mukavammin istumaan.

– Voinkohan minä enää ikinä ottaa yhtäkään askelta ilman että ihmiset ympärillä syövät sormensa hermostuksesta? En minä vielä aio kuolla, on liian paljon nähtävää ja tekemistä. En ole vielä edes järjestellyt valokuviani tai polttanut päiväkirjojani.

– Ai sinäkin pidät päiväkirjaa. Olgakin piti. Olen lukemassa niitä.

– Onko se... ihan kohteliasta?

– Olga nimenomaan toivoi, että lukisin ne.

– Sovitaanko, että kun minä kuukahdan ja jos satut jostain syystä pääsemään käsiksi minun päiväkirjoihini, jätät lukukokemuksen väliin?

Kuvittelin Sakarin vuodatuksia ensin poikaystävistä, sitten miesystävistä ja lopulta päivittelyä lähtevistä hiuksista ja heikkenevästä terveydentilasta.

– Kyllä minä tiedän, etteivät naiset ole näytelleet kovinkaan suurta roolia elämässäsi, sanoin.

– Niin siinä on tainnut käydä.

– Mitä sitten? Minäkin pidän enemmän miehistä.

Nauroimme. En tiedä kuvittelinko, vai näyttikö Sakari jotenkin helpottuneelta. Olisin halunnut sanoa, ettei homous meidän sukupolvellemme enää ollut mikään iso juttu – ei minkään kokoinen juttu, itse asiassa – mutta ymmärsin kyllä, että Sakarin ikäinen mies oli saanut kokenut suuntautumisensa asian kanssa yhtä ja toista.

– Ottaisitko teetä?

– Sitä kauheaa vihreää tököttiä?

– Konjakkiako tässä pitäisi tarjota?

– Mieluummin. Minä haluan pikkuhiljaa tästä sairaan roolista pois.

– Pikkuhiljaa sieltä pois tullaankin. Ei yhtään nopeammin. Oletko syönyt?

Sakari irvisti.

– Oletko tosissasi? Sairaalassa? Koska sinä viimeksi olet ollut sairaalassa?

– Silloin kun minulta leikattiin kitarisat. Omasta puolestani en voi moittia sairaala-aterioita. Pelkkää jäätelöä. Se oli kova juttu siihen aikaan. Kai sinun sairauslomasi jatkuu?

– Vielä muutaman viikon.

– Niin vähän aikaa?

– Yrittäjän on pakko painaa.

– Juuri tuon takia sinä sinne sairaalaan päädyitkin. Kuka sinua tuuraa siellä?

– Lauri Laakso. Lahjakas nuori kokki.

– Nuori? Vähintään neljänkymmenen.

– Kun tulet tähän ikään, huomaat että 40-vuotias on vielä nuori. Sinä tunnet Laurin?

– Koirapuistotuttuja

– Komea mies, vai mitä?

Sakari iski minulle silmää.

Ajattelin Laurin koiran nimeä ja toivoin, että Laurin ja Sakarin suhde olisi puhtaasti vain ja ainoastaan ammatillinen.

– Tuuraako Lauri sinua koko ajan?

– Osan ajasta. Minun pitäisi löytää tuuraaja vielä sairauslomani toiseksi viikoksi.

Mietin vain hetken. Sitten säntäsin soitellen sotaan, niin kuin tapanani tuntui viime aikoina olleen. Olin kaukana siitä naisesta, joka oli nyhjännyt koulun keittiössä ja miettinyt, voisiko tyhjää ketsuppipullon saman tien heittää roskiin vai pitäisikö sinne vielä laittaa vettä ja huljuttaa jämät kastikkeen sekaan.

– Minä voisin tulla.

– Sinä?

Ärsyynnyin. Kiukkuni tuli suoraan koulukeittiön loistelamppujen alta, valosta joka näytti kaiken liian selkeästi, senkin, että se oli nyt tässä, kaikki, koko elämä. Olin viettänyt siellä vuosikausia kaivaten kaikkea, jonka olin oppinut kokkikoulussa. Yrttejä, luista keitettävää lihalientä, viinilöräyksiä tuntikausia poriseviin kattiloihin, annosten ylle kumartuneita taiteilijoita, jotka halusivat luoda elämyksiä.

– Kokki minäkin olen. Ja ihan yhtä nuori ja lahjakas kuin se sinun Laurisikin, jos vaan saan tilaisuuden.

– Tiedätkö sinä mitään ranskalaisesta ruuasta?

– Eikö teillä ole vakiolista ja jos oikein muistan, vielä aika suppea?  Ei kai niitä ole mahdoton oppia.

– Sinähän voisit ensin mennä muutamaksi päiväksi Laurin avuksi. Näkisit siellä paikatkin.

Ajatus illoista Laurin kanssa pienessä ravintolakeittiössä herätti monenlaisia tunteita, pääosin hieman kuumottavia, vaikka en juuri sillä hetkellä kuvitellutkaan meitä seisomassa kovin lähellä uunia. 

– Sovittu, sanoin.

Sakari soitti illalla ja kertoi sopineensa Laurin kanssa, että menisin ravintolalle kuunteluoppilaaksi heti seuraavana iltana.

 

Jos Lauri oli yllättynyt siitä, että olimme samassa ammatissa, hän ei suuremmin kommentoi mitään, virnisti vain iloisesti kun ilmestyin Oeufs en cocotteen.

– Pitipäs sattua, hän tyytyi sanomaan. – Olemme näköjään toistemme kohtalo. Taisit muuten käydä täällä yhtenä iltana? Näin jonkun kalpean haamun kurkistelemassa oven takaa.

– Minkälaisia muunlaisia haamuja sitä tiedät kuin kalpeita?

– Eipäs saivarrella.

Lauri pilkkoi sipulia henkeäsalpaavalla vauhdilla. Leikkuulaudalla oli jo iso kasa tomaatinlohkoja.

– Nyt minä ymmärrän, miksi luet hovikokkien reseptivalikoimia. Kirjoitat kuulemma kirjaa? Ranskalaisesta ruuastako?

– Ruuan kulttuurihistoriasta noin yleensä. Tietysti ruuan historiasta aikamoinen osa sattuu olemaan ranskalaista, että siinä mielessä siitäkin.

– Kiinnostavaa.

Minun kävi oikeasti kateeksi Lauria. Mielenkiintoinen työ ja vielä kirja tulossa.

– Ja voitko kuvitella, että pikkupoikana halusin palomieheksi ja veturinkuljettajaksi ihan niin kuin kaikki muutkin räkänokat. Täällä sitä nyt ollaan valkoinen hassu hattu päässä, noin kuvaannollisesti.

Lauri kaapaisi leikkuulaudan lähelle lisää leikattavaa, tällä kertaa ne näyttivät olevan salottisipuleita.

– No nyt minä ymmärrän, miksi koirasi nimi on Bebe.

– Ai olet oikein miettinyt sitä. Ei se Blondikaan nyt maailman mahtavin koiran nimi ole.

– En minä Blondin nimeä ollut päättämässä. Tätini sen antoi. Hän oli kampaaja. Kai se vähän selittää nimeä.

Riisuin takkini naulaan, ja koska minulla ei ollut hienostelevaa valkoista kokintakkia, jossa olisi lukenut Virtanen (tai mikä minun oikea sukunimeni nyt sitten olisi ollutkaan), vedin Laurin naureskeluista huolimatta ylleni Olgan keittiöstä ottamani punaisen kokoessun.

– Terveisiä Korvatunturilta, Lauri sanoi.

– Kiitos. Koska olet lähdössä takaisin sinne? Kerro ihmeessä muillekin tontuille terveisiä.

Lauri nauroi.

– Haluatko pilkkomaan sipulia? Eikös oppipojat aina ensimmäiseksi pistetä siihen hommaan? Heti kun ovat selvittäneet tiskit.

 

Vaikka salin puoli oli aavistuksen verran nuhjuinen ja jo hieman remontin tarpeessa, keittiöön oli selvästi satsattu. Koneet olivat uusia, ja kaikkialla näkyi laadukkaita työvälineitä. Veitsi näkyi olevan sveitsiläinen, kapine, jota olin himoinnut omaan keittiööni iät ajat.

– Elinikäinen takuu, sanoin ja katselin terää valoa vasten.

– Anteeksi?

– Tällä veitsellä. Ajatteles sitä.

– Voiko millään olla elinikäistä takuuta?

– Tällä voi.

Työskentelimme rinnakkain kodikkaan hiljaisuuden vallassa. Luulen, että ajattelimme molemmat Sakaria, joka oli tehnyt elämäntyönsä tässä samassa keittiössä. En tiedä, minkälaisia muistikuvia Laurilla hänestä oli, mutta minä ajattelin Sakaria istumassa sohvan nurkassa, moitteettomasti kammattuja hiuksia, sydämellisiä silmiä, poskia, joissa oli syviä uurteita kuin nahistuneella paprikalla. 

– Oletko tuntenut Sakarin kauankin?

Lauri kuumensi suuressa padassa sipulia, valkosipulia, tomaatteja, perunaa ja fenkolia, viskasi perään kalaa ja lorotti joukkoon valkoviiniä. Laurin ruuanlaitto oli ihanan suurpiirteisen näköistä. Mikäli minä mitään kokkauksesta tiesin, se usein oli hyvän kokin tavaramerkki. 

– Olin täällä opiskeluaikana harjoittelussa. Aika kauan siis. Olen tarvittaessa tuuraillut aina silloin tällöin.

– Mukava mies. Asuu naapurissani. Reissaili paljon... tätini kanssa.

Mietin, miksen vieläkään taipunut sanomaan Olgaa äidikseni. Päätin korjata virheen heti. 

– Se on vähän monimutkainen juttu. Oikeastaan Olga-täti oli äitini.

Lauri ei kommentoinut, hän vain katsoi minua pitkään silmiin ja nyökkäsi, aivan kuin olisi halunnut alleviivata, että arvosti paljastustani. Sitten hän lisäsi bouillabaisse-kattilaan lisää kalaa ja simpukat, lisäsi lämpöä.

– He viettivät lomia varsinkin Provencessa, lisäsin. 

– ”Bouiabaisso” merkitsee Provencessa kiehauttamista.

Lauri hyödynsi näppärästi keskustelun kulun perehdyttääkseen minua Sakarin keittiön saloihin. Synnynnäinen pedagogi.

– Tätä ei siis keitetä kovin pitkään, kalojen pitää pöytään vietäessä vielä olla kiinteitä. Oikeaoppisesti kala pitäisi tarjota eri lautaselta, mutta me oiomme mutkia ja tarjoamme bouillabaissen tavallisen keiton tapaan. Useimmat asiakkaat haluavat sen niin.  

– Provence taisi olla heille tärkeä paikka. Olen viime päivinä ajatellut, että sinne pitäisi joskus mennä käymään.

– Turistit ovat jo pilanneet sen, Lauri sanoi ja oli jo vauhdilla siirtynyt appelsiiniankan kimppuun.

– Turistihan se minäkin olisin.

– Oppipoika voisi lakata haaveilemasta lomamatkoista ja palata arkeen esimerkiksi ohukaistaikinan muodossa. Onko Crépes Suzette tuttu jälkiruoka?

 

Nautin työstä ravintolakeittiössä. Koko se maailma oli kovin kaukana entisestä elämästäni, jossa oli pitänyt varoa kaikkea. Liikaa maustamista, allergioita, ylipäätänsä liikojen elämysten tarjoamista. Kaiken piti sopia kaikille, eikä se koskaan merkinnyt parasta lopputulosta sen paremmin keittiössä kuin muuallakaan. 

Lauri oli keittiössä kuin kärppä, viskeli patoihin ja kattiloihin tuon tuosta jotain, ja minulla piti kiirettä pysyä edes jotenkuten kärryillä tapahtumista. 

– Marengon kanaa, Lauri oli jo seuraavassa ruokalajissa.

– Napoleonin keittiömestari Dunant improvisoi tämän ruokalajin Marengon taistelun jälkeen menetettyään muonakuormastonsa. Hän lähetti sotilaat etsimään ruokaa. Yksi toi kanan, toinen kananmunia, kolmas rapuja ja neljäs tomaatteja. Otettiin, mitä oli, ja syntyi tämä ruokalaji.

Olimme valmiita, kun ensimmäiset asiakkaat tulivat. Katselin Lauria koristelemassa annoksia ja tein saman perässä. Joskus hipaisimme toisiamme vahingossa, eikä minun tehnyt mieli pyytää sitä anteeksi. Ei Laurikaan pyytänyt. Hipaisu tuntui bonukselta.

Siinä sulavan suklaan, valuvien kastikkeiden ja tirisevän lihan maailmassa huomasin ajattelevani, että keittiö, jossa tehdään hyvää ruokaa, oli maailman eroottisin paikka.

Vaikka sinä iltana ei edes ollut kovin paljon asiakkaita, olin puolikuollut päästessäni kotiin. Jalkoja särki ja päässä surisi Laurin auliisti jakama kulttuurin ja gastronomian sekamelska. Mietin, olinko tehnyt suurenkin virheen lupautuessani auttamaan Sakaria. Virhe se joka tapauksessa oli, sen koko selviäisi myöhemmin.

Ehkä Blondi jotenkin vaistosi uupumukseni ja epätietoisuuteni, koska se sinä yönä ensimmäistä kertaa hypähti jalkopäähäni ja katsoi minua kysyvästi.

Tai ehkä se vain aavisteli, että juuri silloin olisin puolustuskyvytön. Annoin sen jäädä sänkyyni ja ajattelin, että Olga varmaan olisi onnellinen nähdessään meidät nukkumassa jalat – yhdet karvaiset ja yhdet vähemmän karvaiset – yhteen kietoutuneina. 

 

Olin enemmän tai vähemmän tiiviisti Laurin opissa koko sen viikon, opettelin annokset, kävimme tukuissa ja hankimme aineita. Tutustuimme sen verran, että sain tietää, ettei Lauri ollut naimisissa, enää. Hän oli avioitunut hyvin nuorena koulukaverinsa kanssa. Laurin sanoin he olivat kasvaneet erilleen pian valmistuttuaan ammatteihin, Lauri kokiksi ja vaimo ekonomiksi.

– Minä en oikeastaan ole koskaan ymmärtänyt tuota erilleenkasvamisjuttua, sanoin, kun nostelimme vihanneslaatikoita pakettiauton perään.

– Miten niin?

– Eikö hyvä suhde nimenomaan edellytä, että kaksi ihmistä onkin erillisiä persoonia? Että he ovat kasvaneet omaksi itsekseen eivätkä toisen jatkeeksi?

Silloin Lauri tömäytti isoimman laatikon pakettiautoon, kääntyi minuun päin, otti kasvoni käsiensä väliin ja suuteli minua. Hänen huulensa olivat samaan aikaan pehmeät ja kovat, hän tuoksui mausteille ja halulle ja minä kosketin hänen hiuksiaan, ajattelin päivää, kun hän oli lähtenyt koirapuistosta vaaleat hiukset auringossa hohtaen kuin hänen päässään olisi ollut kypärä. Seisoimme siinä pitkään yhteen kietoutuneina, ja kun lopulta pääsimme toisistamme irti, palasimme saman tien toistemme syleilyyn.

– Anteeksi, Lauri sanoi. – Ei ollut tarkoitus.

– Olipas.

– Niin olikin.

Illalla Lauri tuli luokseni ja olin niin raukkamainen, etten uskaltanut tarjota hänelle ruokaa. Olin niin hermostunut, että olisin varmaan pilannut kaiken, polttanut pohjaan kastikkeet ja paistanut pihvit ylikypsiksi.

No, ei hän ruuan takia tullutkaan.

  

Kaikesta opastuksesta ja harjoittelusta huolimatta olo tuntui epävarmalta, kun tuurausviikkoni alkoi. En suoraan sanottuna tuntenut olevani kovinkaan valmis itsenäiseen työskentelyyn ranskalaisravintolan ohjaimissa. Onneksi ravintola oli pieni ja ruokalista suppea. Kolme alkuruokaa, kolme liharuokaa ja kolme kalaruokaa, kolme jälkiruokaa ja lisäksi vaihtelevia sesongin annoksia. Olin päättänyt, että sesonkeja ei minun tuurausviikkoni aikana otettaisi huomioon, nyt ajettaisiin sammutetuin lyhdyin. Ennen ensimmäistä työpäivää näin unta tyhjiin kiehuvista kalakeitoista, appelsiineja kuorivista ankoista, murskaantuvista voitaikinoista ja lattialle putoilevista kallisarvoisista tryffelinpaloista.

Ensimmäinen ilta tuntui täydeltä kaaokselta, mutta jotenkin onnistuin ruokkimaan kaikki asiakkaat. Piia ja toinen tarjoilija auttoivat, minkä ehtivät. Olimme tiimi, joka puhalsi yhteen hiileen hihitellen välillä vatsat kipeänä. Tuntui, kuin meille olisi annettu jättiläismäinen nukkekotikeittiö, jossa meillä oli valta leikkiä miten halusimme.

Lauri soitti illalla kun olin päässyt kotiin.

– Miten meni?

– Kai se... kohtuullisesti meni. Ei kukaan ainakaan valittanut. Kai kaikki lähtivät kohtuullisen tyytyväisinä kotiin.

– Oletko itse tyytyväinen?

– En.

– Voisinko minä tehdä jotain asian hyväksi?

– Nimenomaan.

– Olen siellä puolessa tunnissa.

– Täällä on sitten väsynyt kokkikokelas odottamassa.

– Ei hätää, täältä tulee inspiroitunut kirjailijakokelas apuun.

Piristyin hetkessä. Lauri sai kaiken minussa virtaamaan.

 

Toinen ilta sujui jo vähän hallitummin, vaikka ensimmäinen flambeeraus asiakkaiden edessä hirvittikin. Vältyin palovammoilta ja tulipalolta. Kolmantena iltana olin jo kutakuinkin kotiutunut Oeufs en cocotten keittiöön.

Päivistä tuli pitkiä, koska aamulla piti käydä torilla ja tukussa. Mietin, miten ihmeessä Sakari oli jaksanut sitä rallia vuosikaudet. Näin häntä vain kerran antaessani hänelle takaisin asuntoni avaimet. Hän oli luvannut ulkoiluttaa Blondia minun ollessani ravintolassa. Muuten hän pysyi kohteliaasti sivussa eikä ilmeisesti halunnut hermostuttaa minua vahtimisellaan.

Tapasimme Laurin kanssa melkein joka ilta. Kun ajattelin yhdessäoloamme ja sen kaikkia tasoja mietin tosissani, miten ihmeessä olin kestänyt Teppoa niin monta vuotta.

Tutkimattomat olivat tottumuksen tiet.

 

Viimeisenä tuurausiltanani Sakari istahti nurkkapöytään ja teki tilauksensa. Raputäytteisiä avokadoja, pippuripihviä ja Melban persikoita.

– Siellä se nyt on, Piia sanoi tullessaan keittiöön. – Hymyilee kuin Irvikissa ja sanoo, että sillä on kova nälkä ja että sen pitäisi kiireesti saada hyvää, ranskalaista ruokaa.

– Siellähän on, vastasin. – Saa ajallaan. On täällä maksaviakin asiakkaita.

– Sanonko sen sille?

– Siitä vaan.

Kohta kuulin keittiöön saakka Sakarin naurun.

Yritin edetä työssäni rauhallisesti, vaikka ravintola oli täynnä asiakkaita. Vaikka en sitä sen kummemmin osannut selittääkään, Sakarin läsnäolo tuntui jonkinlaiselta testiltä. Hengähdin vasta, kun olin jälkiruuassa. Laitoin vaniljajäätelön laakeaan maljaan nyt jo hieman varmemmin ottein, asettelin persikanpuolikkaat joukkoon ja valelin koko komeuden vadelmasoseella, lisäsin kermavaahtoa ja mantelilastuja.

Sakari oli tullut vasta loppuillasta ja istui ravintolassa sulkemisaikaan asti. Kun viimeinenkin asiakas oli lähtenyt, hän ilmestyi keittiön ovelle.

– Ei hassumpaa, hän sanoi. – Ei ollenkaan hassumpaa.

– Kiitos. Kannattiko toipilaan muuten ladata itseensä tuollainen satsi ruokaa tähän aikaan illasta?

– Ehdottomasti. Hyvää ruokaa kannattaa aina syödä. Huonommasta voi vähän tinkiä.

– Hyvä, kun kelpasi.

– Olet mennyt ihan hukkaan koulun keittiössä. 

– No jaa. Kyllähän koululaistenkin pitää syödä.

– Olet pärjännyt hienosti. Kiitos avusta.

– Nuori ja lahjakas?

– Nuori ja lahjakas. 

Siistin paikat loppuun ja otin essun pois päältäni. Sakari hymähti.

– Olgan essu?

– Ai sinä tunnistit.

– Täytyy sanoa, että tuo on... unohtumaton.

– Lauri kutsuu sitä Korvatunturi-essuksi.

– Aika lähellä. Olet... tutustunut Lauriin vähän paremminkin? 

– Lauri oli hyvä opettaja.

– Ei kai ihan joka asiassa, tuon ikäiselle naiselle?

Sakari katsoi minua ja nauroi.

– Ovisilmät on keksitty.

– Ihan hyvä että joudut takaisin töihin. Sinulla taitaa olla liikaa aikaa. Kohta hommaisit varmaan kiikarit ja jumittuisit ikkunalle tutkailemaan naapurustoa. 

Nauroimme, lukitsimme ravintolan ja lähdimme kävelemään kohti kotia.  Sakari tarjosi minulle käsivartensa. Kevät oli jo pitkällä ja iltayö vielä valoisa. Mereltä päin, liikenteen jo hiljennettyä olin kuulevinani kevätlintujen ääniä. Ajattelin tulevaa kesää, kun minulla toivottavasti olisi Lauri rinnallani, valoisat yöt ja loputtomasti omaa aikaa. Kun ympärilläni ei olisi yhtäkään ihmistä, joka pitäisi kasvamistani ja muuttumistani uhkana. Minulla oli ollut sellaisia ihmisiä elämässäni aivan liian monta ja aivan liian kauan.

Askeleemme sopivat hyvin yhteen, ja vaikka Sakari loppujen lopuksi oli minulle melko vieras, ei läheisyys tuntunut lainkaan kiusalliselta. Jostain tuli voimakas halu sanoa se ääneen, sitoa Sakari yhä lähemmäksi omaa elämääni. Siinä ei ollut liian monta ihmistä. 

– Tiesitkö sinä, että Olga oli minun äitini?

– Tiesin. 

Pysähdyin ja jäin katsomaan häntä. Hän hymyili ja alkoi napittaa takkiaan, joka oli jäänyt auki lähtiessämme ravintolasta.

– No satutko sitten tietämään, kuka mahtaa olla minun isäni?

Sakari pisti rauhassa kiinni viimeisenkin napin, ennen kuin vastasi.

– Tiedänhän minä.

 

Jatkuu seuraavassa numerossa.