Jatkis: Yllätysperintö, osa 2

0 kommenttia

25.03.2010 09:00

Asianajotoimisto Pikkarainen ja Sundell sijaitsi aivan kaupungin keskustassa, vanhassa keltaisessa kivitalossa. Nousin kolmanteen kerrokseen kolisevassa hississä, jossa oli verkko-ovi ja aivan liikaa tilaa yhdelle naiselle.
Väsähtäneen oloinen sihteeri opasti minut kokoushuoneeseen ja pyysi ottamaan kahvia pöydällä olevasta termoskannusta. Olin juuri ehtinyt tyhjentää kupillisen, kun ovi kolahti ja sisään astui harmaaseen pukuun ja himmeän keltaiseen solmioon pukeutunut keski-ikäinen mies. Mietin, kumpi asianajajista oli kyseessä, ja päädyin Sundelliin. Pikkarainen olisi lyhyt ja pullea ja pukeutunut pussihousuihin.
Olin oikeassa.
– Sundell.
Kättelimme ja mumisin nimeni.
– Tulitte siitä tätinne jälkisäädöksestä.
– Niin. 
Toivoin, ettei jännitykseni näyttäytyisi miehelle silkkana ahneutena. Enemmän kuin omaisuuden suuruus minua kiinnostivat tätini asettamat erityisehdot. Niitä olin miettinyt lähes koko edellisen yön kuunnellessani (kohta entisen) poikaystäväni Tepon krohinaa viereisestä makuuhuoneesta. Mitä Olga-täti oikein oli halunnut? Pitäisikö minun lahjoittaa puolet rahoista lähetystyöhön? Muuttaa Kalkuttaan pesemään kodittomien jalkoja? Osoittautua neitsyeksi?
Tädistäni saamani kuvan perusteella mikään vaihtoehdoista ei vaikuttanut todennäköiseltä.
– Tätinne jätti kolmion Helsingin Töölöstä ja jonkin verran rahaa. 
Asianajaja Sundell siemaisi kahvikupistaan.
– Ja koiran.
Mietin, mitä ihmettä koira asiaan kuului. Saattoiko koiriakin realisoida omaisuudeksi?
– Koiran?
– Koiran. Kymmenvuotiaan vehnäterrierinartun.
Sundell vilkaisi papereitaan.
– Nimeltään Blondi.
– Eikö tädillä ollut kampaamokin?
– Sen pidosta hän luopui heti sairastuttuaan. Siitä saadut varat ovat pankkitilillä. Esittelen ne teille kohta tarkemmin.
Asianajaja Sundell katsahti minuun tuikeasti, ajatteli kai että jossain vaiheessa perinnönjakoa ahneus aina valtasi perilliset ja että nyt oli aika minun näyttää todellinen nahkani.
– Sairastuttuaan mihin?
– Syöpään, luulisin. Joka tapauksessa hänellä oli ilmeisen hyvää aikaa järjestellä asiansa kuntoon. Niin. Siitä koirasta.
Mietin, miksi asianajaja jankutti yhdestä koirasta, jonka rotu muistutti aamiaismuroja.
– Testamentin erityisehdot liittyvät erityisesti tähän... vehnäterrieriin.
Sundell joutui tarkistamaan rodun papereistaan.
– Tätinne halusi, että se saa asua elämänsä loppuun asti tutussa ympäristössä. Perinnön saadaksenne teidän siis pitää sitoutua asumaan Töölön-asunnossa. Ja tietenkin huolehtia Blondista parhaan kykynne mukaan.
En ollut perinyt ainoastaan pöytähopeita tai kasaa kirjoja. Olin perinyt kokonaisen elämän. En ollut varma, pidinkö siitä.
– Täti taisi todella pitää siitä koirasta.
–  Ilmeisesti.
Tätikään ei siis ollut välttynyt lapsettomien ihmisten helmasynniltä. Vaikka monet naiset jo uskalsivatkin tunnustaa elävänsä vain itselleen, harvat heistä välttyivät perustamasta kenneliä.
– Eli minun pitäisi nyt sitten muuttaa Helsinkiin?
– Niin tämä testamentti täysin aukottomasti määrää.
– Minä en voi ottaa Blondia ja asua jossain muualla?
– Ette.
– Mielenkiintoista.

Sundell ei ottanut kantaa. Ilmeisesti tädin toive ei noussut kovinkaan korkealle Omituisten Jälkisäädösten Top 10:ssä.
– Tätinne on asettanut luotetun miehen valvomaan järjestelyä.
– Luotetun miehen?
– Yhtiökumppanini Pikkarainen käy katsomassa Blondia muutaman kuukauden välein.
– Täti taisi todella pitää siitä piskistä.
Eikö täti luottanut minuun sen vertaa? Vaikka toisaalta, miten sellaiseen ihmiseen saattoi luottaa, jota ei ollut tavannut vuosikymmeniin? Tädin ainut muisto minusta oli varmaan ollut pikkutyttö, joka tarrasi ahneesti suklaarasiaan.
Se sai minut muistamaan Tepon silmät hänen kuullessaan, että olin perimässä jotain. Heti perään muistin äidin ja pölyttömät tanssijapatsaat somistamassa elämätöntä elämää.
Äkkiä Helsinki ei kuulostanut ollenkaan hullummalta vaihtoehdolta. Urakehitys koulun keittiössä ei sitä paitsi ollut siinä vaiheessa, että sen katkeamisesta aiheutuisi korvaamatonta vahinkoa.    
– Eihän minulla ole Helsingissä töitäkään.
Sundell ei selvästikään aikonut ruveta työnvälitystoimistoksi. Hän kohautti olkapäitään.
– Rahaa on sen verran, että sillä elää hyvinkin muutaman vuoden. Etteköhän te sillä aikaa saa työasianne kuntoon. Sitten tätinne päiväkirjat. Hän piti päiväkirjaa usean kymmenen vuoden ajan ja yksi ehdoista on, että käytte ne läpi.
– Käyn läpi?
– Siis luette.
Mietin, mahtoiko Olga-täti olla jonkinlainen käänteinen voyeristi, joka halusi pilvenreunalta katsella, kuinka joku tirkisteli hänen elämäänsä. Ajatus tuntui hivenen epämiellyttävältä. 
Kaadoin itselleni toisen kupillisen kahvia. Yritin ostaa aikaa, vaikka syvällä sisimmässäni olinkin jo päätökseni tehnyt. Mitä järkeä olisi keitellä perunoita koulun keittiössä hamaan ikuisuuteen, jos vaihtoehtona oli uusi elämä Helsingissä?

Menin kotiin kirjaston kautta ja hain koirakirjan. Vehnäterrieri näytti olevan vankan näköinen keskikokoinen terrieri, joka oli ”hyväluonteinen, eloisa ja toimelias”.  Katselin kuvaa vaaleasta karvapehkosta ja tummista nappisilmistä. Luotettava ja uskollinen ystävä, rotumääritelmässä vakuuteltiin.
Ajatus tuntui lohdulliselta. Kaikki minun vanhat ystäväni olivat muuttaneet isompiin kaupunkeihin, hankkineet perheet, katkaisseet siteen entiseen elämäänsä ja kaikesta päätellen minä olin jokaisen kohdalla kuulunut siihen kategoriaan. 
”Joskus vehnäterrieri on terrierimäisen jääräpäinen.”
Lohdutin itseäni ajatuksella, ettei uusi kumppanini ainakaan kuulostanut keliaakikolta.
Äiti ei pitänyt ratkaisustani alkuunkaan. Niin kuin eivät pitäneet Teppo – tai sen puoleen rehtori Airaksinenkaan. Sinnittelin irtisanomisaikani loppuun keskellä enemmän tai vähemmän avoimesti kiukuttelevia ihmisiä.
Viimeisenä iltana ennen lähtöäni tein Tepolle juhlaillallisen. Ahvenpinaattiterriiniä, pecorinolla ja herkkutateilla höystettyjä lihapyöryköitä, jälkiruuaksi hunajaista ricottajäätelöä.
Söin aterian yksinäisessä asunnossa ja kuuntelin hiljaisuutta. Jostain kuului ääniä. Se oli sydämeni, joka lauloi.
Lähdin entisestä elämästäni kolmen matkalaukun kanssa. 

Asunto sijaitsi lyhyellä kadunpätkällä lähellä Töölöntoria. Istuin hetken pysäköidyssä taksissa katsellen vaaleanpunaiseksi maalattua kivitaloa ja yritin tottua ajatukseen, että olin menossa tulevaan kotiini, ensimmäiseen omistamaani asuntoon ikinä. Havahduin ajatuksistani vasta, kun taksikuski rykäisi kyllästyneen oloisena. Maksoin ja kohta seisoin kadulla matkalaukkujeni kanssa. 
Vasta viimeinen sovittamistani avaimista sopi ulko-oveen. Jätin oven auki ja raahasin vuorotellen laukut eteiseen. Katselin tulevien naapureideni nimiä. Andersson, Pekkarinen, Levi, Kirilenko, Korhonen, Rinne.
Tajusin vasta, ettei Rinne enää asunut talossa. Kohta nimen tilalla lukisi Virtanen, ja muut asukkaat miettisivät, minkälainen tuiki tavallinen tyyppi taloon olikaan muuttanut.
Ajoin hissillä kolmanteen kerrokseen. Sain asunnon oven vaivoin auki, koska sen edessä oli tukkona kasa Helsingin Sanomia ja mainospostia, muutama valkoinen kirjekuori. Työnsin ne syrjään ja olin uudessa kodissani.
Koska en oikeastaan lainkaan tuntenut tätiäni, en tiennyt, mitä olisin odottanut asunnolta. Ainut harras toiveeni oli ollut, ettei siellä olisi kovin paljon oranssia ja myrkynvihreää, äitini lempivärejä jossain unohtumattomassa vaiheessa.
Huoleni oli turha. Olga-tädin asunto oli tyylikkään kodikas. Seinät oli maalattu kermanvaaleiksi, huonekalut olivat ajattomia ja jos oikein tunnistin, joukossa oli muutama kohtuullisen kallis klassikkokin, taulut tarkkaan harkittuja. Asunto oli oikea naisen unelma, jonne saattoi raskaan työpäivän jälkeen tulla ja omistautua itselleen. Ei yhtäkään miehen sukkaa, moottorilehtiä sekavassa kasassa, sottua ja sekasortoa, jota miehet kylvivät ympärilleen.
Ajatus tuntui ihanalta.

Kiertelin asunnossa. Makuuhuone oli pienehkö, sen vieressä sijaitseva vierashuoneen ja työhuoneen virkaa ajava huone vielä pienempi. Olohuone sen sijaan oli suuri ja valoisa, valkoinen kulmasohva kutsuvan näköinen, kukkatyynyt suorastaan viekoittelivat luokseen. Olin nukkunut huonosti ja joutunut heräämään aikaisin, juna oli ollut täynnä ihmisiä ja torkut junan tuudituksessa jääneet haaveeksi.  
Kävin viemässä takkini naulakkoon, heittäydyin sohvalle ja katselin uutta kotiani uudesta perspektiivistä. Kirjahylly oli täynnä kirjoja, joihin minulla olisi hyvää aikaa perehtyä myöhemmin. Sekään ajatus ei tuntunut yhtään hullummalta. Muutama vuosi, Sundell oli sanonut.
Minulla olisi muutama vuosi aikaa tutustua naiseen nimeltä Tiina Virtanen, kerrankin kysyä häneltä, mitä hän elämältään toivoi. Olin niin pitkään elänyt muille ihmisille, nostanut kaikessa muiden tarpeet omieni edelle. Nyt olisi minun vuoroni.
Lähetin Olga-tädille lentosuukon jonnekin katonrajaan. Sitten keskitin jälleen katseeni kirjahyllyn seutuville, leveisiin ikkunalautoihin, joilla oli kuivahtaneen näköisiä ruukkukasveja. Ikkunan edessä oli myös pieni pöytä, joka oli täynnä valokuvia.

Jokin näkymässä häiritsi minua. En heti keksinyt, mitä se oli. Suljin silmäni ja kun avasin ne uudelleen, keksin mistä oli kysymys. Nousin sohvalta ja menin pöydän luo. Erikokoisia kuvia, erilaisissa kehyksissä. Niin paljon kuvia ja niissä vain kaksi päähenkilöä. Vaaleaturkkinen koira ja tutun näköinen ruskeatukkainen tyttö eri-ikäisenä. Viimeinen kuva minusta oli otettu muutama vuosi sitten, ilmiselvästi koulun pihassa. Olin nousemassa ruttuiseen punaiseen autooni, näytin pahantuuliselta.
Tuijotin kuvia. Miksi täti oli kerännyt kuvia minusta?  Ymmärsin hyvin, että olin hänen ainoa nuori sukulaisensa, mutta silti. Olin selvästi ollut Olga-tädille tärkeä, jopa jonkinlainen... pakkomielle. Pelottavinta kuvissa oli, että ne kaikki oli selvästi otettu salaa. Kuvissa istuin keinussa, nousin pyöräni selkään kirjaston pihassa, yhdessä olin selvästi hautausmaalla, varmaan laittamassa kesäkukkia mummon haudalle. Oliko täti itse hiipparoinut jossain pusikoissa pitkän objektiivin kanssa vai oliko hän palkannut jonkun ottamaan kuvia minusta?

Ajatuskin oli naurettava. Salapoliisi viskitahraisessa popliinitakissaan napsimassa kuvia pahaa-aavistamattomasta tytöntylleröstä. Sellaista saattoi ehkä tapahtua amerikkalaisessa elokuvassa, muttei paikkakunnalla, joka juuri ja juuri oli hyväksytty kunnasta kaupungiksi ja jossa oli kolmet liikennevalot.
Kaikelle löytyisi varmaan aivan looginen selitys. Ehkä selitys oli yksinkertaisesti Olga-tädin kaipuu suvun luo, halu jättää maailmaan jotain pysyvää. Kannoinhan samoja geenejä kuin Olga, se oli parempi kuin ei mitään. Ainakin parempaa kuin yksi vehnäterrieri.
Olohuoneen nurkassa oli pehmustettu koirankori, jossa oli punainen tyyny.  Yritin valokuvien sijasta keskittää ajatukseni koiraan, joka kohta makaisi korissa. Blondi odotti uutta emäntäänsä kennelissä ja olin Sundellille luvannut, että hakisin sen heti kuin vain suinkin voisin. Menisin heti huomenna, viimeistään ylihuomenna.  Ehkä minun pitäisi edes päivän verran kotiutua ennen kuin hakisin koiran, katsoa mitä jääkaappiin pitäisi ostaa, ottaa selville, mitä koirat yleensä söivät. Ensimmäinen, mitä mieleeni tuli, olivat luut, mistä päättelin, että pieni tutkimus olisi luultavasti tarpeeseen.

Jatkoin tutkimusmatkaani uudessa kodissani. Keittiön pöydällä minua odotti kirje.
Rakas Tiina
Kun luet tätä, olen kuollut. (Olen aina halunnut kirjoittaa näin mystisesti, ja kuten näet, ihmisen pitäisi katsoa, mitä toivoo, koska aina silloin tällöin toiveilla on taipumus toteutua. ) Voin myös olettaa, että jos luet tätä, olet ottanut ratkaisevan askeleen ja muuttanut Helsinkiin, päättänyt huolehtia Blondista. Hienoa, että olet päättänyt jättää sen peräkylän. Anteeksi, että puutun tässä laajuudessa elämääsi ja asioihisi, mutta tämä järjestely tuntui luontevalta, jopa itsestään selvältä. Kuten ehkä tiedät, Onerva ja minä emme vain yksinkertaisesti tulleet juttuun. Olen aina kuvitellut, että toinen meistä on löytölapsi, en vain tiedä kumpi.
Olen varma, että Blondi saa sinusta rakastavan emännän. Se on nyt kymmenvuotias ja elää vielä 2–4 vuotta, sinulta pyytämäni aika ei siis ole mittaamattoman pitkä. Sen jälkeen voit myydä asunnon ja muuttaa vaikka Italiaan. (Mieluummin Italiaan kuin Imatralle tai Iisalmeen.) Tee minun mielikseni jotain ihan muuta kuin muutat takaisin sinne rivitalojen halkomaan henkiseen erämaahan. Elämä siellä on aivan liian ennalta-arvattavaa, etkö olekin samaa mieltä?
Blondista saat uskollisen ystävän. Kun voitat sen luottamuksen, se rakastaa sinua pyyteettömästi. Joitakin vaatimattomia toiveita sillä toki on. Se pitää harjaamisesta (turkki takkuuntuu helposti) ja rakastaa paistettua maksaa. Joskus yöllä saatat herätä siihen, että se nukkuu jalkopäässäsi ja kuorsaa vienosti. Ei se hassumpaa ole, varsinkaan kylminä talvi-iltoina.
Olen aina rakastanut matkustamista. Nyt edessäni taitaa olla erikoisin koskaan tekemäni reissu. Suhtaudun siihen melkoisella uteliaisuudella, vaikka kieltämättä – kyllä minä vähän pelkäänkin. Yritän ajatella, että siellä on jo monta minulle rakasta ihmistä buukattuna samaan hotelliin ja että meillä on varmaan mukavaa yhdessä.
Elä, tyttöseni, elä! Niin minäkin olen elänyt, eikä ole kovinkaan monta hetkeä, jotka vaihtaisin pois. Muutama kuitenkin, mutta koskaan ei ole liian myöhäistä, toivottavasti.
Halaus
Olgalta   
PS. Näin meidän kesken, olen antanut itselleni kertoa, ettei se jääkiekkoilija ehkä ole rakkautesi arvoinen. Hurmaava hän voi olla – valitettavan monet miehet ovat – mutta ei ehkä kovin luotettava.

”Olen antanut itselleni kertoa.”
Kuka Olga–tädille oli raportoinut entisestä poikaystävästäni? Sama popliinitakkinen vakoilija, joka oli ottanut kuvia minusta? Äiti se ei ainakaan ollut. Tiesin, etteivät he olleet pitäneet Olgan kanssa mitään yhteyttä, ja sitä paitsi – äiti oli palvonut Teppoa. Hän oli juuri niitä naisia, joille riitti yksi katse Teppo M:n ruskeista silmistä, ja alkoi tapahtua. Äiti ei olisi Teposta pahaa sanaa sanonut, se oli varma. 
Istahdin ja katselin Olga-tädin kulmikasta käsialaa. Minua hirvitti. Täti oli seurannut elämääni tarkkuudella, josta en välttämättä pitänyt ollenkaan. Tuijotin ikkunaa, se oli selvästi äskettäin pesty. Nousin ja katsoin tiskipöydän yläpuolella olevaan kaappiin. Ei yhtäkään ruttuista, ties milloin avattua jauhopakettia tai talkkunaa vuodelta -98. Siellä oli ainoastaan teetä, kahvia ja avaamaton sokeripaketti, suodatinpusseja.
Olga-täti oli selvästi järjestellyt kaiken minua varten. Järjestellyt niin hyvin, että tunsin oloni epämiellyttäväksi.
Keitin kahvia, yritin rauhoittua, silmäilin vielä kirjettä. ”Koskaan ei ole liian myöhäistä, toivottavasti.”
Täytyy sanoa, että täti vaikutti varsin optimistiselta. Jos minulta kysyttiin, hänelle aika moni asia alkoi jo olla peruuttamattoman myöhäistä. Vaikka ehkä Olga-täti oli niitä naisia, jotka uskoivat jälleensyntymiseen? 
Huomasin, että tädin suhteen mikään ei itse asiassa enää yllättäisi minua.
Pöydällä oli kirjeen lisäksi myös Tuuliturkki-nimisen kennelin osoite. Asunnon hiljaisuus ja sotkuiset ajatukset humisivat pääkopassani. Päätin, että vuokraisinkin auton heti seuraavana päivänä ja menisin hakemaan uuden asuinkumppanini. Petasin itselleni vuoteen makuuhuoneeseen, etsin vielä ennen nukkumaanmenoani karttapalvelusta reitin Tuuliturkin kenneliin.
Makasin pitkään valveilla ja kuvittelin tätiä makaamassa siinä samassa sängyssä. Nukahdin vasta, kun viimeinenkin raitiovaunu oli kolissut ohi ja muu Helsinki jo aikoja sitten vaipunut uneen ennen seuraavaa arkipäivää.
Minun arkeni tuntui olevan kaukana. Juuri nyt elämässäni ei ollut yhtäkään tuttua ja toistuvaa asiaa. 

– Blondi taitaa olla päiväunilla, kennelin omistaja sanoi. Nainen viittasi minua seuraamaan ja lähti kohti hevostalleja muistuttavaa rakennusta.
– Se on ollut kovin unelias, nainen huuteli olkansa yli. – On ehkä vähän masentunut, kaipaa varmaan emäntäänsä. Niin. Otan osaa tätinne puolesta.
Kiitin. Mietin koiran aivojen kokoa ja luumun kokoisen ryppykasan kapasiteettia tuntea depressiota, mutta pidin suuni kiinni. Naisihminen vaikutti sen verran viimeisen päälle koiraihmiseltä. Ensin koira ja sitten kuollut täti, se oli tälle naiselle oikea järjestys. 
Talli on lämmin ja täynnä märkien koirien tuoksua. Kuljimme käytävää pitkin, ja pelästyin isoa koiraa, joka hypähti nojaamaan verkko-ovea vasten. Mietin, mitä Blondi ajattelisi, kun aivan vieras nainen tulisikin hakemaan sitä. Vaikka oliko se terrierille yllätys? Sanottiinhan, että lemmikit aistivat emäntiensä ja isäntiensä kuoleman. Ehkä Blondi tiesi jo. Ehkä se olisi iloinen, että ylipäänsä joku tulisi hakemaan sitä täältä hehtaarihoitolasta.

Vaalea koira löytyi viimeisestä pilttuusta. Se makasi selkä oveen päin, ei reagoinut. Karvakasa ponnistautui koristaan vasta, kun kennelin pitäjä oli hyvän tovin maanitellut sitä. Rapsutimme sitä, ja se palkitsi vaivamme vispaamalla epäröivästi häntäänsä.  
– Noh, omistaja sanoi. – Hyvä tyttö. Sinä lähdetkin nyt kotiin.
Koira innostui silminnähden. Oli kuin se olisi etsinyt jotain ihmistä takaamme, jotakuta, jolla olisi valta ja voima viedä se koti-nimiseen paikkaan, jossa oli pehmeä kori ja läjäpäin paistettua maksaa ja jos hyvin kävi, lämmin jalkopää, jonne oli lupa hypähtää. 
Silittelin koiraa ja juttelin sille. En juuri saanut vastakaikua. Mietin, ettei meistä ehkä koskaan tulisi Belle ja Sebastian -tasoista parivaljakkoa. Maksoin ja otin Blondin tavarat, torkkupeiton sekä ruoka- ja juomakupin. Lähdin taluttamaan koiraa kohti autoa. Se katseli minua epäröiden eikä heti suostunut nousemaan autoon. Maanittelin aikani. Blondi nousi autoon vasta kun olin laskostanut sen oman viltin takapenkin peitoksi ja kennelinpitäjä oli juoksuttanut käteeni namipalan, jonka viskasin odottamaan viltille.

Ajoin kaupunkiin vilkuillen peruutuspeilistä koiraa, joka vilkuili minua takaisin hämmentyneillä nappisilmillään. Mietimme kai molemmat, mitä helkkaria tästä tulisi.
Ilmeisesti Blondi mietti sitä vielä enemmän kuin minä. Minun olisi tietysti pitänyt olla tarkempana.  Mistä minä olisin voinut tietää, että täysin apaattiselta vaikuttanut koira säntäisi omille teilleen heti, kun aukaisisin takaoven?
Niin se kuitenkin teki. Yksi vilahdus, niin Blondi oli livahtanut jalkojeni välistä omille teilleen. Yritin huutaa sen nimeä, mutta vehnänvärinen salama paineli jo pitkällä katua alaspäin. Apatiasta ei enää ollut tietoakaan. Blondi tuntui tietävän hyvin tarkasti, mitä se halusi. Se halusi pois luotani. Nopeasti ja tehokkaasti.
Lukitsin auton ovet ja lähdin kiroillen juoksemaan sen perään. Keuhkoihin pisti, ja piskikin oli jo hävinnyt näköpiiristä. Liukastelin nuoskaisella kadulla, huutelin Blondia. Ihmiset katsoivat minua pitkään. Kurkistelin porttikongeihin ja mietin, mitä asianajaja Pikkarainen sanoisi, kun saisi kuulla, että olin hävittänyt perimäni koiran yhteiselomme ensimmäisen tunnin aikana.
 
Iltapäivä alkoi kääntyä illaksi. Täydet raitiovaunut kolisivat ohi, ihmiset kiirehtivät kotiin. Minä en tiennyt, minne olisin kiirehtinyt. Blondista ei näkynyt jälkeäkään. Mietin, yrittäisikö se suunnata Länsiväylälle ja takaisin kohti Kirkkonummella sijaitsevaa kenneliä. Siellä olisi edes jotain tuttua. Roikutin epätoivoisena koiranhihnaa ja mietin, mitä tekisin.
Saiko poliisilta apua kadonneiden koirien etsimisessä? Palokunnalta? Martoilta? 4H-järjestöltä?
– Blondi!
Ääneni tuntui tyystin peittyvän liikenteen melun alle. Joku koputti minua olkapäähän.
– Etsitkö koiraasi?
Suunnilleen minun ikäiseni nainen laski kauppakassinsa kadulle ja osoitti kädessäni hermostuneesti vispaavaa koiranremmiä. 
– Se on tätini koira. Hain sen tänään hoidosta ensimmäistä kertaa. Tässä lopputulos.   
– Käänny seuraavasta kadunkulmasta vasemmalle. Siellä tulee vastaan koirapuisto. Ehkä se on mennyt sinne kavereita katsomaan. Ei olisi ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun karannut koira löytyy sieltä.
Kiitin naista ja lähdin kohti koirapuistoa. Puisto oli valaistu, muutama koira näkyi juoksentelevan siellä irrallaan. Tuttu vaalea karvakasa istui penkin vieressä, joku mies rapsutteli sitä.
– Täällähän sinä olet, sanoin moittivalla äänellä.
– Se seisoi portin takana, päästin sen sisään, mies sanoi. – Kannattaisiko pitää koirastaan huolta?
Mies katsahti minuun vihaisesti, keskittyi taas Blondiin.
– Kannattaisi, ihan ilman muuta. Edellyttäen, että piski olisi edes jossain määrin yhteistyöhaluinen. 
– Kasvatuksesta se on kiinni. 
– Ai tuota tyyppiä, sanoin. – Päivystät varmaan kaupoissakin kassojen lähellä, että pääset huomauttelemaan vanhemmille, jotka lankeavat ostamaan huutavalle jälkikasvulleen karamellia.
Miehellä itsellään oli pienempi koira, joka hyppeli mustasukkaisesti isäntänsä jalkoja vasten. Kaduin saman tien ärhäkkää äänensävyäni, mutta itsepä mies oli aloittanut.
– Irtokarkeista en tiedä enkä välitä, mutta sen tiedän, ettei ongelmakoiria olekaan, mies sanoi. – On vain ongelmaomistajia.
– Ja ongelmalähimmäisiä. Näköjään.
Mies oli varmaan koukussa siihen tv-sarjaan, jossa ynseä nahkatakkinen mies kävi ihmisten kodeissa kouluttamassa koiria ja haukkumassa niiden omistajia. Vaikka alkoi jo hämärtää, suoraan penkille lankeavan katulampun valossa näin, että besserwisserin silmät olivat hätkähdyttävän siniset.
Pikkukoira ja Blondi telmivät vähän kauempana. Muutama isompi koira kävi haistelemassa niitä. Pelkäsin, että koirat aistisivat ihmisten maailmassa vallitsevan räjähdysherkän tunnelman ja syntyisi kunnon rähinä.  
Mies nousi, huuteli koiraansa. Bebe?! Se selitti kaiken.  
– Kiitos vielä, kun pyydystit karkulaisen tänne, sanoin vaimeasti.
En periaatteessa ollut riitaisa ihminen.
– Ei siinä ollut mitään pyydystämistä. Onneksi ei juossut autojen alle. Kannattaisi muistaa, että koiranremmit on keksitty.
Mies heilautti ylimielisesti kättään ja lähti puistosta. Seisoin vielä hetken ja katsoin pitkän, vaalean miehen jälkeen. Blondi istui ja tarkkaili minua kauempaa, aloin huudella sitä. Ihme kyllä se tuli melkein heti. Napsautin hihnan kiinni kaulapantaan ja lähdin kohti yhteistä kotiamme. Yritin lohduttaa itseäni, että Helsinkiin mahtui kaikenlaista. Mikä koirakuiskaaja tuokin tyyppi oli luullut olevansa?  Mokomakin mulkero.

Kun olin syöttänyt koiran ja käynyt höyryävän kuumassa vaahtokylvyssä, tein itselleni munakkaan. Istuin sohvalla, haarukoin ruokaa ja yritin olla katsomatta pikkupöydällä olevia valokuvia. Blondi kahisi kopassaan, se yritti kai löytää itselleen mahdollisimman mukavaa makuuasentoa. Mietin, miten nopeasti se lakkaisi tuijottamasta odottavasti ovelle heti, kun rappukäytävästä kuului pientäkään ääntä. 
Vein lautasen keittiöön ja päätin ottaa härkää sarvista. Menin pikkupöydälle ja otin ensimmäisen valokuvan käteeni. Olin siinä varmaan viisivuotias, seisoin seurakuntatalon edessä, tulossa kerhosta. Muistin vielä pienen vaaleanpunaisen repun, jonne äiti oli pakannut laulukirjan ja sisätossut. Kuvassa seisoin ovella, suu hassusti auki, olin varmaan sanomassa jotain ystävälleni Sissille, jonka hihanpuolikas näkyi kuvassa.
Aukaisin kehyksen, katsoin lukiko kuvan takana mitään. Nimi ja vuosiluku. Teresa 1975.
Teresa? Kuka hemmetin Teresa? Kuvassa olin minä.  
Seuraavassa valokuvassa olin jo koulussa. Kuva oli ilmeisesti otettu kevätjuhlan yhteydessä, koska molemmin puolin koulun ovea oli aseteltu koivuja. Muistin vielä päälläni olevan mekon, äiti oli ommellut sen minulle, vaaleanpunaisia ruusuja keltaisella pohjalla. Silloin väriyhdistelmä oli mielestäni ollut suorastaan hivelevä. 1977. Ei nimeä.
Aluksi kuvia oli muutaman vuoden välein, myöhemmin niitä oli otettu vähän harvemmin. Olga-täti oli seurannut linssin läpi elämäni tärkeitä rajapyykkejä. Peruskoulun päättäjäiset. Rippijuhlat. Lakkiaiset. Sitten tulikin pitempi väli. Yhdessä kuvassa olin Tepon kanssa, istuimme jonakin vappuna terassilla. Minulla oli turkoosi mekko ja typerän rakastunut ilme. Teposta näkyi pelkkä selkä.
Minun olisi kai pitänyt olla mielissäni persoonaani kohdistuneesta mielenkiinnosta, mutta en voinut mitään sille, että ajatuksessa piilossa vaanivasta valokuvaajasta oli jotain epämiellyttävää. Miksei Olga-täti yksinkertaisesti ollut voinut soittaa minulle, kutsua kylään, leipoa lusikkaleipiä niin muut tädit kai tekivät? Tavalliset tädit, jotka eivät uskoneet jälleensyntymiseen ja tehneet outoja testamentteja. 
Kuka hemmetti oli Teresa? Oliko minulla ollut kaksossisko, joka salaa oli elänyt minun pikkutytön elämääni, ryöstänyt kerhoreppuni ja kullanväriset sisätossuni? 
Ajatuskin oli naurettava. Ensimmäisessäkin kuvassa olin minä itse, siitä ei ollut epäilystäkään. Ehkä täti yksinkertaisesti oli muistanut nimeni väärin?
Tädin päiväkirjat. Ehkä niistä löytyisi jonkinlainen selitys paitsi nimisekoiluun myös tätini kiinnostuksen määrään.

Blondi tuijotti minua moittivasti, kun kolusin läpi kaappeja.
– Sori vaan, mutta minä asun nyt täällä, sanoin. – Paras tottua siihen.
Blondi huokasi, painoi päänsä tassujen päälle ja sulki silmänsä.
Makuuhuoneen kaapista, keskimmäiseltä hyllyltä löysin vihdoin kasan vihkoja. Vihot oli numeroitu. Ykkönen näytti vanhimmalta, se oli kulunut ja väriltään tummanlila. Sisäkannessa oli vuosiluku (täti oli näköjään rakastanut niitä.) 1968.
Sormiani syyhysi päästä päiväkirjan kimppuun. Kävin pesemässä hampaani ja kömmin sänkyyn, aloin lukea.
Tädin käsiala oli vuosien mittaan muuttunut kulmikkaammaksi. Ensimmäisillä sivuillakin se oli tunnistettavaa mutta lapsekkaan pyöreää.
Olen rakastunut! Rakastunut, rakastunut! Jos jokaiselle ihmiselle on tässä elämässä vain yksi, on se oleva hän. Hän kulkee ohitse joka päivä, huomaa minut, hymyilee. Olen hänen maailmassaan, näen sen selvästi. En enää ole vain tyttö jossain varjossa, kaukana hänen säteilynsä lämmöstä.
Hymähdin. Niin Edith Södergrania. Nuoruus oli ehdotonta – ja mahtipontisen typerää. Kuvittelin tädin ihastuksen kohdetta, jotain finninaamaista poikaa, joka nyt ehkä oli viiden lapsen vaari, pelasi golfia tai kärsi nivelrikosta, tai molempia. Olikohan nivelrikkovaarilla aavistustakaan, että hän joskus oli ollut nuoren tytön palvonnan kohde, heti Elviksestä seuraava? 
Romanssi etenee, ja täti kertoo siitä päiväkirjassaan menneen maailman nuotituksin. Elokuvia, kävelyretkiä, lavatansseja, kaakaota kahvilassa. Olga-täti ei ollut tehnyt maripaita päällä vallankumousta. Hän oli asunut pienessä maaseutukaupungissa, opiskellut kampaajakoulussa, ollut rakastunut, rakastunut.
Jossain vaiheessa päiväkirjan sivuilla herää kysymys suhteen etenemisen suunnasta ja vauhdista.
Haluaisin, mutta en ole varma. Tai olen varma hänestä, mutta en ole varma, milloin. En haluaisi olla helppo. En silti haluaisi torjua häntä. Tämä ei ole yksinkertaista. En yhtään tiedä, keneltä kysyisin neuvoa. Onerva on sellainen pyhimys, meni varmaan kihloihin Maurin kanssa ennen kuin päästi sen edes rintaliiveihinsä. Hän varmaan pyörtyisi, jos kysyisin häneltä neuvoa. Sanoisi, että olen ihan liian nuori ja että minun pitäisi odottaa sitä oikeaa. Sellainen on siskoni Onerva. Tylsä ja kunnollinen. Varma siitä, että oikeita on olemassa. Niin minäkin olen, mutta en ehkä aivan niin varma kuin siskoni, jonka oikea oli se, jolle hän itse tuntui olevan oikea.
Muuten täällä kampaajakoulussa onkin vain kahdenlaisia tyttöjä. Toiset eivät pidä mitään väliä, pojat vaihtuvat ja kaula sinertää. Toiset pysyvät pojista kaukana, hädin tuskin katsovat, ryntäävät viikonloppuisin pohjoisen juniin ja äidin helmoihin lukemaan postillaa tai Anni Polvaa.
En haluaisi kuulua kumpaankaan porukkaan.   
Entäs jos hän on se oikea? En haluaisi karkottaa häntä. Minun pitää siis vain luottaa sydämeeni. Se on yleensä viisain.  
Onerva ja Mauri, kihlapari, minun isäni ja äitini. Äitini? Tylsä ja kunnollinen. Yritin ärsyyntyä Olgan äitiin kohdistuvasta arvostelusta, mutta olin vain huvittunut. Olga oli harvinaisen tarkkanäköinen. Äitini oli tylsä ja kunnollinen, ei siitä mihinkään päässyt, oli ilmeisesti ollut sitä jo nuorena. Pystyin kuvittelemaan myös Olgan tulevan elämän, toinen toistaan seuraavat Suuret Rakkaudet. Sydämen, joka oli kuin päivittämätön navigaattori, ei tunnistanut aivan kaikkia reittejä ja oikopolkuja, paineli suoraan ja kyselemättä oikeaksi luulemaansa reittiä.
Sitten päiväkirjan pidossa tuli melkein kahden kuukauden väli. Syyskuussa 1968 sävy oli muuttunut. Jopa Olgan käsialakin oli muuttunut kulmikkaammaksi. 
Jos olin luullut, että olin yksinäinen ja neuvojen tarpeessa, olin täysin väärässä. Vasta nyt niille neuvoille olisi käyttöä. Tämä ei helvetti soikoon voi olla totta. Se oikea, totta tosiaan. Mikä siitä kaikesta oli totta? Kaikki, ainakin  muutaman viikon ajan.
Nyt hän on muuttanut kaupungista, enkä edes tiedä, minne. Yritän kerätä voimia kertoakseni jollekin. Pakkohan minun on. Romaaneissa tyttö minun tilanteessani menisi luostariin ja palaisi sieltä yhdeksän kuukauden päästä yksin, posket lommolla ja elämästä oppineena.
Tuijotin Olga-tädin päiväkirjan sivua. Muste oli tahriintunut, hän oli varmaan itkenyt kirjoittaessaan. Yritin laskea yksi plus yksi. Oliko minulla jossain Teresa-niminen serkku? Jos, niin miksei täti ollut testamentannut omaisuuttaan omalle tyttärelleen?
Vai – oliko hän tehnyt juuri niin?

Jatkuu seuraavassa numerossa.