Jatkis: Yllätysperintö, osa 1

0 kommenttia

18.03.2010 09:07

 
Elämästä ei koskaan tiedä. Vaikka emme aina sitä tajuakaan, olemme kaikki nousemassa liuku-portaita kohti sattumankauppaa täynnä erikoistarjouksia, joista on mahdotonta kieltäytyä.
Nyt minä sen tiedän.
Sekin päivä alkoi enemmän kuin tavanomaisesti. Aamu oli suoranainen malliesimerkki kaikista aamuista, joihin olin herännyt muutaman viime vuoden aikana. Teppo oli jälleen poissa (tällä kertaa leirillä – tiettävästi) ja koska olin erehtynyt lukemaan illalla Patricia Cornwellin uusinta kirjaa, olin nukkunut vielä huonommin kuin tavallisesti. Vaivuin katkonaiseen uneen vasta kun olin käynyt tarkistamassa, ettei sarjamurhaaja lymyillyt jossakin asuntomme kaapeista odottaen nukahtamistani. Kyseisen kirjailijan taidosta todistanee se, että aukaisin jopa ovensuuhun naulatun avain¬kaapin.
Kun kello soi, jäin vielä makaamaan sänkyyn ja katselin ikkunaa, jonka kevättalven nuoskalumi oli läikittänyt läpitunkemattomaksi. Nousin vasta kun oli aivan pakko, keitin kahvia, paahdoin leipää ja söin sen omenasoseen kanssa. Mietin, suostuisiko vanha autoni vielä kerran hyrähtämään käyntiin ja kuljettamaan minut töihin. 
Sinä nimenomaisena maaliskuun aamuna olin vastikään täyttänyt 41 vuotta, ja elämä tuntui koostuvan pelkistä pienistä, harmia tuottavista asioista. Minua palelsi, poikaystäväni oli alkanut käyttäytyä täysin ennustamattomasti, omenasoseeseen oli jäänyt soseutumattomia kökkäreitä, asuin pienessä kaupungissa, jossa ei koskaan tapahtunut mitään mieltäylentävää.
Keskivertoelämää. Ei suuria murheita, mutta Hubblen kokoisella kaukoputkella olisi pitänyt katsoa, jos olisi halunnut kutsua ilojani suuriksi. Viikonlopun punaviinipullo. Suklaalevy silloin tällöin, sekin huonolla omallatunnolla. Uutuuselokuva Tepon kanssa elokuvissa tai joku vuokrattu video, jonka katsoimme kotisohvalla. Saunailta tyttökavereiden kanssa. Joskus joku uusi vaate tai kasvorasva, jossa oli pellavansiemeniä tai tyrnimarjoja tai jotain muuta niin käsittämätöntä, että sen oli pakko uudistaa iho orvaskettä myöten. Uusi keittokirja, jonka taiten kuvitettuja sivuja selailin ja mietin, koska ihmeessä tekisin hummeritäytteisiä artisokanpohjia tai juustolla kuorrutettuja sinisimpukoita. Kun viikonloppu tulisi, Teppo sihauttaisi auki oluen ja kohta jo söisimme auton tuomaa pizzaa, jonka puolimetrisiä juustorihmoja venyttelisimme hiljaisina.
Ehkä olin nuorena tyttönä lukenut liikaa Angelika-kirjoja, koska tällainen elämä tuntui epäonnistumiselta. Pienen kaupunkimme pienessä rivitalokolmiossa ei näkynyt sulttaaneja.

Ai niin, se. (Aivan kuin olisin muka unohtanut.) Olihan nimi Sultan komeillut paketissa, jonka olin edellisviikolla löytänyt Tepon treenikassista. Löytö oli mielenkiintoinen siinäkin mielessä, että olin ymmärtänyt ehkäisyn kuuluvan minun tontilleni. Olin seissyt ja katsellut kassia. Tuntui kuin avonainen kassinsuu olisi naureskellut minulle. Sieti nauraakin, hyväuskoiselle hölmölle. Kaksinkertaiselle hölmölle, koska olin vieläpä ottanut hikiset pelivaatteet kassista ja laittanut ne pyörimään pesukoneeseen.
Vaikka jos totta puhuttiin, minulle alkoi riittää. Teppo saisi kohta minun puolestani perustaa vaikka minkälaisen haaremin.
Sammutin kahvinkeittimen, tarkistin, että kännykkä ja avaimet olivat kassissa. Avainkokoelmani oli vaikuttava. Kodin avain. Koulun avain. Koulun varaston avain. Avain äidille. Mennä kilistelin menemään kai kuvitellen, että olin jonkinlainen elämäni ja kohtaloni valtiatar.
Naapureiden ikkunoihin oli jo syttynyt valoja. Liukastelin nuoskalumessa autolle. Auto käynnistyi, huokaisin helpotuksesta ja ajoin työpaikalleni Ahmarinteen ala-asteelle. 
Kuten tavallista, koulu oli vielä pimeä ja hiljainen. Yritin olla ajattelematta illalla lukemaani kirjaa, sytyttelin valoja, riisuin päällystakin, vetäisin essun eteeni ja aloitin työt.
Astioiden ja työvälineiden kilinä moninkertaistui keittiön kuplamaisessa hiljaisuudessa. Kuvani erottui epäselvänä söhrönä teräksisistä työtasoista. Hahmo näytti hosuvan päämäärättömästi, kumarteli, kurotti hyllyiltä tavaraa, vispasi ja vatkasi.
Olin edellisellä viikolla saanut avukseni työharjoittelijan, joka tuntui harjoittelevan lähinnä erilaisia flunssatauteja. Edellisenä iltana olin saanut puhelun, jossa kuvailtiin seuraavanlaisia oireita: selkäkipua, päänsärkyä ja kuumetta. Tauti olisi voinut olla kaikkea myyräkuumeesta sikainfluenssaan, joten en voinut muuta kuin toivotella pikaisia paranemisia ja miettiä, miten selviäisin taas yhdestä päivästä yksin koulunkeittiössä, jonka pitäisi ruokkia myös läheisen päiväkodin lapset. 
Olin yksin ja kiirettä piti.
Arvasin, että seuraavana yönä näkisin taas kerran ikiomaa työpainajaistani, jossa olisin rintamalla muonituslottana ja minun pitäisi ruokkia komppaniallinen nälkäisiä sotilaita kennollisella kananmunia ja ruukullisella rucolaa. Heräsin vakiopainajaisestani aina siinä vaiheessa, kun sotajermuista kaikkein karskein oli tiukkaamassa minulta, pitikö miesten puolustaa isänmaataan murullisella munakokkelia ja jollain helvetin heinänkorrella. 
Ehkä kaikilla ammattikunnilla oli omat vakiopainajaisensa, mutta sen tiesin, ettei kokille ollut mitään sen pahempaa kuin kesken loppuva ruoka.

Näin rehtorin kurkistavan lasioven takaa. Yritin olla niin kuin en olisi lainkaan huomannut häntä. Rehtori Airaksinen oli paras esimerkki siitä, että slipovereita käyttävissä perheenisissäkin oli runsaasti niljakkuuspotentiaalia. 
Huokaisin helpotuksesta, kun villaliivivaanijan ääriviivat häipyivät lasin heijastavalta pinnalta.  
Miksei Jamie Oliver koskaan vieraillut tässä koulunkeittiössä? Hän olisi saanut vaania minua oikein olan takaa ilman, että olisin pannut lainkaan pahakseni. Olisimme keskustelleet bataatista ja rosmariinista ja ymmärtäneet toisiamme puolesta sanasta. Jamie olisi haronut tukkaansa, hymyillyt vinoilla hampaillaan, istahtanut muitta mutkitta työpöydälle ja kysynyt, mitä minun kaltaiseni ravintolakokin koulutuksen saanut ihminen teki tällaisessa paikassa.
Kuten tavallista, Jamie olisi taas oikeassa.
Kaikki kunnia keliaakikoille, mutta ammatillisesti olisi ollut paljon tyydyttävämpää tehdä hyvää ruokaa koko ajan miettimättä suolinukan koostumusta.
Päivän tavanomaisuutta alleviivasi äiti, joka taas kerran soitti juuri kiireisimpään aikaan, juuri kun kastike olisi pitänyt suurustaa ja alkaa täyttää tarjoilukärryjä.
– Tule heti kun pääset, äiti sanoi.
– Kyllä täällä vielä menee. Onko jokin vinossa?
– Posti toi jotain mielenkiintoista.
Äidin ääni kuulosti jotenkin piukealta, jännittyneeltä.
Hämmentelin kastiketta ja mietin, mahtoiko kyse olla Ikean
kevätkuvastosta vai sensaatiolehdestä, jossa joku naapuriperheen nokka (ja rinnat) pystyssä maailmalle lähteneistä tytöistä taas kerran pyllisteli puolialastomana.
– Tulen heti kun pääsen.
Lopetin puhelin. En halunnut joutua noukkimaan uutta kännykkääni jauhelihakastikkeen seasta.
Heti kun pääset. 
Hyvähän sieltä rauhan saarekkeesta oli komennella. Kuvittelin äitiä pyyhkimässä pölyjä posliininukeistaan. Kaikki äidin nuket esittivät tanssijoita. Tiesin, että ihmiset keräilivät kaikenlaista. Elefanttipatsaita, toisten nuolemia postimerkkejä, jääkaappimagneetteja, liinavaatekaapin kokoisia vanhoja kaiuttimia. 
Mutta tanssijanukkeja. Surkean kitschin huippu. Samalla viivalla olisivat olleet vain harlekiininuket ja niistäkin vain nimenomaan sellaiset, joiden poskea somisti kullanvärinen kyynel.
En ollut koskaan nähnyt äidin itsensä tanssivan, en edes isän
eläessä. En edes yhtä surkeaa valssia sukulaisten häissä. Silti niitä nukkeja oli vitriinit ja ikkunalaudat täynnä. Pölyttöminä, tarkkaan harkittuina asetelmina. 
Muutenkin kaikki minun mielestäni aika omituiset asiat tuottivat äidille iloa. Lämpöpattereiden jatkuva ilmaus. Suorat matonhapsut. Aakkosjärjestyksessä oleva kirjahylly. Keskiviikkoisin ostettu  televisiolehti, josta hän ympyröi punaisella musteella kaikki ohjelmat, jotka aikoi katsoa. Samat asiat toistumassa samoina päivinä. Äidille hernekeiton jättäminen torstain ruokalistalta olisi ollut seikkailun huipentuma.
Kuvitteliko hän voivansa hallita elämää hallitsemalla sen pieniä tapahtumia? Että oli itse tanssinut, jos omisti jalkaansa ojentavan posliininuken? Että elämä oli ollut yhtä lauantaitanssia, jos niitä omisti kokonaisen kaapillisen?     
Vaikka jos tarkemmin ajateltiin, mikä minä olin esittämään näsäviisaita kysymyksiä? Eikö minun elämäni ollut aivan yhtä paikalleen pysähtynyttä, sisältänyt pieniä rakenteellisia naurettavuuksia? Ehkä erilaisia kuin äidillä, mutta naurettavuuksia yhtä kaikki?
Esimerkiksi minun jääräpäinen päätökseni olla koskaan hankkimatta verhoja. Oliko pelkissä sälekaihtimissa pysyttäytyminen varmasti merkki hyvästä mausta ja minimalistisen sisustussuuntauksen suvereenista hallinnasta? Entä sitten ihmissuhteet, jotka kai aivan kohta olisi voinut sijoittaa yhtäläisyysmerkkeihin. Odotin ties monettako vuotta, että kylän suuri sankari malttaisi lopettaa jo ehtoopuolelle kääntyneen jääkiekkouransa ja perustaa vihdoin viimein kanssani oikean perheen. Ei siltä näyttänyt, todellakaan. Olimme seurustelleet jo vuosikaudet ja tähän asti oli ollut harvinaisen selvää, että me kuuluimme yhteen.
Teppo ja Tiina.
Tiina ja Teppo.
Se näyttäisi niin somalta hääkakussa tai kirjailluissa lakanoissa ja tyynyliinoissa, jotka varmaan saisimme äidiltä häälahjaksi. Kaksi kirjainta kaikkine kaarineen, kurottamassa toiveikkaasti yläilmoihin. Eipä aikaakaan, niin saisimme kaksi lasta, jotka kaikella todennäköisyydellä saisivat T-kirjaimilla alkavat nimet. Tyttö ja poika, tietysti. Jossain vaiheessa lapsenteon jälkeen minä jatkaisin työtäni koulun keittäjänä, Teppo ottaisi vastaan hänelle jo aikoja sitten luvatun homman kunnan urheilukenttien ja liikuntapaikkojen hoitajana.
Elämä olisi selkeää, yksinkertaista ja ehdottoman t-alkuista. Tuttua, turvallista, tavanomaista, televisioiltojen täyttämää. Teneriffa kerran vuodessa, jos hyvin kävi.  
Ruokatunti läheni. Lasten kiljunta kantautui käytäviltä ja pihasta keittiön perukoille asti.
Oikeastaan en pitänyt lapsista.
Jos totta puhutaan, työ koulun keittäjänä ei aina ollut omiaan nostattamaan naisessa terveitä biologisia tuntemuksia.
Kastike kupli. Siirryin toisen kattilan luo ja nostin kauhalla yläilmoihin kasan spagettia, valutin ja maistoin. Ylikypsiä. Kaikkien lasten mieleen, arvatenkin. Tässä keittiössä ei al dentejä harrastettu.
Jamie olisi paheksunut syvästi.
Joka syksy ne tulivat, kengännauhoihinsa kompastelevat killisilmät, jotka pyysivät etten laittaisi ruokiin sipulia tai yrttejä. Ja isommat ketsuppipullot, kiitos.

Äkkiä olisin halunnut riisua esiliinani ja kävellä ulos remontin tarpeessa olevasta koulunkeittiöstä. Ehkä moni muukin asia oli remontin tarpeessa, esimerkiksi koko elämäni. Tämä oli nähty jo, tämä kaikki. Tämä kastike ja nämä selitykset.
Jääkiekkoleiri, mukamas. Mestikan pelaajille? Mitä he olivat, jotain maajoukkuepelaajia muka? Kenties seuraavaksi olisi vuorossa korkean paikan leiri? Ja varmaan sielläkin tarvittiin ehdottomasti paketillinen kondomeja, koska niistä voisi esimerkiksi puhallella ilmapalloja, joita koko joukkueen voimin läheteltäisiin yläilmoihin. Tai antaa hauskaksi lahjaksi polttareitaan juhlivalle pelikaverille, niin kuin Teppo oli selittänyt löydettyäni paketin kassista.
En tiennytkään, että poikaystäväni oli niin pihi kaveri, että lahjoitteli varmuuskumeja kappaleittain. 
Pitikö Teppo minua idioottina?
Voi siis sanoa, että olin varsin valmis Olga-tädin yllättävään puuttumiseen elämääni.

Työpäivän jälkeen ajoin äidin luo. Virallisen näköinen kirjekuori odotti avattuna keittiön pöydällä. Kuoressa oli minun nimeni ja vanhempieni osoite. Äiti oli avannut sen siististi, kuoren yläkulmassa kulki suora viilto.
– Sinä et mitenkään voi ottaa sitä vastaan. Ihan vieras ihminen.
En viitsinyt kysyä, miksi äiti oli avannut kirjeeni. Tuijotin asiakirjakopiota ymmärtämättä heti, mistä oli kyse. 
”Minä Olga Rinne määrään viimeisenä tahtonani, että kuolemani jälkeen kaikki omaisuuteni on menevä täydellä omistusoikeudella Tiina Virtaselle. Testamentin toteutumiseen liittyy erikseen kirjattuja jälkisäädöksen purkavia ehtoja, joiden toteutumatta jääminen johtaa testamentin purkautumiseen.”
Olga Rinne.
Olga-täti.
Se oli ollut joku lapsuuden kesistä. Nainen, joka lähti yhtä yllättäen kuin oli tullutkin. Pidin pitkään tallessa koristeellista suklaakonvehtirasiaa, haistelin siihen kiteytynyttä pähkinäistä tuoksua. Saamani sokerihumalan lisäksi muistin kävijästä vain punaisen kiharapehkon ja vähän surulliset silmät. Ne jäivät mieleen, koska silmistään huolimatta täti oli nauranut paljon. Tai ainakin yrittänyt nauraa. En ollut aivan varma, miten hyvin hän oli onnistunut.    
Muistin hämärästi myös tädin vierailuun liittyvän tunnelman. Jossain vaiheessa olin saanut ahmimastani suklaasta vatsakipuja ja maannut sängyssäni kuunnellen olohuoneesta kantautuvaa hiljaisuutta. En tiedä, miten lapsi saattoi ajatella sellaisia, mutta siellä sängyssä maatessani olin miettinyt, että hiljaisuudetkin saattoivat olla erilaisia. Oli levollista, hyvää hiljaisuutta, kireää ja vihamielistä, levotonta, joka kohta saisi kaikki sanomaan jotain yhteen ääneen. Äänet purskahtaisivat esiin yhtä aikaa ja sitten kaikkia nolottaisi, koska yhteen ääneen puhuminen teki hiljaisuutta vielä paljon selvemmin tiettäväksi sen, miten vieraita he toisilleen olivat. 
– Vieras ihminen? Sinun oma siskosi?
– Vieras se oli. Kaikin puolin. Ja sinulle varsinkin. En yhtään ymmärrä, mitä se nyt ajaa tällä takaa.
Pyörittelin kirjettä kädessäni ja mietin, mitä sanoisin. Huomasin ajattelevani isää. Olisin taas halunnut painaa pääni rispaantunutta villatakkia vasten, tietää, että maailmassa oli yksi ihminen, jonka hyvään tuuleen ja tervejärkisyyteen saattoi luottaa. Vaikka aivan ilmeisesti se oli käynyt isälle ja hänen sydämelleen raskaaksi, sellainen isä aurinkoisen pesti.
– Mitä sen nyt pitäisi erityisesti ajaa millään takaa?  Eikö ole ihan luonnollista, että haluaa jättää omaisuutensa sukulaisille eikä valtiolle? 
– Ja mitä nuo ehdotkin ovat. Tyypillistä Olgaa.
Äiti melkein sähähti sanat.
Testamenttikopion lisäksi mukana oli kirje.
”Olga Rinteen jälkisäädökseen sisältyy tiettyjä ehtoja ja edellytyksiä. Niiden läpikäymiseksi toivoisimme, että ottaisitte meihin mahdollisimman pian yhteyttä.   
Kunnioittavasti
Asianajotoimisto Pikkarainen ja Sundell.”
– Että tämmöinen yllätys.
Äiti sanoi sen kuin postiluukusta olisi pudonnut jotain aivan muuta kuin jälkisäädös.
– Mitä se luulee itsestään. Että täällä ollaan sen ja sen rahojen kipeitä?  Hyvin tässä on tähänkin asti pärjätty.   
– Tuskin se luulee enää yhtään mitään, sanoin. – Se taitaa olla luulemisensa luullut.
Katsoin testamentissa olevaa päiväystä. Jälkisäädös oli tehty vasta muutama kuukausi sitten, aivan kuin täti olisi tiennyt kuolevansa lähiaikoina.
– Mihin se mahtoi kuolla?
Äiti ei vastannut heti. Hän istahti, pyyhkäisi äkkinäisellä liikkeellä hiukset otsaltaan. Yritin nähdä hänessä jotain merkkejä surusta, mutta äiti näytti vain väsyneeltä. Mietin, miltä minusta olisi tuntunut, jos minun siskoni olisi kuollut. Olin aina surrut, ettei minulla ollut sisaruksia, mutta nyt ajattelin, etten koskaan joutuisi kärsimään heidän menettämisestäänkään.
Vaikka suriko äiti? Päällisin puolin ei. Olin kuitenkin varma, ettei oman siskon kuolemaa koskaan voinut ohittaa tuntematta murhetta: ei, vaikka äiti jostain kumman syystä sen vaikutelman yritti antaakin.
– Ei aavistustakaan, äiti sanoi.  – Punaviiniin ja miehiin, luultavasti. Mistä minä tiedän? Emme pitäneet vuosikausiin mitään yhteyttä, niin kuin hyvin tiedät. 
Istahdin ja kuuntelin kahvinkeittimen korinaa. Mikä ihme äidin oli saanut unohtamaan sen putsaamisen?
Katseeni vaelsi muuten putipuhtaassa ja moitteettomassa keittiössä. Mietin äidin vastausta.
Punaviiniin ja miehiin.
Miten kitkerästi.

Vasta katsellessani vitriinissä pyllisteleviä nukkeja tajusin, miksi äitini oli niin monen vuoden ajan kerännyt surkuhupaisaa kokoelmaansa. Nimenomaan siksi, koska jostain syystä hänen tanssinsa olivat jääneet tanssimatta. 
Niin elämä menee.
Enkä minä tässäkään suhteessa ollut yhtään äitiäni parempi tai fiksumpi. Juuri siksi minäkin kai olin kerännyt tajuttoman määrän keittokirjoja hyllyihini, koska jouduin leikkimään kulinaarisia leikkejäni gluteenittomilla tuotteilla tai syömään rasvaisia pizzoja, koska poikaystäväni sattui pitämään niistä enemmän kuin mistään, mitä osasin tai halusin tehdä. 
– Miksette?
– Niin se vain meni. Ensin ei pidetä yhteyttä. Eikä sitten myöhemminkään, koska se olisi niin omituista, hiljaisuuden katkaiseminen. Emme me muutenkaan olleet yhtään samanlaisia. Miten sen sanoisi? Intressimme olivat vähän erilaiset tässä elämässä.
Äiti kuulosti siltä kuin hänen intressinsä olisivat ilman pienintäkään epäilystä olleet fiksumpia ja paremmin perusteltuja.
Mitä minä tiesin Olga-tädin elämästä? En juuri mitään. Hän oli naimaton, lapseton, asunut Helsingissä ja omistanut pienen kampaamon. Yritin miettiä, minkä ikäinen hän oli ollut kuollessaan. Sain lopputulokseksi, että jos äiti oli nyt kuusikymmentä ja risat, oli tätini ollut aivan liian nuori kuolemaan.
– Eikö Olga-täti ollut sinua nuorempi?
– Kolme vuotta.
– Minkä takia te ette tulleet toimeen?
– Minähän sanoin jo. Me olimme täysin erilaisia.
– Millä tavalla?
– Olin luullut, että sinun pahin kyselykautesi olisi jo ohi.
Äiti kattoi pöytään kahvikupit, täytti mariskoolin kekseillä. Hän oli ainut tuntemani ihminen, joka vielä viitsi leipoa ne itse. Olga tuskin oli leiponut keksejä, ikinä. En viitsinyt tarjota äidille vielä tätäkin riemuvoittoa, joten pidin ajatukseni omana tietonani.
– Vähän vaikea ymmärtää, miksi siskot eivät vuosikausiin pitäneet mitään yhteyttä. 
– Voin kertoa sinulle, että meidän tapaamattomuutemme oli paljon luontevampaa kuin ne muutamat tapaamiset, jotka meillä Olgan kotoamuuton jälkeen oli.
– Minä muistan yhden kesän, kun Olga-täti tuli käymään.
– Sinä olit silloin aika pieni. 
– Ei kai semmoista suklaakonvehtirasiaa voi unohtaa.  Meillä ei ollut sellaisia koskaan, ei edes jouluisin. Hammaslääkäri isänä oli muuten ihan mukava, mutta ei siinä mielessä.
Äiti tuhahti niin, että harmaantunut polkkatukka pöllähti kasvoilta.
– Olga halusi aina tehdä vaikutuksen. Se sille oli tärkeintä, jo pikkulikasta. Vähän isompana se keskittyi tekemään vaikutuksen joka ainoaan poikaan, joka sattui ilmestymään näköpiiriin. Ja niitähän siinä piisasi, isän ammatin takia.
– Eikö pappa ollut palokunnassa?
– Veti kylän VPK:ta. 
Äiti sanoi sen niin juhlavan synkeällä äänellä, että minua alkoi naurattaa.
– Tuskin se Olga-täti nyt koko palokunnan kanssa vehtasi. 
Äiti ei ottanut kantaa. Hän nousi, haki olohuoneesta valokuva-albumin, selaili sitä hetken, työnsi sen aukaistuna eteeni.
Kuvassa oli vanha palokunnantalo, sen edessä vanhan mallinen paloauto, sen molemmin puolin oviin nojaamassa kaksi tyttöä. Tunnistin äidin heti. Hän oli vakavan näköinen, varmaan juuri ripille päässyt. Olin varma, että jos olisin voinut ottaa jonkinlaisen jälkijättöisen lähikuvan äidin kaula-aukosta, olisi siellä roikkunut hopeinen risti.
Äiti näytti siveyden sipulilta jo siinä vaiheessa, kun hänen olisi pitänyt kiertää rinkka selässä Eurooppaa, tavata asemilla ihania ranskalaispoikia. Aivan kuin äidin harmaat hiukset olisivat jo olleet puskemassa esiin jostain sieltä vaaleiden hiusten alta, valmiina valtaamaan alaa heti kun äidin huomio hetkeksi herpaantuisi.
Olgankin tunnistin heti. Hiukset olivat lyhyet, täynnä punaruskeaa kiharaa. Olga oli ulkoisesti vielä lapsen näköinen, mutta silmistä kurkisti jo elämäniloinen nuori nainen. Muutama vuosi lisää, niin Olgan olisi hyvin voinut kuvitella laskemassa kuraliukumäkeä Woodstockissa.
Jos joku olisi näyttänyt minulle kuvaa ja kysynyt, kumpaan tytöistä olisin halunnut tutustua, en olisi epäröinyt hetkeäkään.
Selailin albumia. Vanhimmat kuvat olivat jostain 1900-luvun alusta, mutta suurin osa oli haalistuneita värikuvia ajalta, jolloin naiset tupeerasivat hiuksiaan ja autojen tekonahkapenkit pistivät kesäkuumalla oksentamaan. Katseeni viipyi kadotetussa, käteni käänteli kuolleita ihmisiä takaisin unohduksiin. Kun olin selannut albumin läpi, äiti ojensi kätensä ja vei albumin takaisin olohuoneen kirjahyllyyn.
Tultuaan takaisin hän alkoi tuijottaa minua haastavasti. 
– Tämä kirje. Mitä mietit?
Mietin, että kyseessä olevan asianajotoimiston kannattaisi mahdollisimman pikaisesti muuttaa nimeä. Pikkarainen ja Sundell ei todellakaan kuulostanut erityisen vakuuttavalta tehokaksikolta. Sitä en miettinyt hetkeäkään, menisinkö tapaamaan elokuvan koomikkoparivaljakolta kuulostavia asianajajia. Se, että menisin, oli ollut aivan selvää alusta lähtien. Nainen, jonka parisuhde alkaa vedellä viimeisiään ja jolla on jauhelihakastikeroiskeita puserossaan, on yleensä avoin kaikenlaisille ehdotuksille joihin saattaa sisältyä seikkailun mahdollisuus, pienikin.
Ja sitä paitsi, emmekö me kaikki ole heikkoina Tuhkimoon ja hänen tanssiaismatkaansa kurpitsavaunuissa? Me ihailemme Ruususta, olemme valmiit toivottamaan kaikkea hyvää Lumikille, mutta me itse – me kaikki haluamme oman Tuhkimotarinamme.
Arvelin, että tämän lähemmäksi sitä en omassa elämässäni varmaankaan pääsisi. 

Tullessani kotiin löysin Tepon treenikassin eteisen lattialta. Työnsin sen sivuun.
– Hei kulta, kuului kylpyhuoneesta.
En voinut olla miettimättä, kenen parfyymintuoksuja tai kehoeritteitä Teppo putsaili siellä itsestään.
Ehkä olin epäreilu, mutta reiluuskiintiöni alkoi olla täynnä. Olin niin pitkään viettänyt yksin viikonloppuja, elänyt puhelinkeskustelujen varassa, pyykännyt tonneittain hikisiä pelivaatteita. Mitä minä siitä olin saanut?
– Tiina? 
En vastannut.
Teppo tuli kylpyhuoneesta hiukset märkänä, pyyhe lanteillaan. Tummat hiukset kihartuivat niskasta, vartalo ei jättänyt paljon toivomisen varaa ja bonuksena kaikki hampaatkin olivat tallella, mikä ei ollut lainkaan tavanomaista jääkiekkopiireissä. 
Mitä tuhlausta.
Jos Teppo olisi joskus nähnyt sen vaivan, että olisi kasvanut aikuiseksi, olisi hän voinut olla oikea ihannemies. Tai edes oikea mies, minulle. 
Teppo suuteli minua poskelle.
– Missäs viivyit?
– Kävin äidillä.
– Kamala nälkä. Mitä meillä on?
– Meillä on jääkaapissa kennollinen munia ja palvikinkkua. Sävellä niistä.
Teppo yritti katsoa minua koiranpentuilmeellään, sillä, joka muutama viikko sitten olisi saanut minut ääntä nopeammin jääkaapin ja hellan väliin. Miten tottunut Teppo olikaan siihen. Yksi katse ruskeista silmistä, niin naiset juoksivat. Vaatekaupan myyjä säntäsi varastoon etsimään vihoviimeistä housuparia kokoa 52. Kaupan kassa vaihtoi kolikkoja, että Härmän George Clooney pääsisi pelaamaan hedelmäpeliä. Tyttö­ystävä päivysti paahtopaistin kanssa.
Varmaan vielä paljon muutakin, mitä en juuri nyt halunnut ajatella. Ei ihan sadan naisen kaataja Teppo M, mutta pahojen aavistelujeni mukaan samaan suuntaan oltiin menossa. Poikaystäväni ei ehkä ollut kellistänyt yhtä monta naista, mutta ainakin yksi minun lisäkseni kuvioissa oli, siitä olin varma.
Siinä oli yksi liikaa.
– Sinä osaat paljon paremmin ne hommat. Ajattelin koko kotimatkan, mitä hyvää täällä on.
– Olen kokki, en ennustaja.
Lähetin Sibeliukselle jonnekin yläilmoihin kiitokset loputtomat muuntelumahdollisuudet tarjoavasta sitaatista. 
– Minulla ei nykyään ole pienintäkään hajua sinun tulemisista ja menemisistäsi. Tämä ei ole mikään keittiön kokoinen lämpö­tiski, jossa valmiit annokset odottelevat, milloin herra suvaitsee ilmestyä paikalle.
Teppo katsoi minua ihmeissään.  Tiesin, miltä kuulostin. Kuulostin naistyypiltä, jollaiseksi en koskaan ollut aikonut ruveta. En halunnut alkaa sellaiseksi naiseksi, joka istuu autossa pelkääjän paikalla puristaen käsilaukkuaan loukkaantuneen ja tyytymättömän näköisenä. Ei enää. Ei meidän sukupolvemme. Meille parisuhde oli iloinen asia, vapautta, täysin valinnanvarainen asia. Meillä oli tietyt vaatimukset (meidän äitiemme ja isoäitiemme mielestä täysin kohtuuttomat), ja ellei homma pelittänyt, mitä sitä kassinsankaa puristelemaan ja nalkuttamaan.
Maailma oli avara.
Teppo puki loukkaantuneen näköisenä ja sanoi, että koska parempaakaan ei ilmeisesti ollut tiedossa, hän lähtisi illastamaan Ahmedin Kebabkeitaaseen. Minä jäin kotiin tuntematta siitä pienintäkään huonoa omaatuntoa. Itse asiassa toivoin, että petollinen poikaystäväni vetäisisi chilipaprikan väärään kurkkuun ja että hengenahdistuksesta toipuakseen hänen pitäisi jäädä sairaalaan tarkkailuun.
Tähänkö olimme päätyneet? Että toisen poissaolo oli melkein helpotus?

Teppo palasi pikaruokakeitaastaan loukkaantuneen oloisena ja punaista kastiketta poskessa. Kastiketahrasta päättelin, että hänen sielunelämänsä oli ainakin jossain määrin järkkynyt. Teppo oli niin turhamainen mies, ettei ehdoin tahdoin halunnut esitellä ruokavaliotaan jumalaisessa olemuksessaan, ei vaatteissa eikä kasvoissa. Mustelmat ja ruhjeet menivät, mutta ei kebabkastike, majoneesi tai ketsuppi, ikinä.
– Pitäisikö meidän puhua, sanoin.
– Ai mistä?
– Mistä kuvittelisit? Obaman terveydenhuoltouudistuksesta varmaan. Tästä meidän… hommasta.
En äkkiseltään keksinyt ontuvalle suhteellemme muutakaan termiä.
Teppo kohautti olkapäitään kuin kyläläinen slaavilaisella torilla, kun siltä kysyi, kenen vika oli, että joki oli kyllästetty pattereilla ja muovijätteellä.
– Naiset haluavat aina keskustella. Se on teille joku ihmeen pakkomielle. Te olette parisuhteen ruotsalaisia. Loputonta diskuteeraamista.
– Naiset? Tästä päästäänkin asiaan. 
– Hienoa. Vihdoinkin.
Kummankin ääni oli noussut. Mietin, oliko naapurin rouva lasi seinässä kiinni, mutta en antanut sen vaivata.
– Että ihan useampikin nainen vaatii sinua pikkuisen keskustelemaan?
– Mitä sinä tuolla tarkoitat?
– Niin kuin et tietäisi. No, esimerkiksi se, kenen kanssa sinun täytyy turvautua kortsuihin. 
– Minähän kerroin jo, mistä siinä oli kysymys. Polttarilahjasta.
– Yksi kondomi? Polttarilahjaksi? Älä viitsi.
Taas slaavilainen olankohauttelija ilmestyi olohuoneeseemme. 
Nousin sohvalta. Olin herännyt aikaisin, ja päivä oli ollut tapahtumia täynnä. Olin väsynyt ja halusin nukkumaan.  Halusin vaipua uneen yksin, ilman vieressä kääntyilevää valkosipulintuoksuista miestä, jota en tuntenut enää ollenkaan.
Hain vuoteesta tyynyni ja peittoni.
– Mitä sinä nyt?
– Nukun tässä sohvalla.
– Tässä pitäisi kai olla toiveikkaalla mielellä, Teppo sanoi. – Et sentään lähde äitisi luo.
– Joku raja minunkin suuttumisellani.
– Kello on vasta kahdeksan.
– Minulla on aikainen herätys, niin kuin tiedät. Ja joudun iltapäivällä käymään kaupungissa.  
– Meillä on palaveri joukkueenjohtajan kanssa. Pääset minun kyydissäni.
Teppo seisoi sohvan vieressä, haki käsilleen jotain tekemistä. 
– Mitä sinä kaupungissa?
– Käyn yhdessä asianajotoimistossa.
– Pistät avioeron vireille? Kai muistat, ettei me olla naimisissa.
Säälittävä yritys olla hauska. Hymyilin armosta.
– Sain kirjeen asianajotoimistolta. Olga-tätini on kuollut. Jostain syystä hän on päättänyt testamentata omaisuutensa minulle.
– Et ole koskaan puhunut kenestäkään Olga-tädistä.  Minkä takia hän jättää omaisuutensa juuri sinulle?
– Varmaan sen takia, koska ei halua, että ainakaan hänen siskonsa saa sitä.
Teppo oli istahtanut nojatuoliin. Näin hänen silmissään samanlaisen välähdyksen kuin kerran maaseutuhuutokaupassa, jossa kaupattiin Kalevi Nummisen käyttämä tehtaan ensimmäinen Montreal-jääkiekkomaila. Teppo oli töninyt minua ja sanonut, että nyt hän tekisi tiliä, koska ei kukaan niistä tuulipukupapoista kumminkaan tietäisi mailan todellista arvoa.
– Isokin omaisuus?
– Tuskin.
Aloin petata sohvalle vuodetta.
– Nythän me voisimme tehdä sen, Teppo sanoi.
– Tehdä minkä?
– Perustaa tähän tuppukylään kunnollisen urheiluvälinekaupan.
Tiesin, että syvällä sisimmässään Teppo inhosi ajatusta ruveta kenttämestariksi. Tylsää työtä, kuraa ja koiranilmoja. Ei tippaakaan jääkiekon glamourista, huutavia ihmisjoukkoja, verenmakua suussa ja orgastisia adrenaliinihyökyjä. Teppo olisi niin mielellään jäänyt urheilun komeaan maailmaan, ellei muuten, niin edes spatseerailemaan oman liikkeen käytäville sponsoripikeepaita päällään.
Kohautin olkapäitäni.
– Minäkin varmaan viihtyisin paremmin kotona.
Sitä Tepon ei olisi pitänyt sanoa.
– En minä ajatellut ostaa sinua, sanoin. – En itse asiassa tiedä vielä ollenkaan, mitä edes teen sinun kanssasi. Testamenttiin sisältyy sitä paitsi erityisehtoja. Voihan olla, että viisas tätini vaatii minua antamaan hatkat poikaystävälle, joka on alkanut juosta vieraissa.
Teppo oli alkanut punottaa.
– Tee rahoinesi ihan mitä lystäät.
– Niin minä meinasin tehdäkin.
Valvoin pitkään katsellen ikkunan takana pimenevää iltayötä. Makuuhuoneesta kuului kahahtelua, kun Teppo M kääntyili vuoteessa ja toivottavasti mietti, miksi oli ajanut itsensä paitsi kebabkioskille myös pahimman lajin paitsioon juuri, kun tulevaisuus olisi voinut kirkastua. 
Minä taas en tiennyt omasta tulevaisuudestani mitään. Valvoin kahteen asti miettien, mitä ihmeessä Olga-täti oli voinut laittaa omaisuutensa saamisen ehdoksi. Viimeinen ajatus ennen nukahtamista oli, että onneksi olisin viisaampi jo saman vuorokauden aikana.

Jatkuu ensi numerossa.