6.69 m/s
Maailman rohkein tyttö
-
Teksti:
kirjoittaja
21.01.2010 09:00
Osa 7/10
Tietenkään tyttö ei voinut pysytellä pois. Hän palasi talolle heti seuraavana päivänä.
Tyttö luuli ensin, ettei kivenkolossa ollut mitään. Sitten hän huomasi muovipussin värikkään kulman pistävän esiin sammaleen alta. Hän nosti sammalkimpaletta ja tajusi, mitä poika oli tehnyt. Tämä oli putsannut kivenkolosta maata ja irtokiviä ja saanut aikaiseksi oikean pienen luolan. Muovipussi oli työnnetty syvälle kiven sisään, ja piilopaikka oli peitetty sammaleella.
Tyttö kaivoi kädet vapisten pussin esiin. Siellä oli tyhjä muovirasia ja nalle. Hän avasi nallen mahan ja veti ulos pieneksi mytyksi taitellun paperin.
Poikakin oli piirtänyt oman perheensä. Hän oli hyvä piirtäjä, vaikka hänellä oli ollut käytössään vain tylsä lyijykynä. Kuvassa oli poika itse sortseissaan ja tumma nainen, jonka päällä luki äiti. Vanhan naisen päällä luki Mummi. Kahden hintelän mieshahmon päällä luki Seppo ja Juha, ei muuta. Tyttö rypisti otsaansa. Ilmeisesti kumpikaan miehistä ei sittenkään ollut pojan isä. Suurimmasta piirroshahmosta ei voinut erehtyä. Sillä oli iso ruumis ja iso pää, jossa oli pienet silmät ja iso huutava suu. Sen päälle oli kirjoitettu Raimo. Laitimmaiseksi poika oli piirtänyt koiran. Sen nimi oli Rasse.
Piirroksen alla luki Pekka 7v.
Sen alle poika oli kirjoittanut tikkukirjaimin: ”Kiitos pullista ne oli hyvät. En voi tulla kivelle jos olet siellä. Raimo hurjistuu ja voi tappaa. Sinä olet minun paras ystävä.”
Tyttö meni suoraan takaisin kotiin kirjoittamaan vastausta. Hän piirsi kukkasia ja kirjoitti: ”Tykkään olla sinun ystävä. Onko Raimo sinun isä? Miksi Raimo huutaa? Rasse on kiva kun se ei hauku enää. Minulla ei ole isää. Menen kohta kouluun koska olen jo kypsä. Silloin lähdemme äidin kanssa pois kaupunkiin.” Kirjeen mukana hän vei voileipiä.
Pojan vastaus tuli vielä samana päivänä.
”Sinun ei tarvitse nyt antaa minulle ruokaa jos et halua. Saan ruokaa äidiltä. Raimo on antanut luvan. Raimo ei ole isä. Minun isä on kaupungissa eikä tiedä että olen täällä. En usko että saan mennä kouluun. Haluan isän luo. Raimo huutaa koska on Raimo. En halua että lähdet pois.”
Heti ensimmäisenä työpäivänään Cortexissa Hanna sai kutsun Leilan puheille.
”Kerrohan nyt, miten sinulla meni Ismon kanssa”, Leila kehotti ystävällisesti hymyillen ja tarjosi hänelle vihreää teetä ja japanilaisia merileväkeksejä.
”Hyvin meillä meni”, Hanna vastasi lyhyesti.
”Kas kun Ismo oli minuun yhteydessä tänä aamuna”, Leila sanoi varovasti.
Hannan maha heitti kuperkeikkaa. ”Oliko hänellä jotain valittamista?”
”Ei, ei mitään sellaista. Päinvastoin, hän kehui sinut maasta taivaaseen. Sanoi, ettei olisi ikinä voinut palata töihin näin pian ja näin hyvässä kunnossa ilman sinua.”
”Miksi hän sitten soitti? Tuskin vain minua kehuakseen.”
”No se onkin outoa. Hän haluaa jatkaa vesijumppaa kerran viikossa täällä Cortexin tiloissa mutta toivoi, että joku muu hoitaisi terapian tästä lähtien.”
Hanna nieleskeli varovasti tulikuumaa teetä. Se antoi hänelle onneksi muutaman sekunnin lisäaikaa ajatella.
”Niin, me puhuimme siitä. Ja olimme yhtä mieltä, että Ismon kannattaa edelleen jatkaa kuntoutusta asiantuntijan kanssa. Minun erikoisalaani on pahojen traumojen jälkeinen alkukuntoutus. Meillä on paljon parempia työntekijöitä hoitamaan sitä jumppaa, jota Ismo nyt tarvitsee.”
”Niin Ismokin sanoi. Halusin vain kuulla saman asian sinun suustasi. Ja varmistua, että kaikki on hyvin. Ymmärrät varmaan, että kun Ismo jossakin vaiheessa päättää antaa haastattelun toipumisestaan, hän mainitsee varmasti Cortexin, ja sillä on valtava merkitys.”
Hanna ei olisi ollut lainkaan varma, aikoiko pääministeri antaa ainuttakaan haastattelua toipumisestaan, mutta saattoi tietysti olla, että Ismo ja Leila olivat sopineet asiasta etukäteen.
Elämä palautui nopeasti tuttuihin uomiinsa, ja jo muutaman päivän jälkeen Hannasta alkoi tuntua, kuin aika Lahdessa olisi ollut unta. Ismosta ei kuulunut mitään, mutta Hanna näki tämän tietysti jatkuvasti televisiossa ja lehdissä. Mies oli kovilla. Hanna arveli olevansa Pontuksen lisäksi ainut ihminen koko maassa, joka osasi tulkita pääministerin valkoisia suupieliä, otsan pientä hikikerrosta tai ohimolla pullottavia verisuonia.
Hän ei ollut ehtinyt olla kotona viikkoakaan, kun Paula soitti eräänä iltana vuolaasti itkien.
”Marianne on raskaana”, tämä nyyhkytti puhelimeen.
Hanna hyppäsi saman tien taksiin ja ajoi ystävänsä luo.Paula tuli ovelle hiukset rasvaisina ja silmät turvonneina. Hanna passitti ystävänsä suihkuun ja laittoi sillä aikaa vedenkeittimen päälle ja kattoi teekupit pöytään.
Kun Paula palasi kylpyhuoneesta aivan yhtä surkean näköisenä kuin sinne mennessään, Hanna sammutti keittimen ja kaivoi Paulan kaapista punaviinipullon. ”No niin, kerro”, hän komensi kaadettuaan heille molemmille lasilliset.
Timo oli edellisenä iltana lähtenyt entiseen kotiinsa hakemaan viimeisiä tavaroitaan. He olivat ennen sitä päivällä käyneet asuntoesittelyissä katsastamassa isompaa kämppää lähempää Amatsoneja. Kului tunteja, eikä Timo tullut kotiin. Keskiyöllä Paula oli saanut lyhyen viestin, jossa Timo kirjoitti olevansa kunnossa ja selittävänsä kaiken seuraavana päivänä.
”Se tuli ovesta sisään, ja mä näin heti, että kaikki on ohi”, Paula nyyhkytti.
”Sillä oli se sama hakatun ajokoiran katse kuin joka ainut kerta viiden vuoden ajan kun se oli selittänyt, ettei se voi jättää Mariannea.”
Hanna oli niin vihainen, että hänen teki mieli heittää punaviinilasi seinään. Mutta eipä viinitahrojen siivoaminen keittiön tapeteista paljon Paulaa auttaisi.
”Milloin se sitten oli tapahtunut? Onks se varmasti Timon?”
Paula päästi pitkän värisevän huokauksen. ”Jouluna.”
”Se oli pannut vaimonsa paksuksi suunnilleen samana iltana, kun sä olit kertonut sille, että yrität päästä siitä eroon?” Hanna varmisti epäuskoisesti.
Paula nyökkäsi surkeana.
”Ja Marianne kertoi sille vasta nyt?”
”Ei se kertonut nytkään. Se oli tullut avaamaan oven Timolle tiukka toppi päällään, ja sen raskaus näkyi jo vähän. Tai sitten se noita-akka oli laittanut jonkun tyynyn paitansa alle.”
Hanna jäi yöksi ystävänsä luo ja katseli, kun tämä itki itsensä Timosta eroon viimeisen kerran. Ainakin Hanna toivoi syvästi, että kerta olisi viimeinen.
Elli sai kuulla asiasta seuraavana päivänä ja antoi koruttomasti saman tien Timolle potkut. Mies otti uutisen vastaan nöyrästi. Periaatteessa hän oli yksi Amatsonien omistajista, mutta tajusi kai itsekin, ettei voisi jäädä enää firmaan. Vielä samana iltapäivänä lakimies tuli paikalle tekemään paperit, joilla Timo luovutti osansa yrityksestä Ellille ja Paulalle.
Paula palasi toimistoon seuraavana päivänä ja meni suoraan Timon tyhjän huoneen ovelle. Hanna oli tullut ruokatunnillaan tarkistamaan, miten Paula pärjäsi, ja hänen sydäntään särki katsoa ystäväänsä.
”Ei sen panos niin suuri ollut muutenkaan”, Elli julisti Paulan takana seisten. ”Kyllä sä sen tiedät. Numeroita se lähinnä pyöritti, mä en muista, koska siltä olis viimeksi irronnut joku konkreettinen luova idea. Ulkoistetaan sen hommat hyvälle tilitoimistolle ja tehdään sen huoneesta vaikka meditaatiotila, jonne voi mennä kuuntelemaan valaan laulua pimeässä.”
Paula nauroi ja itki samaan aikaan ja nyökytteli suunnitelmalle hyväksyvästi. Sitten hän pyyhki päättäväisesti silmänsä ja meni katsomaan Amatsonien seinälle kiinnitettyä suurta kalenteria.
”Sopiiko sulle, jos mä hoidan ton ekovaatemerkin bränditapaamisen?” hän kysyi Elliltä.
”Sopii”, Elli vastasi lempeästi.
Hanna jätti kaksikon työn touhuun ja käveli takaisin Cortexiin. Ehkä sinkkuus ei sittenkään ollut maailman huonoin olotila, hän mietti.
Ajatus vain syveni pari viikkoa myöhemmin, kun Ellin katastrofi iski. Jälkeenpäin ajatellen heidän olisi ehkä pitänyt aavistaa, että jonkinlainen myrsky oli tulossa, sillä Elli ja Kimi olivat olleet aivan liian onnellisia. Kohtuuttoman onnellisia. He olivat aikoja sitten edenneet tilanteesta ”me vain naidaan” tilanteeseen, jossa Elli ei alkanut enää kirkua kauhusta, jos Hanna ja Paula lipsauttivat hänen seurustelevan. Itse asiassa termi oli pari kertaa karannut jopa Ellin omasta suusta.
Myrsky iski varoittamatta. Elli, Paula ja Hanna istuivat aivan tavallista iltaa Shakespearessa. Oli perjantai ja asiakkaita oli paljon. Kimi ahersi tiskin takana, heitteli ohimennen Ellille lentosuukkoja ja kävi heidän pöydässään aina, kun keksi siihen edes jonkinlaisen syyn.
Kukaan muu kuin Hanna ei kiinnittänyt huomiota Kimin ilmeeseen, kun Shakespearen ovi avautui ja sisään astui noin nelivitonen, komea mies. Kimi valahti kalmankalpeaksi. Mies puolestaan katseli tutkivasti ympärilleen ja suuntasi sitten päättäväisesti kohti heidän pöytäänsä. Kimi vilkuili vauhkona heihin päin, mutta hän oli juuri sillä hetkellä yksin tiskin takana ja asiakkaita riitti jonoksi asti.
Mies ilmaantui heidän pöytänsä viereen, hymyili ystävällisesti ja ojensi kätensä Ellille. ”Sinun olemuksestasi ei voi erehtyä. Voit arvata, että olen kuullut sinusta paljon, mutta kun Kimi ei ole suostunut tuomaan naistaan näytille, piti lähteä itse katsomaan.”
Elli ojensi kätensä täysin ymmällään, ja mies puolestaan meni hämilleen nähdessään hänen ilmeensä. ”Niin, minä olen Kimin isä.”
Kun Kimi vihdoin pääsi irrottautumaan asiakkaistaan ja ehti paikalle, häntä vastassa oli kylmän raivon vallassa oleva Elli. ”Kulta, voidaanko mennä juttelemaan vaikka takahuoneeseen?” Kimi ehdotti hengästyneesti.
”Kuule, mä en nyt just ehdi. Mulla on harvinainen ilo jutella sun kuolleen isäsi kanssa.”
”Mä haluaisin selittää.”
”Ala sitten selittää.”
”Tässäkö?”
”Eiku helvetti soikoon presidentinlinnan parvekkeella. Tässä. Ja nyt.”
Kimi vilkaisi avuttomana isäänsä, jota tilanne tuntui lähinnä huvittavan.
”Mä vaan yritin pelata sun peliä”, nuori mies aloitti surkeana. ”Sä yritit kaikin tavoin päästä mun housuihin yhdeksi yöksi, ja mä yritin kaikin tavoin päästä sun housuihin ainakin kahdeksi. Ja mä ajattelin, että sääli on ihan yhtä hyvä ase ku mikä tahansa muukin.”
Elli tuhahti epäuskoisesti.
”Mutta sä voitit kuitenkin. Sä sait sen yhden yön ja katosit. Ja sitten kun sä tulit takaisin ja mä sain sen toisen yön ja kaikki yöt sen jälkeen, mä olin jo lakannut pelaamasta. Mutta mä en voinut enää kertoa sulle totuutta, koska mä olin ihan päättömän ihastunut sinuun.”
Kimiä huudettiin apuun baaritiskin takaa. Hän lähti hitaasti peruuttamaan sinne päin. ”Mun piti kertoa. Ihan totta. Ja mä olisin kertonut.”
Elli ei sanonut mitään.
”Jutellaan myöhemmin”, Kimi sanoi vielä, ennen kuin kääntyi ja kiirehti tiskille.
”Ihan vain uteliaisuudesta, miten minä kuolin?” Kimin isä halusi tietää.
Paula kertoi pääministerin auto-onnettomuudesta ja miten se oli muka tuonut Kimin mieleen ikäviä muistoja.
”Pojan puolustukseksi on sanottava, ettei se keksinyt tarinaa ihan omasta päästään”, mies sanoi.
Naiset katsoivat häntä yllättyneinä.
”Minä olen tosiaan ajanut sellaisen kolarin. Olin 18-vuotias umpihölmö nuorisorikollinen, kun tyttöystävä ilmaantui eräänä iltana bändikämpälle kertomaan, että oli raskaana. En ottanut uutista kovin hyvin. Olin kännissä ja paniikissa, varastin kadun varresta vanhan Toyotan ja ajoin sillä Itäväylällä rekan alle.”
Kimin isä naurahti. ”Voi siis sanoa, että Kimi oli vähän enemmän kuin pilke isänsä silmäkulmassa, mutta kyllä se pahasti liioittelee, jos väittää, että muistaa jotain.”
”Miten sulle kävi?” Elli kysyi.
”Uskomaton tuuri kävi”, Kimin isä vastasi. ”Selvisin parin kylkiluun murtumalla. Mutta istuin vankilassa, kun Kimi syntyi, ja sitä en ole koskaan antanut itselleni anteeksi. Se oli kyllä hyvä herätys. Laitoin elämäni uusiksi sen jälkeen. Olin ehtinyt jo siihen ikään mennessä istua niin paljon baareissa, että ala tuntui tutulta. Niin tuli sitten mieleen perustaa pari ravintolaa.”
He tuijottivat miestä kunnioittavasti.
”Sä omistat Shakespearen”, Hanna vielä varmisti.
Mies nyökkäsi.
”Siinä tapauksessa me ollaan tehty susta miljonääri.”
”Mikä sun nimi muuten on?” Paula kysyi.
”Juhani minä olen. Jussiksi haukutaan.”
Mies kätteli heidät kaikki. Hanna pisti merkille hänen paidanhihastaan ranteeseen luikertavan tatuoinnin. Hän ei erityisesti välittänyt tatskoista, mutta Jussille se sopi. Mies toi muutenkin kaljuine päineen ja partoineen mieleen muusikko Veetin.
Hanna kuuli vierestään pienen tukahdutetun äänen. Hän katsoi Elliä ja näki, että tätä itketti.
”Me taidetaan lähteä”, hän sanoi Paulalle ja nyökkäsi Elliin päin. Paula ymmärsi, samoin Jussi.
”Olisi hienoa, jos voisit antaa pojalle anteeksi. Tyhmästihän se teki, mutta sinun pitäisi kuulla, miten se puhuu sinusta.”
Elli kohautti olkapäitään. Hän pidätti kyyneleitään eikä pystynyt puhumaan.
”Kimin äiti otti loppujen lopuksi lapsen tulon vielä kehnommin kuin minä. Se häipyi, kun Kimi oli vuoden vanha. Jos se yhtään auttaa sinua ymmärtämään poikaa, niin muista, että se on tällaisen äijän kasvattama.”
”Hyvää työtä sinä olet tehnyt ainakin minun mielestäni”, Paula puuskahti.
”Kiitos”, Jussi sanoi ja hymyili Paulalle. ”Ajattelin viedä Kimin yösapuskalle johonkin, kun se pääsee täältä. Huvittaisiko sinua lähteä mukaan?”
”Totta kai”, Paula vastasi.
Hanna ja Elli kävelivät baarin poikki, ja Kimi katsoi surkeana heidän peräänsä tiskin takaa. Ovella Elli kääntyi ja marssi takaisin tiskille. Hän kurottautui Kimin lähelle ja otti tätä paidankauluksesta kiinni. ”Mä en ikinä satuta sua. Muistatko kuka sanoi niin?” hän sähisi vasten Kimin kasvoja. Sitten hän seurasi Hannaa ulos.
Kadulla Hanna otti Ellin käsikynkkään, ja he lähtivät kävelemään kohti keskustaa. Oli ensimmäinen lämmin kevätyö. Aiemmin illalla oli satanut hiljakseen, ja Hanna melkein kuuli ruohon kasvavan ja puiden työntävän silmuja esiin. Hän oli pahoillaan Ellin puolesta mutta ei voinut olla nauttimatta keväästä.
He kävelivät hetken hiljaisuuden vallitessa. Sitten kyyneleet alkoivat valua Ellin silmistä. Hanna ei ollut nähnyt hänen itkevän sen kaukaisen päivän jälkeen, jolloin hän oli manannut peilin edessä entisen poikaystävänsä unohduksiin.
Hannalla vain oli aavistus, että tämä oli ilmaantunut kummittelemaan.
”Kimi ei tarkottanut pahaa”, hän sanoi varovasti.
”Mä en vain kestä, että mulle valehdellaan”, Elli sanoi hampaitaan yhteen purren ja itkua pidätellen. ”Mulle on valehdeltu kiintiö täyteen koko loppuelämäksi, valehdeltu ja petetty. Sen takia mä en ole edes halunnut kiintyä keneenkään. Jos on miehen kanssa vain yhden yön, ei koskaan saa edes tietää, että se on valehdellut.”
”Eikä myöskään saa koskaan tietää, että se ei ehkä olis koskaan valehdellut”, Hanna muistutti.
”No, se vaihtoehto on Kimin kohdalta ohi.”
Hanna pysäytti Ellin ja käänsi tämän katsomaan itseään. ”Meillä on aina ollut harvinaisen suorat välit. Silläkin uhalla, että sä suutut mulle, mun on nyt pakko sanoa, että sä sait vaan maistaa omaa lääkettäsi.”
Elli katsoi häntä silmät pyöreinä.
”Tottahan mä voisin hyssytellä ja lohdutella sua, mutta mun mielestä on parempi, että sä alat heti katsoa totuutta silmiin.”
Elli kiskaisi kätensä irti ja lähti kävelemään poispäin. ”Mä luulin, että sä ymmärtäisit mua”, hän sanoi mennessään.
”Elli”, Hanna huusi ystävänsä perään. ”Kato mitä sä teet! Sä annat sen kusipään vieläkin vaikuttaa sinuun. Sä annat sen pilata jutun, joka voisi olla tosi hyvä.”
Mutta Elli ei ollut kuulevinaan.
Eräänä toukokuun puolivälin lauantaina Hannan ovikello soi kuudelta aamulla. Hän vilkaisi kelloa uskomatta silmiään ja lähti sitten ovelle aamutakkia päälleen kiskoen. Oven takana oli kukkalähetti, jolla oli käsissään valtavan suuri laatikko.
”Nimi tähän”, lähetti pyysi kirjoitusalustaan kiinnitettyä paperia ojentaen. Hanna tarttui alustaan ja kynään ja mietti hetken unenpöpperössä nimeään. Kun se muistui mieleen, hän allekirjoitti paperin ja ojensi sen takaisin.
Kiitettyään lähettiä hän sulki oven, kantoi laatikon ruokailunurkkauksensa pöydälle ja nosti kannen varovasti. Sisällä oli ainakin kolmekymmentä pitkävartista punaista ruusua. Niiden päälle oli asetettu kermanvalkoinen kirjekuori.
Hanna laittoi ruusut maljakkoon. Ne eivät asettuneet kovin kauniisti, sillä hänellä ei ollut tarpeeksi korkeaa maljakkoa niin pitkille kukille. Hän asetti puskan ikkunalaudalle ja otti sitten kirjekuoren käteensä. Hän meni kuoren kanssa takaisin vuoteeseen, otti esiin kirjeen ja alkoi lukea.
”Rakas Hanna
Pyydän anteeksi, että herätin sinut, mutta halusin entisten aikojen muistoksi ottaa yhteyttä tasan kello kuudelta.
Toivottavasti voit hyvin. Olen nyt mielestäni käyttänyt tarpeeksi aikaa selvittääkseni, olivatko tunteeni sinua kohtaan vain erikoisten olosuhteiden aiheuttamaa pakkomiellettä vai oikeaa kiintymystä ja kunnioitusta. Lopputulos on se, minkä tiesin jo alusta saakka. Tai itse asiassa on väärin sanoa niin, sillä tämä aika on vain vahvistanut tunteitani.
Minulla on sinua aivan mieletön ikävä. Kun käyn kerran viikossa Cortexissa, luikin pitkin nurkkia kuin murtovaras, jotta en törmäisi sinuun. En ole ollut aivan varma, pystynkö hillitsemään itseni, jos näen sinut. Olisin saattanut kaapata sinut lähimpään siivouskomeroon.
En halua painostaa sinua mitenkään, mutta olen miettinyt paljon suudelmaamme ja uskon olevani oikeassa, kun muistelen, että vastasit siihen. Tiedän, ettei ole ongelmatonta hypätä suhteeseen kanssani, mutta toivon, todella toivon, että antaisit meille mahdollisuuden.
Olisin iloinen, jos tulisit luokseni Töölöön illalliselle tänään kello seitsemältä.
Rakkaudella, Ismo”
Kirjeen luettuaan hän sulki silmänsä ja tunsi muutaman kuuman kyyneleen valuvan luomiensa alta. Nyt hän saattoi myöntää itselleen, miten ikävä hänenkin oli ollut Ismoa.
Hanna valmistautui iltaan huolella. Suihkun jälkeen hän ajoi säärikarvansa ja lakkasi varpaankyntensä. Hän föönasi lyhyet hiuksensa ja laittoi niihin vahaa. Sitten hän pukeutui vastikään hankkimaansa suomalaisen suunnittelijan mekkoon ja toisen suomalaissuunnittelijan korkokenkiin. Katsoessaan itseään eteisen suuresta peilistä hän mietti, oliko asu jo liikaakin. Vaikuttiko siltä, että hän haki pääministerin edustusrouvan paikkaa?
Hanna näytti itselleen kieltä, pilasi tahallaan kokonaisuuden vetäisemällä mekkonsa päälle ruotsalaisketjun villatakin ja painui ovesta ulos.
Hermostuksissaan hän lähti kotoa ainakin puolta tuntia liian aikaisin. Koska korkokengät olivat mukavaa laatua ja ilta oli kaunis, hän päätti kävellä Ismon asunnolle. Matka antoi mahdollisuuden miettiä asioita vielä kerran.
Ismo oli tehnyt selväksi, mitä halusi, ja hän oli miehelle velkaa saman. Hän tiesi, että suostumalla illalliseen hän suostui samalla muuhun. Paljon muuhun.
Oliko hän siihen valmis?
Vastaus oli selvä ja samalla ärsyttävän epäselvä. Hän luuli olevansa. Hän ei voinut olla varma, sillä hän tunsi vain yhden puolen Ismosta. Tarkkaan ottaen hän ei ollut vielä kertaakaan tavannut pääministeriä. Jos Ismo olisi ollut kuka tahansa muu, hän olisi epäröimättä heittäytynyt suhteeseen ja katsonut rauhassa, mitä siitä tuli. Mutta hänellä oli epäilys, että pääministerin kanssa se ei ollut erityisen hyvä toimintasuunnitelma.
Perille päästyään hän ei ollut yhtään lähempänä vastausta, mutta kun hän vilkaisi hissin peiliin tarkistaakseen meikkinsä, hän näki äkkiä itsensä kuin ulkopuolisen silmin. Asiasta ei ollut epäilystäkään: hän näytti naiselta, joka oli menossa tapaamaan rakastettuaan. Hän tuijotti kuvaansa lumoutuneena, kunnes hissi pysähtyi nytkähtäen viidenteen kerrokseen. Ismo aukaisi oven, ennen kuin hän ehti edes kunnolla rimputtaa ovikelloa. Miehelle oli selvästi tullut kiire: hänellä oli farkut ja t-paita mutta paljaat jalat. Hänen hiuksensa olivat vielä kosteat suihkun jäljiltä. Hän tuoksui tutulta partavedeltä.
He tuijottivat toisiaan pitkään, sitten Hanna astui sisään ja suoraan Ismon syliin. Tämä tönäisi oven kiinni heidän takanaan ja suuteli häntä melkein raivoisasti. He eivät puhuneet sanaakaan. Ismo ei keskeyttänyt suudelmiaan hetkeksikään alkaessaan peruuttaa kohti olohuonetta. Korkkarit päätyivät eteisen ovelle ja ruotsalainen villatakki sohvan selkänojalle. Makuuhuoneen ovella Hanna nauroi matalasti.
”Mitä”, Ismo mutisi kiskoessaan mekon olkaimia alas ja suudellen hänen solisluutaan.
”Ei siivouskomeroon”, Hanna kuiskasi.
Mies murahti, pyörähti ympäri ja melkein heitti hänet sängylle.
Siihen kiire loppui. Ismolla tuntui olevan kaikki aika maailmassa kuoria hänen vartalonsa esiin mekon ja alusvaatteiden alta ja tutustua siihen perinpohjin. Kun hän yritti vuorostaan koskea miestä, tämä pysäytti hänen vaeltavat kätensä tai teki omilla käsillään ja suullaan jotain, mikä sai Hannan unohtamaan hetkeksi kaiken muun. Lopulta Hanna valitti ääneen, kun nautinto hyökyi hänen ylitseen. Kun hän tajusi uudelleen jotain maailmasta, hän näki Ismon kasvot yläpuolellaan ja tunsi tämän silittävän rintaansa kevyesti.
Mies katsoi häntä intensiivisesti ja puhkesi sitten hymyilemään. ”Sinua on ihana katsoa”, Ismo kuiskasi.
Hanna ponnisti kyynärpäidensä varaan. ”Sun vuoro”, hän sanoi pehmeästi.
Ismo pudisti päätään. ”Minun on hyvä näin.”
”Sun vuoro”, Hanna toisti ja työnsi miehen selälleen sängylle. Eikä tämä pistänyt vastaan.
Jälkeenpäin Hanna makasi rentona pää Ismon rinnalla, ja tämä antoi sormiensa vaellella hänen pörröisissä hiuksissaan.
”Meidän pitää jutella”, Ismo sanoi.
Hanna kohottautui istumaan miehen viereen. ”Haluan kanssasi kaiken mahdollisen, ja se tarkoittaa, että haluan suhteen, joka ei pysy kauan salassa”, mies sanoi suoraan. ”Ja sinun pitää päättää, oletko valmis sellaiseen.”
”Olen”, Hanna sanoi.
”Oletko varma?”
”Olen varma. Tiedän, että lehdistö kiinnostuu minusta ja että jokaista liikettäni seurataan. Tiedän, että jokaista vaateriepuani arvostellaan kohtuuttomasti ja etten voi enää mennä ystävieni kanssa baariin ja vetää iloisia kännejä. Mutta olen varma.”
Hanna kuunteli itseään hämmästyneenä. Hän ei tiennyt olleensa varma.
Ismo oli pitkään hiljaa. ”Muistatko, kun tulit ensimmäistä kertaa Lahteen ja pidin sinulle esitelmän, mitä kaikkea aion tehdä samaan aikaan, kun odotin sinun hoitavan minut takaisin kuntoon.”
Hanna nyökkäsi.
”Muistatko mitä sanoit siihen?”
”Muistan, Hanna sanoi. ”Siitä tulee rankkaa. Uskomattoman rankkaa.”
”Olen pahoillani, mutta sinun pitää varautua samaan.”
”Onko meidän pakko paljastaa suhde heti?” Hanna mietti. ”En tarkoita, että haluaisin salailla mitään, mutta olisi ihanaa olla ihan tavallinen pari niin kauan kuin se on mahdollista.”
”Tehdään niin”, Ismo sanoi ja suuteli häntä poskelle. ”Mutta meidän pitää miettiä valmiiksi, mitä kerromme medialle sitten kun jäämme kiinni. Emme pysty salaamaan, että olet ollut fysioterapeuttini, mutta minulle on tärkeää, ettet joudu millään tavalla huonoon valoon, vaikka iskit asiakkaasi.”
Hanna tönäisi miestä kylkeen. Kukahan oikein iski kenet?
”Eikö me voida vaan kertoa totuus?”
”Hmmm, totuus...”, Ismo mietti. ”Me siis kerromme, että minä rakastuin sinuun korviani myöten heti, mutta sinä käyttäydyit täysin ammattimaisesti etkä ottanut vikinääni kuuleviin korviisikaan. Sitten kun asiakassuhteemme loppui, aloin piirittää sinua hillittömästi, ja lopulta pitkän ajan päästä annoit periksi.”
Hanna vilkaisi yöpöydällä olevaa herätyskelloa. ”Todella pitkän ajan päästä. Meni melkein kaksi tuntia”, hän nauroi.
Ismo kääntyi hänen päälleen ja hamusi huulillaan hänen kaulaansa.
”Hei mies, mulle luvattiin ruokaa”, Hanna kiusasi.
”Hallitus ei periaatteessa luvannut ruokaa vaan totesi, että ruuan mahdollisuus on olemassa, jos asiat muuten menevät toivotulla tavalla”, Ismo vastasi.
”Ja ne menivät.”
Heidän päätöksensä pitää suhde salassa toimi melkein viikon. Ensimmäisten treffien jälkeisenä torstaina Hanna heräsi Ismon kainalossa kännykkänsä soittoon. Näytössä luki Elli. He eivät olleet puhuneet taannoisen riitansa jälkeen.
”Huomenta”, Hanna vastasi.
”Jumalauta nainen”, Elli huusi puhelimeen. ”Sä oot maan pahimman juorulehden kannessa!”
Tyttö alkoi vihata Raimoa enemmän kuin ketään koskaan. Hän huomasi, ettei oikeastaan ollut aikaisemmin vihannut. Silloinkin kun mummo oli ollut inhottavimmillaan ja haukkunut häntä tai äitiä tai komentanut pahasti, hän oli korkeintaan tuntenut kiukkua. Mutta Raimoa hän vihasi.
Raimo löi poikaa ja antoi remmillä selkään, vaikka poika ei tehnyt mitään pahaa. Joskus Raimo lukitsi pojan komeroon, ja välillä hän kielsi antamasta pojalle ruokaa.
Kaiken tämän tyttö oppi vähitellen pojan kirjeistä. He vaihtoivat kirjeitä välillä kaksikin kertaa päivässä. Välillä taas meni päiviä, ettei poika uskaltanut käydä kivellä, koska häntä vahdittiin niin tarkoin. Ja joskus harvoin mummo ja äiti pitivät tytön niin kiireisenä, ettei hänkään ehtinyt piilopaikalle.
Tyttö ei ymmärtänyt ihan kaikkia pojan juttuja. Poika kirjoitti, että hänet oli määrätty asumaan oikean isän luo, mutta samassa kirjeessä hän sanoi, että haluaisi asua siellä. Tytön mielestä määrääminen tarkoitti, että joutui tekemään jotain mitä ei halunnut.
Mutta tietysti tyttö uskoi, että poika halusi asumaan isänsä luo. Kuka nyt olisi halunnut asua Raimon luona? Pojan isä asui Helsingissä. Se oli aika lähellä äidin ja tytön kotia. Tyttö tiesi, että Helsinkiin pääsi linja-autolla ja että lastenlippu ei maksanut kovin paljon. Poika arveli muistavansa tien isän kotiin, jos vain pääsisi Helsinkiin.
Niin he pikkuhiljaa tekivät suunnitelman. Poika karkaisi ja tyttö piilottaisi hänet äidin auton takakonttiin. Äiti oli sanonut, että he matkustavat kotiin viikko ennen koulun alkua. Siihen oli kolme päivää.
Tyttöä jännitti, mutta hän tiesi, että poikaa jännitti vielä enemmän. Poika kirjoitti, että hän yrittää olla kiltti, ettei Raimo laita häntä komeroon. Tyttö kirjoitti, että jos hän olisi isompi, hän löisi Raimoa niin että tämä näkisi tähtiä ja pikkulintuja niin kuin sarjakuvissa.
Viimeistä edellisenä yönä mummolassa tyttö heräsi huutoon. Äiti ja mummo riitelivät. Äiti huusi, että mummo yrittää hallita hänen elämäänsä. Mummo huusi, että äidin pitäisi olla kiitollinen, koska mummo on uhrannut niin paljon hänen puolestaan. Äiti huusi, että pitäisikö hänen olla kiitollinen siitä, että mummo oli hylännyt perheensä. Ja mummo huusi, että kyllä, hänen pitäisi olla kiitollinen ja yrittää elää niin kuin ihmiset elävät eikä kierrellä maailmaa kuin kulkuri ja hankkia äpäriä. Tyttö ei tiennyt, mitä äpärä tarkoittaa, mutta äiti suuttui pahasti. Sen tiesi siitä, että äiti meni ihan hiljaiseksi.
Pian sen jälkeen äiti tuli hänen huoneeseensa ja sanoi, että nyt lähdetään. Tyttö tiesi, ettei äidille kannattanut sanoa vastaan. Kun äiti oli sellaisella tuulella, se ei kuunnellut ketään. Hän meni auton takapenkille ja nousi polvilleen, kun he ajoivat jokiniityn ohi. Hän näki vilauksen sinistä taloa ja alkoi itkeä. Äiti komensi hänet turvavöihin. Hän itki melkein koko matkan, paitsi että muutamaa kilometriä ennen kotia hän nukahti.
Hanna otti taas lehden käsiinsä ja katsoi kantta epäuskoisena. ”Kuka on pääministerin salarakas?” kirkui keltainen otsikko rakeisen kuvan päällä. Kuvassa oli kaksi epäselvää hahmoa, jotka nojasivat toisiinsa ja suutelivat. Joku juorulehden lukija oli napannut elämänsä otoksen kännykkäkamerallaan.
Hanna tunnisti hetken. He olivat olleet Ismon kanssa iltakävelyllä, ja kotiovella, kun Ismo oli kaivanut avainta esiin, hän oli silkasta päähänpistosta muiskauttanut suukon miehen huulille. Jotenkin viaton tilanne näytti kuvassa siltä kuin Ismo olisi käynyt noukkimassa kadulta humalaisen prostituoidun ja yritti pitää naikkosta pystyssä sisään saakka.
”Tässä kuvassa voisi kyllä olla ketä tahansa”, hän sanoi kolmannen kerran. Elli laittoi puhelimensa pois ja vastasi hänelle kolmannen kerran. ”Siinä olet sinä ja pääministeri, ja kuvan ottanut ’nimettömänä pysyttelevä lukija’ kertoo tunnistaneensa Ismon sataprosenttisen varmasti. Niin että tota mantraa sun on turha enää jauhaa.”
He odottivat Paulaa Ismon asunnolla. Elli oli heti aamuisen puhelunsa aikana ottanut tilanteen haltuunsa. ”Mitä te aiotte tehdä?” Elli oli kysynyt heti, kun Hanna oli jotenkin tajunnut, mistä oli kysymys.
”Me ajateltiin, että kun asia tulee julki, me kerrotaan niille totuus”, Hanna oli vastannut.
”Voi Luoja”, Elli oli vaikeroinut. ”Te NIIN tarvitsette apua. Sattuuko sulla olemaan kavereita, jotka on tottuneet hoitamaan julkisuutta ja peeärrää?”
”Mä lähden heti teidän toimistolle”, Hanna oli luvannut nöyränä. ”Tai siis me molemmat tullaan, jos Ismo vaan ehtii.”
”Mä peruutan aamupäivän menot”, Ismo oli sanonut ja mennyt laittamaan aamiaista katastrofin keskelläkin.
Mutta Elli oli kieltänyt heitä jyrkästi tulemasta. ”Siellä on kuulkaa talon ulkopuolella varmasti jo täysi saarto päällä. Ismo voi jossain vaiheessa lähteä töihin, mutta sä et voi liikkua sieltä mihinkään ennen kuin huomenna.”
”Mutta mullakin on töitä.”
”Soita ja ilmottaudu kipeäksi. Mä lähden sinne nyt heti ja soitan matkalla Paulalle.”
Puolen tunnin päästä Elli oli soittanut ovikelloa ja vahvistanut heti sisään astuessaan oman teoriansa. Talon ulkopuolella oli muuri valokuvaajia. ”Sä olet ilmeisesti jossain vaiheessa sulkenut summerisi”, hän oli sanonut Ismolle melkein ensimmäisenä, kun Hanna oli esitellyt heidät.
”Pari vuotta sitten, kun tämä pesti alkoi. Alkoi tulla aika paljon ilkivaltaa.”
Elli oli istunut olohuoneen sohvalle ja ottanut t-paitaan ja verkkareihin pukeutuneelta Ismolta vastaan kahvimukin. Sitten hän oli katsonut miestä tuimasti silmiin. ”Mä sanon tämän asian heti, että se on sitten pois päiväjärjestyksestä. Mä ymmärrän, että Hanna voi löytää itsensä tällaisesta tilanteesta, sillä se ei ole tottunut julkisuuteen, mutta miten helvetissä sä saatoit mokata tällä tavalla? Mitä sä odotit? Että jonain päivänä te lähdette herttaiselle pikku päiväkävelylle, ja joku kiva toimittaja tulee vastaan ja kysyy, että kukas kaunotar se siinä pääministerin kainalossa on, ja kirjoittaa siitä sitten kivan pikku jutun?”
Ismo oli ottanut läksytyksen nöyrästi vastaan. ”En tiedä”, hän oli huokaissut. ”Kai minä halusin hetkeksi unohtaa, että olen pääministeri, ja olla vain umpirakastunut mies.”
Elli oli pehmennyt hieman ja tuhahtanut vain jotain rakastuneista tolloista.
Lopulta Paulakin saapui, kasvot häthätää meikattuna ja hiukset pörrössä. ”Huh, mikä sirkus alhaalla”, hän huokaisi sisään päästyään.
Heti sen jälkeen ovikello soi uudelleen. Kaikki vilkaisivat toisiaan pelästyneinä. Ismo meni kurkistamaan ovisilmästä. ”Anders”, hän sanoi ja päästi miehen sisään.
Anders Blomqvist astui touhukkaasti eteiseen juorulehteä heilutellen. ”Tiedät jo varmaan tästä, mutta halusin tulla itse sanomaan, että asia on hallussa. Puolueen tiedotuskoneisto laatii parhaillaan suunnitelmaa, jolla koko asia kielletään. Eihän tästä kuvasta kukaan pysty sanomaan, keitä tässä on.”
Samassa Anders tajusi, että pieni eteinen oli täynnä väkeä.
”Anders, tässä ovat Elli ja Paula pr-toimisto Amatsoneista. Olemme palkanneet heidät hoitamaan julkisuutta Hannan osalta, ettei puolueen tiedotuskoneiston tarvitse turhaan taistella sen asian kanssa”, Ismo sanoi ja iski naisille silmää.
Kun kaikki olivat sanoneet käsipäivää, Elli otti ohjat käsiinsä.
- KOMMENTOI
- LÄHETÄ KAVERILLE
- TULOSTA
