Jatkis: Poika, osa 5

Julkaistu verkossa torstaina 19. marraskuuta 2009 10.10

Osa 5/5

Riku Korhonen

Miten puhua pojalle, kun itse oli mies, joka ei osannut miehen elämää?

Niklas istui skeittipuiston nurmikolla pikkutakkinsa päällä. Elokuun lopun iltapäivä oli pilvetön ja kirkas, mutta Töölönlahden suunnalta puhalsi levoton tuuli. Viereisellä kadulla liikenne jyrisi syksyisen kiireisenä, eikä paluuta lomaviikkojen pysähdyksentuntuun ollut. Hyvä niin. Kesä oli päättymässä, hänen omituinen, yksinäinen kesänsä.

Niklas kaivoi sikarikotelon takin taskusta ja avasi sen. Hän sytytti pikkusikarin – vasta päivän kolmannen – ja istui poltellen ja katsellen erästä poikajoukossa rullalautailevaa poikaa. Tällä oli löysät, tummanharmaat maiharihousut ja väljä, valkoinen t-paita. Pojan vartalo oli hoikka ja pitkäraajainen ja taipui ponnistuksiin kauniisti. Hän lennätti lautaansa korkeissa kaarissa, ja vaaleat olkapäille kasvaneet hiukset levisivät tuulessa hänen kasvoilleen. Ihme, että poika näki aaltoilevan pehkonsa alta mitään.

Niklas yski. Puiston punatiilisten liuskojen, kivipaasien ja porrastusten keskellä lautailevat pojat näyttivät tulevaisuuden puutarhakaupunkia asuttavalta akrobaattirodulta. Heidän kehonhallintansa ja tasapainoaistinsa olivat ylivoimaisia, ja luultavasti heidän toiveensa ja pelkonsakin olivat toisenlaisia kuin Niklaksen, hetkellisempiä ja kevyempiä. Kai he olivat iässä, jossa pahaa pääsi pakoon rullalaudalla.

Kun poika jonkin ajan kuluttua kaarsi läheltä ohi, pää painettuna, kasvot hiusten peitossa, Niklas näki mustan tekstin t-paidan rinnuksessa: I’LL BE FAMOUS SOMEDAY.

Ja kun poika oli ohittanut hänet, Niklas luki paidan selkäpuolelta: AND DEAD THE NEXT DAY.

Niklas mietti, kertoiko paidan viesti pojasta jotain. Oliko se nuoren ihmisen uhmaa vai jonkinlaista varhaiskypsää ymmärrystä kaiken väliaikaisuudesta? Paljastiko se harvinaisen herkkyyden ja älykkyyden? Vai sen, että poika hankki vaatteensa samoista liikkeistä ja nettikaupoista kuin kymmenentuhatta muuta helsinkiläispoikaa?

”Pelkkä t-paita”, Niklas ajatteli.

Tällaisia hetkiä osui hänen kohdalleen yhä useammin. Hän oli alkanut antaa asioille ja tapahtumille liiallisia merkityksiä, tahtomattaan, hän joka oli nuorena ollut taitava pakenemaan ajatuksiaan ja aavistuksiaan. Nyt hän oli hidastunut ja jäi jatkuvasti erilaisten arvailujen ja epäröintien saaliiksi. Yleensä ne liittyivät häneen itseensä.

Kesän lämpimimmät viikot hän oli asunut ystävänsä Joelin isän autiossa Töölön-yksiössä, syönyt iltapalakseen take away -aterioita ja nukkunut makuupussissa kapealla patjalla. Päättyneen avioliiton kuvat olivat täyttäneet hänen hermostuneen mielensä, Maria ja tytöt, Maria aamutakissa lakkaamassa varpaankynsiään, Maria alastomana, ja hän itse aina heistä yhtä etäällä, syyllisenä ja silti katkerana, yhtä etäällä unissaan ja valveilla. Ja kun äidin entisen kaksion remontti elokuussa valmistui, hän muutti sinne mukanaan samat aavistukset ja kuvat.

Hän ei ollut ennallaan. Hän oli neljäkymmentäkaksi. Kaikki se, mikä aiemmin oli kuulunut häntä heikompien miesten elämään, oli tullut hänen omaansa.

Poika pysäytti laudan, pompautti sen pystyyn takareunaa polkaisemalla ja nosti kainaloonsa. Hän meni tumman kivipaaden luo ja kumartui kaivamaan repusta energiajuomapullon. Hän avasi korkin ja joi. Niklas näki aataminomenan liikkuvan hoikassa murrosikäisen kaulassa. Auringonvalo osui pojan kasvoille ja kirkasti niiden piirteet. Niklas ajatteli, ettei voinut olla väärässä. Tai voi, muttei halunnut olla, ei suostunut olemaan.

Poika työnsi pullon reppuun ja heilautti repun selkäänsä. Hän jutteli hetken kahden muun pojan kanssa. Sitten hän kääntyi ja käveli lauta kainalossa nurmikolle.

Niklas nousi ja otti takkinsa. Jalkakäytävällä poika pudotti laudan maahan ja hyppäsi sen päälle. Hän polkaisi muutaman jäntevän potkun ja rullasi rennossa asennossa kohti Mannerheimintietä. Niklas juoksi perään ja juostessaan kiskoi takkia ylleen.

Niklas näki pojan pysähtyvän liikennevaloihin. Poika kaivoi repun sivutaskua, otti sieltä mp3-soittimen ja asetteli nappikuulokkeet korviinsa.

Niklas käveli pojan taakse ja pysähtyi. Autot vierivät heidän editseen Pasilan suuntaan. Niklas näki kuljettajien ja matkustajien ohi vilahtelevat ilmeettömät profiilit ja ajatteli, etteivät he tienneet, mitä risteyksessä oli juuri tapahtumassa. Hän henkäisi ja laski kätensä pojan olkapäälle. Hän tunsi kämmenessään repun olkaimen ja siron olkapään rakenteen. Poika kääntyi, katsoi häntä ja otti kuulokkeet korvistaan.

”Moi. Anteeksi. Etkö sä ole Aapo?”

Poika katsoi häntä kasvoille roikkuvien hiusten läpi. Hänellä oli siniharmaat silmät. Katse oli rauhallinen.

”Joo.”

”Mä arvasin. Anteeksi vielä. Mä tunnistin sut ja halusin tulla juttelemaan.”

”Mistä?”

Pojan kysymys ei ollut epäluuloinen tai hämmentynyt. Se oli vain kysymys, johon hän odotti vastausta.

”Mä olen Niklas. Sun äidin vanha ystävä. Ja olen mä nähnyt sut kanssa. Kun sä olit pieni. Eikö Susanna ole sun äiti?”

”On.”

Niklas ojensi kätensä. Aapo tarttui siihen ja puristi nopeasti. Sitten hän vei kätensä paidan rinnukselle, tarttui venyneestä kaulusresorista hoikilla sormillaan ja venytti sitä vähän lisää. Lapsellinen ele sai hänet näyttämään nuoremmalta.

Niklas kiskaisi takkinsa hihaa ja vilkaisi Rado Ceramica -rannekelloaan, jonka oli hankkinut krapulaisena heräteostoksena. Se oli kallis, musta ja maskuliininen, ja hän oli oppinut inhoamaan sitä. Se oli hänen ainoa rannekellonsa, hänen aikansa kasvot.

”Kuule. Mulla on tässä hetki ylimääräistä. Lähde mun kanssa kahville. Limsalle. Mä tarjoan. Mä mielelläni tietäisin vähän teidän kuulumisia. Mä selitän sulle sitten tarkemmin.”

”Jaa. Mihin?”

Kun he kävelivät keskustaan päin, Niklas joutui miettimään, mitä sanoisi.  Hän oli yllättynyt, että Aapo lähti mukaan. Poika kantoi rullalautaa olkapäällä ja näytti vajonneen ajatuksiinsa kuin tilanne olisi ollut luonteva.

Niklas tiesi kuulostavansa toivottaman tylsältä sanoessaan, että hänestä oli hienoa, että kaupunki oli rakentanut nuorille skeittipuiston. Hänestä skeittaus oli hyvä harrastus, se kehitti vartalonhallintaa ja kurinalaisuutta, ja niitä tarvittiin. Häntä ei ollut koskaan häirinnyt lautojen kolina, päinvastoin, hän tuli siitä hyvälle tuulelle.

”Sais se snakerunin puuli tuolla olla syvempi. Mut ihan hyvä toi on.”

”No hyvä”, Niklas sanoi, hiljeni ja tunsi kasvoilleen jähmettyvän surullisen setämäisen naamion.

He menivät huoltamoketjun Deli-kahvilaan Mannerheimintiellä. Se oli steriili, luonteeton ja tällaiseen tapaamiseen mahdollisimman turvallinen.

Aapo valitsi tiskiltä appelsiini-Fantan ja täytetyn patongin, Niklas pelkän kahvin. Niklas maksoi, ja he istuivat vasta pyyhittyyn pöytään. Niklaksen selän takana peliautomaatti kilisi ja tuuttasi ahdistavaa mekaanista sävelmää. Aapo asetteli rullalautansa lattialle pöydän alle ja laski jalkansa sen päälle. Näytti, ettei hän halunnut olla siitä hetkeäkään erossa.

”No niin, nyt on hyvä”, Niklas sanoi tietämättä, mitä tarkoitti.

Aapo söi patonkiaan. Peliautomaatti ujelsi. Niklas sekoitti kahviaan lusikalla ja tunsi olevansa tekemässä jotain vastuutonta. Hän yritti karkottaa tunteen.

Niklas kysyi, kauanko Aapo oli rullalautaillut. Aapo vastasi, että ehkä kolme vuotta. Tai neljä. Tai vähän pidempään. Niklas kysyi, missä he nykyisin asuivat. Ruskeasuolla. Oliko se kiva paikka asua? Ihan ok. Mitä koulua Aapo kävi? Meilahden yläastetta. Mitä luokkaa? Kahdeksas oli juuri alkanut. Missä Susanna oli nykyisin töissä? Meilahden sairaalassa.

Niklas kyseli Aapon kavereista, kunnes ei keksinyt enää kysymyksiä. Hän oli hetken hiljaa ja alkoi sitten puhua. Sanat tulivat hänen suustaan tavallista korkeammalla äänellä.

”Juttu on näin. Meidän miesten kesken. Et sitten kerro tätä äidilles. Mutta mä olin joskus kauan sitten rakastunut siihen, siis Susannaan, sun äitiin. Meillä oli hienoja aikoja. Mutta se tunne ei kai ollut molemminpuolinen. Tuli vaikeuksia. Eikä Susanna tahtonut enää tavata mua. Ja mä hyväksyin sen. Enkä häirinnyt teitä. Mutta moni asia siinä kaikessa jäi vaivaamaan mua. Sä ymmärrät tän sitten kun olet vanhempi. Että sellainen, no, suoraan sanottuna ikävä voi jäädä vuosiksi jonnekin piiloon. Niin ettei siitä pääse eroon vaikka luulee, ja sitten se tulee taas esiin, kun tilanne on sopiva. Tai epäsopiva. Tai mitä se nyt sitten onkaan.”

Niklas puhui kykenemättä ennustamaan seuraavaa sanaansa. Hän tunsi liioittelevansa tapahtumia, jopa valehtelevansa, mutta ajatteli sitten, että ehkä tämä puhe oli rehellistä puhetta, eikä hän vain tottumattomuuttaan tunnistanut sitä rehelliseksi. Hän kertoi ryöpynomaisesti avioerostaan, siitä miten Maria tuntui tehneen hänet tarpeettomaksi sekä perheessään että sen ulkopuolella. Hän kertoi Ninasta ja Naomista ja pelostaan, että tytöt kasvaisivat hänelle vieraiksi eivätkä näkisi hänessä enää isää vaan jonkin vanhan typerän miehen, jolla oli outoja tapoja.

Aapo kuunteli hiljaisena ja katseli häntä tiiviisti, kunnes hänen sanansa vähitellen tyrehtyivät. Niklas laski katseensa ja joi jäähtynyttä kahvia.

”Oota vähän”, Aapo sanoi iloisesti ja hymyili.

Aapo nousi ja meni tiskille. Hän palasi kädessään ruutulehtiö ja huoltamoketjun kuulakärkikynä. Hän istui, tasapainotti lehtiön pöydän reunaa vasten ja katsoi Niklasta tarkasti. Sitten hän laski kynänkärjen paperille ja alkoi piirtää. Hänen kätensä liikkui nopeasti, ilme oli täydellisen keskittynyt, ja aina välillä hän vilkaisi Niklasta.

Niklas tuijotti Aapoa. Hän ei tiennyt, mitä oli tapahtumassa. Ne olivat pitkiä kiihdyttäviä minuutteja, täynnä epätodellista merkityksentuntua.

Lopulta Aapo laski lehtiön pöydälle.

”Sulla oli niin siisti ilme”, hän sanoi ja käänsi lehtiön Niklakseen päin.

Niklas näki itsensä. Tummaan takkiin pukeutunut mies nojasi pöytään hartiat kasassa, kasvot kuumeisesti eteen työntyneinä. Syvälle painuneiden silmien alla levisivät laajat varjot, katse oli epätoivoinen, iirikset pelkät pimeät pisteet, ja suu oli kuivunut tyytymättömäksi viivaksi. Päälaelta kohosivat harvenneet hiukset, ja korvat sojottivat kuin kojootilla. Karikatyyri oli lohduton ja ehdottomasti näköinen. Niklaksen kurkkua kuristi.

”Hyvä. Tosi hieno. Sä olet lahjakas. Tässäkin.”

”Mä käyn Meikussa kuvisluokkaa.”

Niklas nosti lehtiön lähemmäs kasvojaan ja katsoi kuvaa tarkemmin, seurasi Aapon kynänjälkiä. Kuva satutti häntä, ja hän tiesi, että hänelle oli hyväksi katsoa sitä.

Aapo nousi seisomaan ja otti rullalaudan pöydän alta.

”Mun pitää mennä. Kiitti.”

”Kuule. Annatko sä mulle sun puhelinnumeron. Varmuuden vuoksi.”

Aapo katsoi häntä pitkään ja mietti. Sitten hän luetteli kymmenen numeroa, jotka Niklas kirjoitti lehtiöön kuvansa alle.

Sinä iltana Niklas valvoi myöhään.

Hän päätti olla juomatta. Hän istui olohuoneessa ja katsoi televisiota. Välillä hän nousi, meni ikkunaan, raotti verhoja ja katsoi ulos. Siellä oli hämärtyvä taivas ja puistikko, jossa ei tapahtunut mitään. Kallion kirkon torni vartioi tyhjyyttä ja tapahtumattomuutta. Niklaksella oli nälkä. Puoli yhdeksän uutisten jälkeen hän avasi Laphroaig-pullon. Kymmenvuotias single malt -skottiviski oli syntymäpäivälahja Joelilta. Sen lisäksi Niklas oli saanut tytöiltä kortin, jossa oli tassullaan vilkuttava iloinen kissa. Ehkä se vilkutti hyvästejä.

Viskin lahjapakkauksesta löytyi pullon ohella pieni vihkonen. Siinä sanottiin, että ”Laphroaigin ystävänä” Niklas omisti nyt neliöjalan verran maata Skotlannista, Kilbride-virran rannalta. Se tarkoitti noin kolmekymmentä kertaa kolmenkymmenen senttimetrin kokoista maapalaa. ”No, onhan se jotain”, hän ajatteli, ”vaikkei siihen hautaa mahdu.”

Aapon piirros oli pöydällä. Lasillisten välissä Niklas nosti sen polvilleen ja katsoi sitä. Hän ihmetteli yhä piirroksen taidokkuutta. Jostain poika oli visuaaliset lahjansa perinyt. Niklas opetteli puhelinnumeron ulkoa. Puoliltaöin hän muisti jotain. Hän nousi ja meni makuuhuoneeseen. Hän etsi kirjahyllystä vanhan portfoliokansionsa. Etsiminen vei kauan. Olohuoneeseen palatessaan hän horjui. Hän lysähti sohvalle ja selasi kansiota, kunnes löysi hakemansa. Hän irrotti muovitaskun ja laski sen pöydälle oman kuvansa viereen.

Se oli eläkevakuutusyhtiön mainos yli vuosikymmenen takaa, ajalta, jolloin hän vielä jaksoi päivittää portfoliotaan. Tämä sutaisu oli ollut hankala duuni, hän oli joutunut tekemään loputtomasti uusia ehdotuksia, ja lopulta yhtiön viestintäväki oli innostunut kaikkein naiiveimmasta kuvakonseptista. Se oli kokovartalokuva pikkupojasta, jota kuvan ulkopuolelle jäävä mieshahmo talutti kädestä kesäisen puiston käytävällä. Joku copyistä oli pakertanut vakavahenkisen ja pahaenteisen otsikkolauseen: Harvalla on sama taluttaja loppuun asti.

Niklas katseli sumenevin silmin noita kolmea asiakirjaa.

Pieni mainospoika, josta oli jo tulossa nuorukainen. Melko nuorena vanhentunut yksinäinen mainosmies. Ja pala viskin kostuttamaa Skotlantia.

Millaisen unelman niistä sai?

Jälkikäteen syksy tuntui Niklaksesta riisuutumiselta. Hän joutui luopumaan entisistä asusteistaan yksi kerrallaan ja näkemään, mitä niiden alta paljastui, vai paljastuiko mitään.

Hän riisuutui töistään.

Syyskuussa hän kuuli olevansa työtön. Hän sai neuvoteltua itselleen irtisanomisajan palkan lisäksi kolmen kuukauden palkan uhattuaan vetää toimiston oikeuteen perusteettomasta irtisanomisesta. Se antoi hänelle hengähdystauon. Mutta jo ennen työpöytänsä tyhjentämistä hän tiesi, ettei etsisi uutta työtä, ei vielä. Sitä ennen hänen oli selvitettävä, mitä hänelle oli tapahtumassa. Eikä ollut edes varmaa, että hän löytäisi työpaikkaa. Hän tiesi pudonneensa ammatillisesti keskikastin alapuolelle, eikä se tuntunut pahalta. Joku toinen saisi suunnitella hänelle aiotut kiinteistövälittäjien ja puhelinoperaattoreiden bannerit.

Hän riisuutui sosiaalisesta elämästään.

Hän lakkasi käymästä ulkona, niin juhlissa kuin baareissakin. Heidän yhteiset ystävänsä olivat olleet ensisijaisesti Marian ystäviä, eikä Niklas enää keksinyt heille käyttöä. Hän ällistyi huomatessaan, kuinka harvoja ihmisiä itse asiassa kaipasi. Hän tapasi Joelia säännöllisesti, kävi hänen kanssaan lounailla ja istui toisinaan iltaa Joelin ja tämän vaimon Pauliinan vaaleasävyisessä kodissa Fredrikinkadulla. Hän piti yhteyttä kahteen entiseen työkaveriinsa. Viikonloppuisin hän tapasi Ninaa ja Naomia, kävi heidän kanssaan kaupoissa, elokuvissa ja hampurilaisilla, mutta he halusivat harvoin yöpyä hänen luonaan. Tosiasia oli, ettei heillä ollut Torkkelinkadun-asunnossa oikein mitään tekemistä, kuten ei ollut Niklaksellakaan.

Ja hän valmistautui riisuutumaan perheestään, tai siitä, mitä perheestä oli jäljellä.

Marraskuussa Maria kutsui hänet luokseen. Oli myöhä ilta, ja tytöt olivat nukkumassa. Maria kaatoi Niklakselle lasin Malbecia ja istutti hänet olohuoneen sohvalle.

Maria meni suoraan asiaan. Hän kertoi tavanneensa kesällä Helsingin juhlaviikkojen avajaisjuhlassa kööpenhaminalaisen galleristin. Sinä yönä Maria oli rakastunut ”niin kuin ei vielä koskaan”. Suhde oli nyt jatkunut kolme kuukautta. Miehen nimi oli Emil, ja hän oli myös taidemaalari ja Tanskassa erittäin tunnettu. Hänellä oli Nyhavnissa suuri tyylikäs asunto ja yhdistetty galleria-työtila. He puhuivat puhelimessa päivittäin, Maria oli vieraillut hänen luonaan kolmesti, ja Emil oli vieraillut heillä kerran. Tytöt olivat pitäneet hänestä heti, hän hullutteli heidän kanssaan ja hauskuutti puhumalla liioitellusti mongerrettua tanskaa.

Niklas piteli lasia polviensa välissä ja näki Marian kukoistavan. Tummanruskeat hiukset kiilsivät, ehostamattomien kasvojen iho oli hehkeä, ja vartalo säteili naisellista lämpöä ja energiaa. Niklaksesta tuntui hyvältä nähdä se. Hän halusi halata Mariaa ja onnitella.

Maria jatkoi. Hän sanoi jutelleensa jo tyttöjen kanssa. Nyt se oli vasta pelkkä suunnitelma, mutta se saattaisi hyvinkin toteutua. Kevätlukukauden jälkeen he saattaisivat muuttaa Tanskaan. Tytöt olivat uteliaita ja sosiaalisia, Kööpenhamina oli elämäniloinen ja kansainvälinen kaupunki, ja siellä kasvaminen antaisi sekä unohtumattomia kokemuksia että varmasti myös etuja tuleviin opiskeluihin ja töihin.

”Älä keskeytä”, Maria sanoi.

Maria oli ajatellut kaiken tarkkaan ja ottanut asioista selvää. Tytöt saisivat aluksi suomenkielistä opetusta. Hän oli jo ollut yhteydessä Kööpenhaminassa toimivaan tanskansuomalaisille lapsille tarkoitettuun kouluun ja kysellyt käytännön järjestelyistä. Emilin tytär oli samanikäinen kuin Naomi, ja heillä olisi seuraa toisistaan. Tytöt oppisivat kielen kuin itsestään. Ja Maria luopuisi mielellään päätoimittajan työstä, joka ei ollut vastannut hänen odotuksiaan. Hän voisi työskennellä Emilin galleriassa tai etsiä jonkin toisen työn. Ehkä hän voisi tehdä jotain Suomen suuntaan, kirjoittaa juttuja tanskalaisesta taiteesta ja muotoilusta tai kolumneja tai jotain sellaista. Hän pärjäisi kyllä, hän nyt vain oli sellainen.

”Entä minä?” Niklas sanoi.

Maria katsoi häntä melkein myötätuntoisesti.

”Helsingistä lentää Kööpenhaminaan neljässäkymmenessä minuutissa. Ja sama toiseen suuntaan. Tietysti te tapaisitte tyttöjen kanssa säännöllisesti. Et sä niin helposti unohdu.”

”Enkö?”

Niklas tunsi raivonsa kuohahtavan. Se oli säälittävää ja vaikeasti hallittavaa raivoa, koska se kohdistui sekä Mariaan että häneen itseensä. Hän oli jo huutamaisillaan, että taistelisi lapsistaan loppuun asti, mutta sitten hän näki mielessään Ninan ja Naomin ilmeet heidän viime tapaamisellaan. Hän nieleskeli ja tunsi, luultavasti ensimmäisen kerran todella tunsi, että oli ihmissuhteita, joiden laiminlyöminen oli anteeksiantamatonta.

”Mä olen niiden isä, Maria. Mä olen isä”, hän sanoi Mariaa silmiin katsoen, ja hänen kasvonsa vääristyivät ja silmät kyyneltyivät.

Maria näytti säikähtäneeltä. Hän nousi ja tuli Niklaksen viereen. Hän tarttui käsivarsillaan Niklaksen pään ympäriltä niin kuin tehdään häpeäänsä itkevälle pojalle.

”Totta kai. Totta kai.”

Talvi oli kostea ja pimeä, ja Niklas tunsi olonsa alastomaksi. Niinpä hän alkoi harrastaa filosofiaa. Hän lainasi Kallion kirjaston filosofiahyllystä kasoittain kirjoja ja kantoi ne kotiin räntäsateessa taapertaen, käsivarsi kivistäen.

Aluksi hän luki kirjoituspöydän ääressä ja teki jopa muistiinpanoja. Hän luki ilman suunnitelmaa tai johdonmukaista järjestystä, vuorotellen Wittgensteinia, Kierkegaardia ja Platonia. Hän loikki esisokraatikoista postmodernisteihin ja hyppi pragmatismista saksalaisiin idealisteihin. Ongelma oli, ettei hän saanut luettua kirjoja loppuun. Hän aloitti innostuksen vallassa, ja sitten monimutkaiset ajatuskulut vähitellen eksyttivät hänet, hän turhautui, sulki kirjan ja aloitti uuden uskoen, että sen sivuilta löytyisivät oivallukset. Hän siirtyi vuoteeseen lukemaan, kirjat repsahtivat yhä nopeammin hänen käsistään, ja hän vajosi kohteettomaan haaveiluun.

Joskus hän sentään löysi kirjoista yksittäisiä lohdullisia lauseita, vaikkapa sellaisia kuin Ciceron Vanhuudesta-teoksesta. Cicero kertoi, että näytelmäkirjailija Sofokleelta oli vanhana kysytty, vieläkö hän oli taipuvainen rakkaussuhteisiin. Sofokles oli vastannut: ”Jumalat varjelkoot; mielihyvällä olen niitä paennut aivan kuin raakaa ja hurjaa isäntää.”

Niklas tajusi lukevansa filosofiaa mainosmiehen silmin, sloganeita etsien.

Sinä vuonna hän tapasi Aapon vielä kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla he törmäsivät sattumalta Stockmannin edessä, ja Niklas pyysi pojan kanssaan läheiseen italialaiseen ravintolaan. Aapo söi pitsansa nopeasti ja puhui vähän. Niklas pyysi anteeksi, että oli silloin edellisellä tapaamisella puhunut niin paljon itsestään. Aapo sanoi, ettei se haitannut, mutta näytti kiusaantuneelta. Hän lähti ennen kuin Niklas ehti maksaa laskua.

Toisella kerralla Niklas soitti Aapolle. Oli joulukuu, ja Niklas oli viettänyt monta päivää asunnossaan tapaamatta ketään. Hän pyysi Aapoa seuraavana päivänä kanssaan Ateneumin Picasso-näyttelyyn. Aapo epäröi. Niklas sanoi, että hänellä oli myös pieni joululahja Aapolle.

”Voin mä tulla”, Aapo sanoi lopulta.

He tapasivat Ateneumin portailla. Aapo tuli nuoskaisen viiman läpi maastokuvioisessa takissa ja päässään musta pipo. He menivät sisään ja jättivät ulkovaatteet säilytykseen. Niklas maksoi heidän lippunsa. He käyttivät salien kiertämiseen puolitoista tuntia ja juttelivat maalauksista, piirroksista ja veistoksista. Niklas huomasi, että Aapolla oli varma maku. Aapo piti kyyhkyistä ja kubistisista töistä. Eroottiset aiheet hän ohitti nopeasti, sanomatta mitään. Niklasta hymyilytti. Hetken hän muisti, millaista oli olla neljätoistavuotias.

”Missä se lahja on?” Aapo kysyi heidän pukiessaan takkeja.

”Se on mun luona. Käydään siellä ja sitten mä heitän sut kotiin.”

He hakivat Niklaksen auton Forumin parkkihallista. Kun he ajoivat Unioninkatua, Niklaksesta tuntui, että heidän välillään oli riittävän luottamuksellinen tunnelma.

”Ihan uteliaisuudesta. Onko sun äidillä nykyisin miestä?”

Aapo katseli tuulilasin läpi ulos.

”Ei niistä mutsin jutuista tiedä.”

Niklaksen luona Aapo kiersi huoneet ja katseli hänen vähiä tavaroitaan.

”Onpa sulla tyhjää ja rumaa”, poika sanoi vilpittömästi.

”Kiitos. Odota kun sä ite perustat kodin.”

Niklas antoi lahjansa, ruusupuisen salkun, jossa oli kalligrafiasivellinsarja ja kuusi mustepulloa. Hän oli ostanut ne itselleen jo vuosia sitten, muttei ollut koskaan käyttänyt niitä. Aapo avasi salkun ja katseli siveltimiä hiukan pettyneen näköisenä.

”Älä tuomitse vielä. Kokeile ensin.”

Niklas ajoi Aapon Ruskeasuolle ja jätti tämän kotitien alkuun. He toivottivat toisilleen hyvää joulua. Niklas katseli Aapon perään, kunnes tämä katosi näkyvistä.

”Hyvää uutta vuotta”, Joel sanoi ja kohotti lasin. He kilistivät, Niklas, Joel, Pauliina ja kaksi Joelin ystäväpariskuntaa, joista molempien miehet olivat lääkäreitä.

Tunnelma oli hillitty ja vähäverinen. Pauliina esitteli valokuvia Kairon-matkaltaan, ja toinen lääkärimies selosti Joelille lasertekniikan etuja ienhoidoissa. Stereoissa soi niin pehmeä jazz, että se olisi sopinut impotenssiklinikan odotushuoneeseen. Niklaksen olo oli tukala. Hän oli ollut liikaa yksin ja tunsi kadottaneensa taidon kevyeen keskusteluun.

Hän meni lasinsa kanssa Joelin ja Pauliinan olohuoneen perälle valkoiseen divaanituoliin istumaan. Se oli kopio Le Corbusierin Chaise Lounge -tuolista, ja siihen oli asetuttava makuuasentoon kuin kävisi synnyttämään tai odottamaan infarktin ohimenoa. Se oli kaunis tuoli, muttei antanut mahdollisuutta miehekkääseen ryyppäämiseen.

Hammaslääkäri tuli tekemään tuttavuutta selällään lojuvan Niklaksen kanssa. Lääkäri nosti tuolin divaanin viereen ja istui, ja Niklakselle tuli hetkeksi tunne, että kohta mies alkaisi kaivella hänen ikeniään. Sen sijaan hän taputti Niklasta polvelle.

”Mä kuulin Joelilta, että sä olet vasta eronnut. Ikävä kuulla. Ero on aina kova juttu. Siitä menee pää sekaisin. Mutta kyllä siitä selviää. Onko jo uusia suhteita löytynyt?”

”Jumalat varjelkoot”, Niklas sanoi. ”Mielihyvällä olen niitä paennut aivan kuin raakaa ja hurjaa isäntää.”

Keskustelu tyrehtyi, ja Niklaksen onneksi hänen puhelimensa soi. Hän katsoi näyttöä ja yllättyi.

”No moi, Aapo.”

Puhelimesta kuului kaoottista meteliä. Musiikki pauhasi, ja taustalla mölisi joukko ilmiselvästi nuoria ihmisiä.

”Isä…” Aapon sopertava ääni sanoi ja lisäsi jotain, joka hukkui meluun.

”Mitä? Haloo? Haloo.”

Niklas ymmärsi kuulleensa väärin, kun Aapo puhui uudestaan:

”Missä… missä…”

Siihen puhelu katkesi. Niklas soitti takaisin, mutta Aapo ei vastannut.

Niklas lähti kotiin heti puolenyön jälkeen. Taksin odottaminen kesti kauan. Ilotulitteet paukkuivat ja paineilmatorvet ujelsivat. Oli oikeastaan erikoista, että pelkkä vuosiluvun vaihtuminen sai ihmiskunnan niin äänekkääksi. Valkoisen Mercedeksen takapenkillä Niklas katseli kaduilla vellovaa väkeä ja tunsi itsensä hiljaiseksi ja rauhalliseksi.

Kotona hän meni suoraan nukkumaan. Hän oli jo vaipunut uneen, kun ovisummeri surisi. Hän nousi ja meni eteiseen. Hän nosti ovipuhelimen luurin ja painoi katkaisijaa.

”Mitä nyt?”

Puhelimesta kuului yskimistä.

”Päästä mut sinne.”

Se oli Aapon ääni ja kuulosti surkealta.

”Odota vähän.”

Niklas puki farkut ja t-paidan. Hän meni rappuun ilman kenkiä ja ravasi portaat alas.

Alaovella Aapo istui maassa ja nojasi porrassyvennyksen seinään. Niklas avasi oven. Aapo katsoi häntä. Poskipää oli verillä ja takin rinnus oksennuksessa.

”Serkuilla oli Kalliossa bileet.”

”Näköjään.”

Niklas tarttui Aapoa käsivarresta ja auttoi pystyyn. Hän talutti pojan ylös portaita ja asuntoonsa. Hän riisui Aapon takin. Aapo meni kylpyhuoneeseen ja oksensi pitkään. Niklas tyhjensi takin taskut ja laittoi sen kylpyammeeseen likoamaan. Hän katseli vessanpöntön edessä kyyhöttävää poikaa.

”No niin, nuoret miehet, juokaa kaikki viinaa.”

Hän puhdisti Aapon posken haavanpuhdistusaineella, avasi olohuoneen sohvan ja petasi Aapolle vuoteen. Aapo tuli kylpyhuoneesta alushousuissaan hytisten ja meni peiton alle.

Niklas sammutti valot ja toivotti hyvää yötä. Hän seisoi hämärän olohuoneen ovella ja katseli, miten Aapo vajosi uneen.

Niklas otti Aapon puhelimen eteisen pöydältä ja selasi osoitekirjan numeroita, kunnes löysi etsimänsä: Mutsi. Hän soitti numeroon ja meni keittiöön puhumaan.

Kiihtynyt naisenääni vastasi nopeasti.

”Missä sä olet? Mä olen soittanut monta kertaa.”

”Hei. Sä olet varmaan Susanna. Älä nyt säikähdä.”

Niklas esittäytyi ja sanoi, että Aapo oli hänen luonaan nukkumassa. Hän oli Aapon ystävä. Kaikki oli hyvin. Mutta Aapolla oli hiukan huono olo. Kyllä, vähän humalassa. Oli parempi, että hänen annettiin nyt nukkua. Voisiko Susanna ehkä tulla Niklaksen luo? Hyvä.

Niklas antoi osoitteensa ja käski painamaan ovipuhelimesta Markkasta. He lopettivat puhelun. Niklas latasi kahvinkeittimen ja kävi olohuoneessa katsomassa, että Aapo nukkui.

Ovisummeri soi kolmen vartin kuluttua. Niklas painoi alaoven auki ja aukaisi ulko-oven. Susanna nousi portaita nopein askelin. Hänellä oli yllään pitkä musta villakangastakki ja kasvoillaan juhlameikki. Silmissä oli yhtä aikaa hätääntynyt ja kylmä katse. Niklas ojensi käden. Susanna tarttui siihen, ravisti kerran ja meni hänen ohitseen eteiseen.

”Missä Aapo on?”

”Olohuoneessa. Mene hiljaa, se nukkuu. Tule sitten tonne keittiöön.”

Niklas laittoi kahvinkeittimen päälle ja otti jääkapista tuoremehun. Hän kaatoi mehua kahteen lasiin ja istui odottamaan. Susanna tuli keittiöön.

”Laita se ovi kiinni, ettei Aapo herää.”

Susanna sulki oven ja kääntyi katsomaan.

”Mitä tää on? Kuka sä olet? Mitä Aapo täällä tekee?”

”Otetaan sulta ensin takki pois.”

Niklas nousi ja ojensi kätensä. Susanna tuijotti häntä, riisui takkinsa ja antoi sen Niklakselle. Niklas vei sen eteisen naulakkoon ja palasi keittiöön.

”Otatko sä kahvia?”

”Otan. Vastaa. Kuka sä olet?”

Niklas kaatoi kahvin kuppeihin ja kääntyi katsomaan. Susannalla oli musta olkaimeton juhlamekko. Se istui kauniisti hoikkana säilyneellä vyötäröllä. Vaaleat hiukset olivat lyhyemmät kuin silloin ennen. Niklas katsoi häntä ja tunsi näkevänsä kauas edelliselle vuosikymmenelle, muttei mitenkään häiriöttömästi.

”Mustana”, Susanna sanoi ennen kuin Niklas kysyi.

Niklas ojensi kupin Susannalle ja istui. Susanna istui häntä vastapäätä. Niklas kertoi sen vähän, mitä tiesi Aapon uudenvuodenaatosta. Susanna kuunteli vakavan näköisenä.

”Mitä siitä pojasta tulee”, hän sanoi.

”Hyvä siitä tulee.”

Niklas kertoi lyhyesti, miten oli tutustunut Aapoon ja miten he olivat sen jälkeen tavanneet kahdesti. Hän kertoi Picasson näyttelystä ja joululahjastaan. Susanna näytti epäluuloiselta. Hän kuunteli Niklaksen sanoja kuin olisi etsinyt niistä valheita tai pahoja aikeita.

”Etkö sä tunnista mua?” Niklas kysyi ja katseli Susannan kasvoja etsien niistä ajan ja kulumisen jälkiä.

”En. Pitäiskö mun?”

”Mä tunnistan kyllä sut. Muistele.”

”Ei muistu mitään.”

”Me ollaan kerran vietetty yö yhdessä.”

”Koska?”

”On siitä, no mitä, yli viisitoista vuotta.”

Susanna katsoi pimeään ikkunaan.

”Ne oli mulle sekavia aikoja. Aapon isän takia.”

”Aapon isän?”

”Niin. Aapon isän Mikon. Se sotki mun asiat moneksi vuodeksi. Kokonaan.”

Niklas katsoi Susannaa kauan. Ja hän ymmärsi, tai hänen kehonsa ymmärsi, tiesi totuuden. Hän tunsi heidän kahden ja keittiön leijuvan keskellä uudenvuodenyön pimeyttä kuin huimaavan korkealla ilmassa. Hänen kykynsä kuvitella ja uskoa olivat suuret, koska hän oli ihminen, ja ne olivat pettäneet häntä, koska hän oli ihminen. Hän painoi päänsä ja katseli käsiään, jotka olivat sillä hetkellä tyhjät. Hän sulki silmänsä ja toivoi olevansa huoneessa yksin.

Kun Niklas nosti päänsä ja avasi silmänsä, hän alkoi puhua asioista, jotka olivat varmasti totta. Hän kertoi eronneensa. Hän kertoi olevansa työtön ja vieraantumassa tyttäristään. Hän sanoi, ettei kunnolla tiennyt, kuka nykyisin oli.

”Mä en käsitä tätä tilannetta”, Susanna sanoi. ”Mutta kyllä mä ymmärrän ton, miltä susta tuntuu.”

”Et sä ymmärrä, Susanna. Usko pois. Kaiken voi ymmärtää väärin.”

”Vai niin. Mä käyn nyt herättämässä Aapon ja me lähdetään.”

”Et sä saa tähän aikaan millään taksia. Parempi että sä nukut tuolla Aapon vieressä. Mä annan sulle peiton ja tyynyn.”

Susanna katsoi häntä suoraan silmiin. Hän katsoi takaisin. Keittiön kirkkaassa valossa Niklas näki, ettei Susanna ollut enää aivan nuori. Ja että hän näytti väsyneeltä juhlamekossaan ja meikeissään, näytti kaipaavan unta, kuten siihen kellonaikaan kaipasivat kaikki, Niklas itsekin. Unta kaipasivat ihmiset kaduilla, viimeisissä baareissa, yökerhoissa, omissa ja vieraissa kodeissa, laitoksissa tai sairaaloissa tai vielä pahemmissa paikoissa, ihmiset jotka valvoivat vuoteissaan yksin tai jonkun toisen kanssa, ihmiset erehdyksineen ja väärinymmärryksineen, kaikki nuo niin monet ihmiset, joilla oli taas uusi, lyhyt ja toistaiseksi tahraton vuosi elettävänään.

”Sovitaan sitten niin”, Susanna sanoi.

Aamulla Niklas heräsi yllättävän virkeänä. Hän kuunteli. Asunnossa oli hiljaista. Hän pukeutui farkkuihin ja t-paitaan ja pesi kylpyhuoneessa hampaat. Hän katsoi ovelta olohuoneeseen ja näki heidän nukkuvan. Hän meni keittiöön. Hän kattoi pöydän. Hän leikkasi leivän. Hän asetteli kaikki hedelmänsä vatiin ja yritti tehdä sen kauniisti. Hän paistoi munakkaan ja keitti kahvin. Hän kuuli Aapon ja Susannan puhuvan, muttei tiennyt, mitä he toisilleen sanoivat. Hän katseli pöytää ja tarjoilua ja mietti sitä, kunnes tunsi kaiken olevan tarpeeksi hyvin.

Hän katsoi ulos ikkunasta ja näki jonkun puistikossa taluttamassa koiraa. Koira nuuski lunta ja tempoi talutushihnaa. Se kellahti kyljelleen ja piehtaroi ohuessa hangessa, musta koira valkoista lunta vasten, ja sen omistaja antoi sen tehdä niin. Niklas katseli ulos vielä hetken, taloja ja taivasta ja mitä siellä nyt oli, vuoden ensimmäisen päivän valoa. Hän yritti olla välinpitämätön, muttei osannut.

Sitten hän meni olohuoneen ovelle ja pyysi heidät keittiöönsä, äidin ja pojan.