Jatkis: Julia Roberts - Amerikan kultatyttö

0 kommenttia

18.02.2010 12:10

Elettiin 1970-luvun alkua, ja kolmikerroksinen viktoriaaninen talo Atlantan keskustassa näytti ulospäin rauhalliselta. Osoitteessa 849 Juniper Street asuva perhe oli kuitenkin hajoamassa.

”Leikitäänkö, että näillä olisi teekutsut?” ehdotti kuusivuotias Lisa Roberts pikkusiskolleen.

”Joo!” innostui neljävuotias Julie, joka ihaili pitkätukkaista isosiskoaan ja otti tästä mallia kaikessa.

Lisa kaatoi muovikupposiin ilmaa, ja Julie (jonka oikea nimi oli Julia) oli hörppivinään teetä kuunnellessaan siskonsa höpötystä.

Alakerrasta alkoi kantautua äidin ja isän kovenevia äänensävyjä, jotka muuttuivat huudoksi ja tavaroiden paiskomiseksi. ”Ei kai taas”, Julie ajatteli. Lisakin hätkähti muttei sanonut sanaakaan, ja tytöt jatkoivat leikkimistä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Joskus oli helpompaa teeskennellä kaiken olevan kunnossa, vaikka lapset tiesivät, etteivät äiti ja isä olleet onnellisia yhdessä. Kovimmin perheen ongelmista kärsi isoveli Eric, änkyttävä ja rakenteeltaan hento poika, joka oli seitsemän vuotta Julieta vanhempi.

Äiti Betty Lou ja isä Walter tappelivat milloin mistäkin, mutta yleensä riidat liittyivät rahaan. Kuusitoista vuotta naimisissa ollut pariskunta oli pyörittänyt perustamaansa teatterityöpajaa kotonaan jo kuutisen vuotta, mutta vaikka kumpikin nautti työstään lasten kanssa ja näytelmiä näkivät kerralla jopa sadat pikkuihmiset, toiminta ei kannattanut. Atlanta Writers And Actors Workshop kituutti tukien varassa, ja Robertseilla oli jatkuvasti laskuja rästissä.

Raha oli ollut tiukalla siitä lähtien, kun perhe oli muuttanut Juniper Streetille. Talon idea oli periaatteessa toimiva: asuintilat sijaitsivat kakkoskerroksessa ja
teatterityöpajan toimitilat katutasossa. Käytännössä asiat eivät menneet aivan suunnitelmien mukaan. Ison rakennuksen vuokra oli liian kallis, ja teatteritoiminnan ympärivuotinen pyörittäminen, esitysten kustannukset, näytelmäpuvustukset sekä valo- ja äänitekniikka nielaisivat kaikki kurssimaksuista saadut tulot.

Kun Julie oli syntynyt lokakuussa 1967, hänen isänsä ei ollut kyennyt maksamaan sairaalalaskua. Onneksi rouva Coretta Scott King, kuuluisan ihmisoikeusaktivistin Martin Luther King Jr:n vaimo, oli tullut hätiin ja auttanut synnytyksestä koituneissa kuluissa. Coretta tuki perheen toimintaa säännöllisesti muutenkin, sillä Kingien lapset kävivät Robertsien pitämässä näytelmäkoulussa, ja perheet olivat hyvää pataa keskenään.

1960-luku oli ollut sekä Georgiassa että muissa etelävaltioissa arvomurroksen aikaa. Afroamerikkalaiset olivat saaneet vuosikymmenen alkupuolella äänioikeuden, ja noin kolme vuotta ennen Julien syntymää Martin Luther King Jr. oli saanut Nobelin rauhanpalkinnon edistettyään kansalaisten tasa-arvoa.

Kaikki eivät kuitenkaan sulattaneet rotujen välistä kanssakäymistä. Julien vanhempien pyörittämä Writers And Actors Workshop oli ainoa teatteriseurue Atlantassa, jonka oppilaina oli sekä musta- että valkoihoisia lapsia. Julie oli ollut noin puolivuotias, kun naapuruston oli järkyttänyt perin pohjin uutinen Martinin murhasta.

Julien kotona kaikenväriset lapset askartelivat näytelmiin yhdessä upeita mekkoja, eläinpukuja ja kimaltelevia siipiä. Julien ensimmäiset muistikuvat liittyivät teatterin taianomaiseen maailmaan. Kotitalo vilisi ihmisiä, kun äiti ja isä harjoittivat näytelmäpajan oppilaita alakerrassa. Julie oppi olemaan ihmisten seurassa ja oli hyvin kiinnostunut ympäristöstään. Äiti kärräsi hänet jo vauvana mukaan Robertsien näytelmä­rekan, Showmobilen, vuotuiselle kesäkiertueelle. Rekka kiersi monenlaisia naapurustoja, ja näytelmät esitettiin sen lavalla. Köyhimpien asuinalueiden lapset näkivät teatteriesityksiä ensimmäistä kertaa elämässään.

Kun äiti Betty Lou kasasi äänentoistolaitteita kuntoon ennen esityksiä, hän nosti Julien vaunuihin odottamaan. Gettoalueiden mustaihoiset lapset eivät olleet juurikaan nähneet valkoisia vauvoja, joten he olivat hyvin ihastuneita pieneen Julieen. Betty Lou antoi lapsille aina luvan viedä Julien kävelylle, vaikka jotkut lähipiirissä pelkäsivät, ettei vauva tulisi enää takaisin.

Julie oli lapsuutensa epävarmoista ajoista huolimatta iloinen tyttö. Hän hymyili paljon, ja kun hän nauroi, suuri suu aukesi levälleen ja etuhampaiden välinen rako paljastui. Kolo oli niin leveä, että sen väliin mahtui melkein jäätelötikku. Hampaat olivat ulkonevat, sillä pienenä Julie oli imenyt peukaloaan liian kauan. Julien sisarukset olivat perineet äidiltään ruotsalaista perua olevat sinisilmät, mutta Julien nappisilmät olivat hasselpähkinänruskeat.

Tummuutensa ja paksun tukkansa hän oli perinyt komealta isältään.
Julie rakasti Walteria ja nautti etenkin maalaamisesta ja piirtämisestä tämän kanssa. Mutta vaikka isä saattoi olla välillä hyvinkin leikkisä ja lauleskella tyttärensä kanssa mielellään Jali ja suklaatehdas -näytelmän hassunkurisia lauluja, toisinaan hän käyttäytyi myös melko uhkaavasti. Teatterikoulun lapset pelkäsivät Walterin äkkipikaista luonnetta, sillä tämä saattoi hermostua yhtäkkiä harjoituksissa, mikäli kaikki ei sujunut suunnitelmien mukaan. Välillä Walter alkoi heitellä tavaroita seinille, jos Julien isoveli Eric ei muistanut vuorosanojaan.

Oppilas nimeltä Greg Patin kertoi myöhemmin, että konfliktitilanteissa Betty Lou ja lapset kaikkosivat harjoitustiloista, minkä jälkeen Walter jäi ryypiskelemään yksinään. Walter juopotteli Gregin mukaan alinomaa ja kanniskeli kädessään isoa pulloa, jossa oli bourbonilla terästettyä ”vettä”. 
Osa Robertsien teatterikoulun lapsista on väittänyt aikuisiällään, että Walterilla oli myös kummallisia seksuaalisia tapoja. Oppilaiden mukaan hän taputteli nuoria poikia usein takamukselle ja yritti lähennellä heitä. Greg Patinin kertomusten mukaan Walter soitteli pojille, alkoi yhtäkkiä puhua naisen äänellä seksuaalisista asioista ja kiihottui luurin toisessa päässä. Jotkut pojat kertoivat katsoneensa ammattimaista mentoriaan ylöspäin mutta samaan aikaan pelänneensä häntä.

Eräänä päivänä Julien äiti Betty Lou tuli alakertaan silmä mustana.

”Mitä sinulle on tapahtunut?” kysyi Lyn Deadmore, yksi kurssilaisista.

”Ai tämä? Musta kissa kynsäisi minua”, vastasi Betty Lou.

On epäselvää, mitä perheen sisällä varmuudella tapahtui. Julia ei ole puhunut julkisuudessa isästään negatiiviseen sävyyn, mutta hänen isoveljensä Eric on avautunut asioista vuosia myöhemmin. Eric joutui Walterin vihapurkausten kohteeksi kaikkein useimmin, ja hän kävi vuosia terapiassa traumojensa takia. Eric sanoi tajunneensa vasta aikuisena, minkälainen ihminen hänen isänsä oli.

Taloudellinen ahdinko ja avio-ongelmat romahduttivat lopulta Julien vanhempien avioliiton, eikä lastenteatteri koskaan laajentunut aikuisten teatteriseurueeksi. Myös Walterin haaveet käsikirjoittajan urasta kaatuivat, ja hän ryhtyi imurikauppiaaksi, kun työpaja lopetti toimintansa.

Julie oli vielä liian pieni ymmärtämään, että äiti ja isä tappelivat molemminpuolisen ja jatkuvan uskottomuuden takia. Eräänä päivänä isoveli Eric tuli aikaisin kotiin koulusta ja yllätti äidin harrastamasta seksiä Michael Motes -nimisen teatterikriitikon kanssa. Perhe hajosi lopullisesti, ja Betty Lou haki avioeroa. Julie oli neljä ja puoli vuotta vanha, kun ero astui voimaan ja kaikki lapset siirtyivät äitinsä huollettaviksi.

Hyvin nopeasti avioeron jälkeen Julien äiti muutti yhteen Michael Motesin kanssa, ja pariskunta meni naimisiin syyskuussa 1972. Tämä rikkoi Robertsin perheen välit lopullisesti, ja lapset joutuivat ojasta allikkoon. Michael Motes oli Julien isoveljen Ericin mukaan ”sairas friikki”, paljon hänen isäänsä pahempi tapaus. Eric sanoi aikuisena jopa, että Michael saattoi naida Betty Loun vain päästäkseen lähelle tämän lapsia. Isäpuoli terrorisoi ja pahoinpiteli Ericiä, ja poika pelkäsi myös pikkusiskojensa puolesta.

Michaelin ja Betty Loun avioliitto kismitti Julien isää Walteria, joka sai tavata lapsiaan vain kerran viikossa tai kerran kahdessa viikossa. Tapaamisten aikana isä huomasi etenkin Julien ja Lisan voivan huonosti. Tytöt olivat usein kipeitä, erittäin väsyneitä tai haluttoman ja välinpitämättömän oloisia. Katkera Walter päätteli, että jotain oli vialla, ja täysimittainen huoltajuussota oli valmis.

Walter kirjoitti oikeudelle, ettei Juliesta huolehdittu kunnolla. ”Hän on viaton lapsi, joka tarvitsee hellyyttä, mutta hän ei todellakaan saa sitä tällä hetkellä. Pelkään, että tilanne tulee vaikuttamaan häneen vielä vuosien päästä. En halua, että hän kärsii aikuisena minkään takia, mitä hänelle on lapsena tapahtunut”, huolestunut isä kirjoitti. Walter kertoi oikeudelle myös, että Eric oli muuttanut biologisen isänsä luokse sen jälkeen, kun Michael Motes oli hakannut pojan ja äiti oli käskenyt hänen lähteä kotoaan.

Hetket Walter-isän seurassa olivat valopilkkuja viisivuotiaan Julien elämässä. Eräänä kesäpäivänä Julie, Lisa ja Walter kävelivät kaikki käsi kädessä isän uudella asuinalueella, kun vastaan käveli tummahiuksinen Eileen Sellars. Julie esitteli uudet naapurit toisilleen.

”Tämä on minun isäni. Hänen nimensä on Walter, mutta voit kutsua häntä isiksi”, Julie sirkutti.

Seuraavalla viikolla Eileen ja Walter kävivät treffeillä, ja vuoden päästä he menivät naimisiin.

Seitsemänvuotiaana Julie pääsi isänsä mukana pääkaupunki Washington D.C:hen. Abraham Lincolnin muistomerkin äärellä Julie kuunteli silmät suurina isänsä kertomuksia historiasta, ja orjuuden lakkauttamista ajanut presidentti teki nuoreen tyttöön lähtemättömän vaikutuksen.

”Olin älyttömän ihastunut presidentti Lincolniin. Muistan, kuinka isä kertoi minulle, että hänet oli haudattu muistomerkin sementin alle, mutta sitä ennen työmiesten oli pitänyt tarkistaa, ettei kukaan ollut vain kaivanut ruumista ulos. Ihmettelin, minkälainen hullu niin tekisi. Isä oli ensimmäinen henkilö, joka selitti minulle ihmisten olevan joskus hyvin outoja”, Julia kertoi myöhemmin Vanity Fair-lehdelle.

Junttimaiseksi haukuttu kotipaikka Smyrna jäi taakse aina, kun Juliella oli lomaa koulusta. Hän vietti mielellään aikaa isänsä ja äitipuolensa kanssa.
Isä rakasti tyttäriään suuresti. Hän rakensi heille taidokkaan ja yksityiskohtaisen nukkekodin ja kirjoitti heille useita kirjeitä. Monet kirjeistä hävisivät vuosien saatossa, mutta viimeistä jäljellä olevaa Julie luki uudestaan ja uudestaan. Joka kerta hän liikuttui kirjeestä eri tavalla.

Julie eli saman katon alla isäpuolensa Michaelin kanssa kymmenisen vuotta, aina kuusitoistavuotiaaksi asti. Sinä aikana uusperhe muutti Atlantan keskustasta Smyrnan esikaupunkialueelle, ja Betty Lou synnytti Julielle ja Lisalle sisarpuoli Nancyn.

Michael oli Walterin vastakohta monessakin mielessä. Hän esimerkiksi haihatteli takaisin etelävaltioiden mennyttä aikaa, joten yhtäkkiä Julien kasvatus poikkesi täysin aiemmista monikulttuurisista ja rotuja sekoittavista arvoista. Michael ei kuitenkaan onnistunut käännyttämään alakouluikäistä tytärpuoltaan, vaikka hän järjesti univormujuhlia tai pisti Julien siskoineen osallistumaan Konfederaation Lapset -järjestön toimintaan.

Eric kertoi aikuisiällä, että Michael ja Betty Lou olivat käyttäneet häneen nuorena fyysistä väkivaltaa, vaikka samaan aikaan äiti oli yrittänyt väittää pojalleen, että vain Walter kohteli lapsia huonosti.

”Julia taas on aina kieltänyt koko tilanteen. Minut hakattiin pienenä melkein päivittäin, mutta Julia ei halua kuulla koko asiasta, mikä on vaikuttanut väleihimme vuosien ajan”, Eric sanoi eräässä haastattelussa.

Michael Motesin mahdolliset kyseenalaiset teot tytärpuoliaan kohtaan ovat hämärän peitossa, sillä Julia ei ole puhunut hänestä haastatteluissa. Ainakin tiukasta vaikenemisesta voi päätellä, että nuoruus ei ollut helppoa aikaa.

”Sen jälkeen kun vanhempani erosivat, äitini, minä ja siskoni muutimme Atlantasta Smyrnaan”, Julia sanoi eräässä haastattelussa ja jätti isäpuolensa kokonaan mainitsematta. Toisessa haastattelussa Julia selitti, miksei hän koskaan puhu isäpuolestaan:

”Minulla on hyvin vahvat mielipiteet kaikesta, mutta minulla on myös nuori siskopuoli, joka syntyi äitini toisen avioliiton kautta. Kunnioituksesta häntä ja äitiäni kohtaan katson, ettei asioista puhuminen olisi reilua.”

Betty Loun ja Walterin väliset riidat jatkuivat pitkään, mikä vaikutti myös siihen, minkälaiseksi Julie koki suhteensa vanhempiinsa. Betty Lou yritti rajoittaa ex-miehensä kontaktia tyttäriinsä, ja eräänä jouluna hän takavarikoi kultaisen rannekorun, jonka

Walter oli antanut Julielle joululahjaksi. Lahjojenjaon aikaan äiti väitti Julielle, että isä oli unohtanut hänet. Tapaus ei ollut poikkeuksellinen, joten kasvuikäinen Julie kuvitteli usein, ettei hän ollut tarpeeksi hyvä isälleen eikä isä rakastanut häntä. Julie olisi muuttanut mitä vain itsessään, jotta isä olisi välittänyt hänestä enemmän. Myös Julien suhde äitiinsä oli hataralla pohjalla.

Kotoaan heitetty isoveli Eric lakkasi puhumasta Betty Loun kanssa jopa viidentoista vuoden ajaksi, ja perheen kireä ilmapiiri vaikutti Julieen syvästi. Vielä vuosia myöhemmin hän pelkäsi konflikteja ja yritti välttää niitä kaikin keinoin.Julien lapsuus äidin ja Michaelin uusperheessä oli pahempaa kuin varhaislapsuus Walterin ja Betty Loun kotona. Aikuisten riitely rahasta oli uusperheessäkin jatkuvaa, ja jos se kesti yöhön asti, nuori Julie haki turvaa isosiskostaan, jonka kanssa hän jakoi oman huoneensa. Julie kuvitteli, että Lisalla oli taivaallisia voimia, ja hän saattoi odottaa iltaisin, että isosisko nukahti. Sen jälkeen hän kävi koskettamassa Lisaa ja ajatteli siirtyvänsä kosketuksen voimalla turvalliseen paikkaan, jossa ei tarvinnut pelätä öisin.

Brittiläisen Here!-lehden mukaan Julia oli kymmenen vanha, kun hänen isäpuolensa Michael alkoi ahdistella 13-vuotiasta poikaa nimeltä Shawn Melton. Ahdistelua jatkui neljän vuoden ajan, ja Shawn vahvisti tiedon vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Sitä, koskiko isäpuoli ikinä tyttäriinsä, ei tiedetä.

Julie ei ollut perheen ensimmäinen näyttelijälupaus. Isoveli Eric oli päätynyt isänsä kannustamana pyrkimään teatterikouluun New Yorkiin, ja pian poika opiskeli kuuluisassa American Academy of Dramatic Arts -koulussa. Sen kasvatteja olivat muiden muassa Spencer Tracy, Grace Kelly ja Robert Redford. Eric pääsi melko nopeasti näyttelemään saippuasarjaan Another World, jota Julie katsoi televisiosta iltapäivisin. Julie piti isoveljeään huippukuuluisana ja haaveili päiväunissaan siitä, että Charlien enkeleissä näyttelevä Farrah Fawcett olisi Ericin tyttö­ystävä. Julien fantasiassa
pariskunta hakisi hänet koulusta, ja kaikki luokkatoverit näkisivät Julien Farrahin ja Ericin seurassa.

Elokuussa 1977 Julien isä vei Julien ja Lisan Ericin luokse New Yorkiin. Pian kymmenen vuotta täyttävä Julie ihmetteli suurkaupunkia isoveljensä opastamana, ja Eric vei molemmat pikkusiskonsa Another Worldin kuvausstudiolle. Vaikka tuotantotiimi oli lomalla eikä paikalla kuvattu mitään, Julie ihaili kaikkea näkemäänsä siinä määrin, että hänen aikaisempi suunnitelmansa eläinlääkäriksi opiskelusta vaihtui fantasioihin, joissa Julie oli yhtä suosittu kuin Audrey Hepburn.

Kuukautta myöhemmin Julie sai suru-uutisen. Hänen äitipuolensa oli kuollut. Eileen oli hukkunut kanoottireissulla, sillä hän ei ollut surkeasta uimataidostaan huolimatta laittanut pelastusliiviä päälleen. Julien isä oli surun murtama, ja Walterin elämä alkoi luisua nopeasti alamäkeen. Hän masentui ja sairastui. Pian Walterilla todettiin kurkkusyöpä, joka nujersi hänet muutamassa kuukaudessa.

Julien äiti ei kertonut tyttärilleen, että isä oli vakavasti sairas ja kuolisi pian. Eräänä joulukuun päivänä Betty Lou vain puki Julien siisteihin housuihin ja vei tämän Lisan kanssa isoäidin ja isoisän luo. Julia oli nähnyt isänsä vanhempia vain hyvin harvoin Walterin ja Betty Loun eron jälkeen. Julie sai kuulla, että isä oli kuollut syöpään. Nuoresta tytöstä tuntui siltä, kuin koko hänen elämänsä olisi muuttunut väkivaltaisesti salamaniskusta. Kukaan ei osannut selittää asioita ymmärrettävästi. Näin ei voinut tapahtua, sillä kukaan ei pystynyt kertomaan, minkä takia isä oli kuollut.

Betty Lou ei osallistunut ex-miehensä hautajaisiin, mutta hän antoi kymmenenvuotiaan Julien ja kaksitoistavuotiaan Lisan mennä hyvästelemään isänsä. Walterin kuoleman jälkeen paljastui, että hän oli perinyt hukkuneen Eileen-vaimonsa omaisuutta sadan tuhannen dollarin edestä. Walter oli tehnyt kolme päivää ennen kuolemaansa testamentin, jonka mukaan rahat jaettaisiin kaikkien kolmen lapsen kesken ja isoveli Eric olisi pesänjakaja.
Eric yritti saada pikkusiskojensa huoltajuuden itselleen, mutta Betty Lou taisteli vastaan. Pitkien riitojen jälkeen oikeus päätti, että tytöt jäisivät äidille ja rahat jaettaisiin lasten kesken. Oikeuskulujen jälkeen Julien osuus, 28 000 dollaria, laitettiin pankkitilille odottelemaan hänen täysi-ikäisyyttään.

Isän kuolema oli vaikuttanut kymmenenvuotiaan Julien psyykeen selvästi. Viikkojen ajan hän kuljeskeli ympäriinsä kuin zombie ja yritti ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Julien mielestä häntä oli kohdannut äärimmäinen epä­oikeudenmukaisuus. Enää viikon¬loput isän kanssa eivät toisi lohtua Julien arkeen. Hän pelkäsi ja inhosi Michael Motesia, ja nyt hän joutui viettämään joka ikisen päivän saman katon alla tämän kanssa. Isäpuoli saattoi olla välinpitämätön, määräilevä tai vähättelevä Julieta ja Lisaa kohtaan. Julie syytti tilanteesta äitiään, ja hänen välinsä Betty Loun kanssa kiristyivät. Julie alkoi kehittää paineen alla kuorta, jonka läpi hän ei näyttänyt todellisia tunteitaan.
Myöhemmin samana vuonna Michael peri kuolleen isänsä omaisuuden, ja uusperhe muutti suurempaan taloon. Uudessa kodissa oli kolme makuuhuonetta, ja Julie sai oman huoneen. Talo oli riittävän suuri isäpuolen välttelyyn, mikä helpotti tilannetta hiukan.

Juliesta tulisi ehkä reilun vuosikymmenen kuluttua koko Amerikan rakastama Pretty Woman, mutta kymmenenvuotiaana hän koki itsensä vain rumaksi ankanpoikaseksi. Griffin Middle Schoolin käytävillä talsi paksuja silmä­laseja pitävä ruskeatukkainen tyttö, jonka ulkonevia hampaita oli yritetty saada kuriin metallinvärisillä raudoilla jo kaksi vuotta. Luokkatoverit kiusasivat Julieta, sillä hänellä oli normaalia suurempi suu. Sen amorinkaari ei ollut täydellinen kuten Julien ihailemilla suppusuisilla tytöillä. Kaiken lisäksi Julie kasvoi nopeasti, ja hän oli monia omanikäisiään poikia pidempi.

Julie ei ollut erityisen suosittu lapsi. Kun hän osallistui kuudennella luokalla tanssikisaan mustaihoisen ystävänsä kanssa, jotkut huutelivat ja osoittelivat tyttöä ja maalasivat hänen lokeronsa oveen haukkumasanoja. Julie oli noihin aikoihin hyvin ujo ja kiltti, eikä hän halunnut aiheuttaa kenellekään ongelmia. Ruma ankanpoikanen kuului partioon ja oli suorittanut siellä kaikki mahdolliset kunniamerkit.

Jotain kuitenkin tapahtui keväällä 1978. Eläinlääkäriksi haikaillut Julie alkoi kehitellä päässään yhä vahvempia haaveita näyttelijän urasta. Eric oli nousemassa leffatähdeksi, mikä teki vaikutuksen pikkusiskoon. Ericistä oli kasvanut komea nuorimies, ja nyt hänen elokuvansa King Of The Gypsies oli tulossa ensi-iltaan. Paramount Pictures oli tekemässä nuoresta tähdestään kovaa vauhtia seksisymbolia. Julie näki julisteita, joissa hänen isoveljensä poseerasi maskuliinisena ja lihaksikkaana ilman paitaa. Poissa olivat lapsuudenajan änkytys ja hento varsi. Nyt Ericistä povattiin James Deanin ja Marlon Brandon kaltaisten nuorten kapinallisten manttelinperijää.

Eric laittoi suuren maailman tyyliin limusiinin noutamaan sukulaisensa ensi-iltajuhliin. Kun Julie näki veljensä valkokankaalla, hän oli huumassa. ”Jos veljeni pystyy tuohon, niin miksen minäkin pystyisi”, kymmenenvuotias tyttö mietti. Kun opettaja kysyi seuraavana syksynä, mikä Juliesta tulisi isona, hän vastasi ykskantaan:

”Minusta tulee näyttelijä, ihan niin kuin veljestänikin.”

Luokkatoverit havaitsivat muutoksen Juliessa. Hän alkoi käydä näytelmätunneilla, ja päästessään esiintymään hän loisti. Teatterilavan ulkopuolella Julie oli yhä hyvin keskinkertaisen oloinen oppilas, mutta parrasvalot saivat hänet näyttämään täysin eri ihmiseltä.

Julie haaveili olevansa yhtä kaunis kuin kuuluisat naisnäyttelijät. Kaksitoistavuotiaana hän päätti kokeilla äitinsä meikkejä salaa ennen koulupäivää. Julie halusi yhtä upeat silmät kuin Betty Loulla. Hän nappasi käteensä nestemäisen silmänrajauskynän ja veti viivan alaripsiensä sisäreunaan. Sitten hän sulki silmänsä ja avasi ne. Väri levisi ympäriinsä, ja koko silmämuna muuttui mustaksi. Julie luuli hetken tulevansa sokeaksi, ennen kuin räpyttely työnsi mustan töhnän epätasaisiksi läiskiksi silmänurkkiin. Tästä oli Audrey Hepburn kaukana.

Julie kasvoi ja siirtyi opiskelemaan Campbell High Schooliin. Koulussa ei ollut omaa teatteriryhmää tai näyttämöä, mutta Julie ei antanut sen haitata. Hän pystyisi näyttämään kykynsä ja vapautumaan luokkahuoneessakin.
Eräänä päivänä Julie käveli englannintunnille, ja opettaja ihmetteli kummallista asukokonaisuutta. Julie oli pukenut ylleen toogan, jonka päälle hän oli pingottanut t-paidan. Tooga oli vielä ymmärrettävissä, sillä tänään Julien oli määrä näytellä kohtaus Julius Caesarista. Mutta miksi tytöllä oli virttynyt t-paita päällään?

Julie tuli luokan eteen ja alkoi lasketella Cassiuksen vuorosanoja yhdessä Brutusta esittävän luokkatoverinsa kanssa. Kiivas kohtaus tempaisi nopeasti koko luokan mukaansa. Lopulta Julie tuli kohtaan, jossa Cassius vaikeroi ja vetää miekan tupestaan.

”Kas tässä paljas rintani; sen sisällä sydän… ” Julie sanoi kiihtyneenä ja repi t-paitansa rikki. Luokka kohahti ällistyneenä, eikä opettajakaan ollut nähnyt vastaavaa aikaisemmin. Hän antoi Julien ryhmälle lähes täydet pisteet.

1980-luvun alussa Julien äiti Betty Lou tajusi tehneensä virheen avioiduttuaan Michael Motesin kanssa. Miehen asenne oli sietämätön, eikä hän käynyt riittävästi töissä saati maksanut ulosottoon menneitä laskujaan. Betty Lou haki eroa ja sai sen, kun Julie täytti kuusitoista. Äiti ja lapset, seitsemänvuotias Nancy mukaan lukien, jäivät kotitaloonsa.

Isäpuolen katoaminen arjesta oli Julielle todellinen helpotus. Suuri kivi vierähti hänen sydämeltään, ja suhde äitiin parani eron jälkeen huomattavasti. Nyt Betty Lou tuntui muuttuneen: hän kuunteli Julien huolia ja lohdutti tytärtään. Raha oli edelleen tiukalla Julien perheessä, joten hän meni koulun jälkeen töihin pizzeriaan. Vaikea taloudellinen tilanne oli silti helposti kestettävissä, sillä nyt perheessä tuntui pitkästä aikaa olevan aitoa rakkautta.

Julie alkoi vapautua myös koulussa. Hän vaikutti luokkatovereidensa mielestä iloiselta, avoimelta ja jopa yli-innostuneelta. Julie saattoi nauraa kuin hyeena tai hauskuuttaa koko luokkaa dramaattisilla elkeillään. Eräänä päivänä Julie joutui vaikeuksiin puhuttuaan taas kerran tunnin aikana. Kun opettaja ilmoitti koko luokan edessä, että Julien olisi jäätävä rangaistukseksi koulun jälkeen keräämään kaikki luokkahuoneen lattialle tippuneet niitit, Julie heittäytyi maahan.

”Voi neiti Partridge, älkää pakottako minua siihen!” Julie huusi ja hakkasi nyrkkejään maahan. Koko luokka räjähti nauruun, ja Julie innostui entisestään.

Opettaja ei jaksanut leikkiä.

”Äh, mene paikallesi ja unohda koko juttu.”

Osa Julien opettajista piti häntä viehättävänä tapauksena, ja Julie osasi kietoa heidät pikkusormena ympärille. Osa ei sietänyt häntä lainkaan, ja algebran opettaja oli yksi vaikeimmista tapauksista. Julie pelkäsi reputtavansa algebran ja meni puhumaan inhokkiopettajansa kanssa suoraan.

”Ollaanpa ihan rehellisiä. Ei ole mitään keinoa, jolla voisin päästä tätä kurssia läpi”, Julie sanoi.

”Minusta tuntuu, ettei sinun tule minua ikävä, jos en ilmaannu vastedes tunneille. Joten mitä jos menisin joka päivä koulun kirjastoon – en kotiin tai mihinkään muualle – ja lukisin siellä kirjoja? Onko mitenkään mahdollista,
etten enää tulisi tunneillesi?”

Yllättävää kyllä, opettaja suostui Julien pyyntöön, ja tyttö alkoi kuluttaa kirjaston penkkejä. Hän saattoi lukea Walt Whitmanin runoja tai Canterbury Talesia. Julie innostui myös kirjoittamaan runoja itse.

Teini-ikäisenä Julie ei ollut enää se sama nököhampainen rillipää kuin nuorempana. Hampaat olivat jo suorat, ja silmät tulivat uudella tavalla esiin, sillä hän oli alkanut käyttää piilolaseja. Kaunis hymy valloitti ympäristön, mutta syvällä sisimmässään Julie oli tyytymätön itseensä. Hän kun ei ollut cheerleader- tai tanssiaisten kuningatar -tyyppiä.

Julie harrasti tennistä ja viihtyi koulussa. Iltapäivisin hän kävi töissä paikallisen ostoskeskuksen elokuvateatterissa, snack shopissa tai jäätelöbaarissa.

Jollain tasolla Julie tunsi, ettei hän kuulunut joukkoon. Hänen paras kaverinsa oli Paige Amsler, jonka kanssa Julie rakasti katsoa saippuasarjoja, haaveilla tulevaisuudesta ja syödä tonnikalaleipiä light-colan kanssa. Taustalla soi yleensä Elvis Costellon, Styxin, Abban, Billy Idolin, Rick Springfieldin tai Rolling Stonesin levy.

Vaikkei Julie liikkunut koulun suosituimpien ihmisten seurassa, pojat olivat hänestä hyvin kiinnostuneita. Paitsi Joe Thompson, koripallonpelaaja, johon Julie oli pitkään ihastunut. Joe piti Juliesta muttei halunnut olla hänen kanssaan muuta kuin ystävä. Mitä enemmän Joe kieltäytyi, sitä suurempana haasteena Julie hänet näki. Suhteesta ei kuitenkaan koskaan kehkeytynyt mitään romanttista.

Sen sijaan Julie alkoi seurustella Keith Leeperin kanssa, jonka hän tapasi limudiskossa. Keith näytti Julien mielestä aivan Stingiltä, ja itsevarmalta vaikuttava tyttö pamautti mielipiteensä pojalle heti aloitusrepliikissään. Pian pari oli vaihtanut puhelinnumeroita. Jouluna 1983, puolen vuoden seurustelun jälkeen, Julie menetti Keithille neitsyytensä. Hän oli tuolloin viisitoistavuotias.

Julie kävi välillä isoveljensä Ericin luona New Yorkissa ja tutustui tämän kautta kuuluisiin ihmisiin. Näyttelijöiden maailma kiinnosti häntä koko ajan enemmän. Kun Eric vei seitsemäntoistavuotiaan Julien mukanaan Australiaan The Coca-Cola Kid -elokuvansa kuvauksiin, Julie oli taivaassa. Elokuvahuuman päätteeksi hän tapasi kotimatkallaan Billy Idolin lentokoneessa, ja kotipihalla odotti lahja Ericiltä: upouusi Volkswagen Bug.

Vaikka Ericin elämä näytti ulospäin upealta, hänellä oli maineen ohella kovia paineita ja hän ratkesi käyttämään huumeita. Silti jännittävä elämä valkokankaalla veti Julieta puoleensa.
Juliesta tuli koko ajan uskaliaampi. Hän osallistui koulussa jopa Miss Panthera-kilpailuun, ja vaikkei koulun futisjoukkueen Panthersin mukaan nimetyn kauneus¬kilpailun kruunua laskettukaan Julien kutreille, hän oli tyytyväinen finalistipaikkaansa.

Koulun viimeisellä viikolla seitsemäntoistavuotias Julie ilmoitti lähtevänsä New Yorkiin. Hänestä tulisi näyttelijä – ei Broadwayllä vaan elokuvissa. Pari vuotta sitten Julien isosisko Lisa oli muuttanut kaupunkiin ja alkanut Ericin lailla tavoitella näyttelijänuraa. Julie halusi mukaan sisarustensa makealta vaikuttavaan elämään.

Kesäkuussa 1985 Julie todella toteutti suunnitelmansa. Hän pakkasi vaatteensa, kosmetiikkansa ja muutaman lempikirjansa ja -levynsä ja antoi Betty Loulle sekä pikkusisko Nancylle lähtösuukot. Sitten hän hyppäsi Volkswageniinsa ja suuntasi New Yorkiin päin menevälle tielle. Hän ajoi lähes neljätoista tuntia, ennen kuin hän saapui Ericin kämpille Central Parkin kupeeseen.

Penninvenyttäjä Julie nukkui pian vakituisesti Lisan asunnossa, ja isosisko auttoi häntä sopeutumaan uuteen ja hiukan pelottavaankin maailmaan. Julie ei hukannut aikaa: hän ravasi koe-esiintymisissä ja teki töitä sekä italialaisessa jäätelöbaarissa että Athlete’s Foot -urheiluliikkeessä.
Elämä oli jännittävää, mutta koe-esiintymisissä kokemattoman Julien leveää etelän aksenttia pidettiin junttimaisena, eikä näyttelijäntöitä tippunut. Julie oli monien mielestä liian erikoinen tai outo tyyppi. Lisa kehotti Julieta tekemään mallintöitä, ja hän kasasi itselleen vastahakoisesti mallikansion. Pian Julie pääsi Click-mallitoimistoon, muttei kokenut mallinhommia koskaan omaksi jutukseen. Hän oli näyttelijä.

Seitsemäntoistavuotias Julie oli päättäväinen, vaikkei hän saanut näyttelijäntöitä kahdeksaantoista kuukauteen. Joku toinen olisi saattanut luopua leikistä, mutta ei Julie. Hän oli päättänyt menestyä, ja hän saisi mitä hän halusi. Nuori nainen kävi jopa äänivalmennuksessa ja pääsi eroon aksentistaan.

Lopulta Julie sai ensimmäisen roolinsa. Elokuva vain ei ollut ihan sitä, mitä hänellä oli ollut mielessään. Firehousen pääasia tuntuivat olevan tissit ja toiminta, ja surkea leffa meni suoraan videovuokraamoihin. Juliella ei ollut leffassa yhtään repliikkiä, eikä hän kuulutellut filmidebyytistään suurella ylpeydellä ystävilleen.

Käänne parempaan tapahtui, kun Eric päätti tuupata Julieta eteenpäin. Ericin oli määrä esiintyä Blood Red -elokuvassa, ja hän suositteli ohjaaja Peter Mastersonia palkkaamaan siskonsa näyttelijäkaartiin. Masterson suostui pelkän suosittelun perusteella.

Valkokangasroolinsa jälkeen Julie sai liittyä elokuvanäyttelijöiden Screen Actors Guild -järjestöön. Ongelmana oli vain se, että SAG:n listoilla oli jo yksi Julie Roberts -niminen näyttelijä, eikä järjestö hyväksynyt kahta samannimistä näyttelijää jäsenekseen. Julie soitti äidilleen: pitäisikö hänen alkaa kutsua itseään Fionaksi toisen nimensä mukaan? Betty Loun mielestä paras ratkaisu olisi, että Julie ottaisi käyttöön syntymä­nimensä.

”Selvä, koko maailma tulee tuntemaan minut Juliana”, yhdeksäntoistavuotias näyttelijä ajatteli ja rustasi nimensä SAG:n paperiin. Julia ei tiennyt, kuinka oikeassa hän olikaan.

Osa 2