Jatkis: Poika, osa 4

Julkaistu verkossa torstaina 19. marraskuuta 2009 10.03

Osa 4/5

Juhani Seppänen

Suden hetki. Niklas säpsähti valveille ahdistuneesta unestaan. Samalla hän tajusi kaiken kristallinkirkkaasti. Katkeilleen unen ja edellisiltana kumottujen lasillisten vaikutukset olivat hetkessä tipotiessään.

Niklas ryntäsi makuuhuoneesta alasti kylpyhuoneeseen Marian pöydän ääreen. Siinä Maria aina aamuisin ehosti huolellisesti kasvonsa, föönasi pitkät hiuksensa – kuinka kauan siihen aina menikään – ja laittoi ylleen tilanteeseen sopivat korut. Hillittyä töihin, näyttävää juhliin. Päätoimittajan työssä oli paljon edustamista.

Marian korulipas ei ollut tutulla paikallaan meikkipöydällä peilin edessä. Niklas tonki laatikoita, peilikaappeja. Ei korun korua. Vain halpaa tingeltangelia jäljellä.

Klassinen juttu. Ne naiset olivat tehneet vanhanaikaisen. Rullanneet hänet. Ja Marian. Ja heidän yhteisen kotinsa. Tämä olisi loppu, avioliiton loppu, kaiken loppu.

Niklaksen edellisillan juhlat olivat olleet vähän tylsät. Hän oli lähtenyt aikaisin, pyydellyt emännältä anteeksi ja mumissut jotain aikaisesta duuniaamusta, ikään kuin se olisi häntä ennenkään estänyt bilettämästä myöhään yöhön, jos oli sille päälle sattunut. Ja sitä sattui usein. Liian usein.

Hän oli kotimatkallaan pysähtynyt terassille yhdelle. Jutellut niitä näitä tutun valokuvaajan kanssa. Miehet arvioivat ohikulkevia, kesänkauniita naisia. Valokuvaaja oli ehdottanut siirtymistä kapakkaan, josta tunnetusti sai kypsää naislihaa, mutta Niklasta ei huvittanut. Hän tyhjensi lasinsa ja jatkoi kotia kohti.

Kadunkulmassa seisoskeli pari iloisessa tuiterissa olevaa naista. Kun Niklas saapui heidän kohdalleen, naiset kaivelivat käsilaukkujaan, hakivat jotain.

”Hei, ei sulla olis tulta?” lyhyempi, tumma ja pitkähiuksinen noin kolmekymppinen nainen kysyi. Musta läpinäkyvä pusero, jonka läpi pitsirintsikat kuulsivat. ”Ei paha”, Niklas ajatteli.

”Totta kai”, Niklas kaivoi taskustaan tulitikkuaskin, sytytti naisen savukkeen ja otti esille mustan liskokuvioisen sikarikotelonsa.

”Hei, mitä noi on?” toinen naisista, noin nelikymppinen, tumma ja lyhyttukkainen kysyi. Mustat verkkosukat, punaiset kiiltonahka-avokkaat, joiden avoin varvasosa paljasti punaiseksi lakatut ukkovarpaan kynnet. ”Ei paha”, Niklas ajatteli jo toisen kerran lyhyen ajan kuluessa.

”Nää on suomalaisia. Pianoja, tilaan nää suoraan tehtaalta. Haluatko maistaa?” Niklas ojensi koteloa lyhyttukkaisen puoleen.

”Joo, mielelläni”, lyhyttukkainen sanoi ja hymyili tavalla, joka sai tutut ajatukset nousemaan Niklaksen mieleen.

Niklas otti itselleenkin pikkusikarin ja sytytti samasta tulitikusta, josta oli antanut naiselle tulta.

”Kiitos. Hyviä”, nainen puhalteli savua kesäiltaan, jatkoi viettelevää hymyään ja tuikkasi varoittamatta pusun Niklaksen poskelle.

”Sulle tuli nyt huulipunaa”, pitkätukkainen sanoi ja hymyili hänkin yhtä valloittavaa hymyä kuin lyhyttukkainen.

”Kyllä miehellä täytyy huulipunaa poskessa tai paidankauluksessa illan jälkeen olla”, Niklas naurahti ja iski silmää naisille.

”Mä oon Niklas”, Niklas esittäytyi ja ojensi kätensä vanhemmalle, sille lyhyttukkaiselle verkkosukkadaamille.

”Maire, tai Mari”, lyhyttukkainen sanoi ja suuteli Niklasta suulle, työnsi kielensä Niklaksen huulten välistä eikä Niklas vastustellut. Hän tunsi farkkujensa etumuksen kiristyvän mukavasti. Niklas hymyili leveästi. Niin Mairekin, tai Mari. Hänellä oli kauniin suora hammasrivistö.

Sitten Niklas kätteli nuorempaa, pitkätukkaista.

”Leena”, tämä esittäytyi ja suuteli Niklasta saman tien suulle, tunki tiukan kielenkärkensä Niklaksen suuhun. Tästä suudelmasta tuli edellistäkin pitempi. Sitten naiset ryhtyivät suutelemaan toisiaan kiihkeästi, kiihkeämmin kuin Niklasta.

”Tuu mukaan Niklas”, Maire tai Mari vinkkasi. Ja niin kaikkien kielet lipoivat Niklaksen suussa.

Niklaksella seisoi. Kolmen kimppa? Ei niitä turhan usein ollut tarjolla.

”Tuutteks mun luokse lasillisille?” Niklas kysyi kielareiden jälkeen. ”Asun tuossa korttelin päässä”, ja viittoili katua ylöspäin. ”Mulla on avattu valkkari jääkaapissa, jos kelpaa.”

”Joo, mielellään”, Maire, tai Mari, vastasi. Vaikutti, että hän oli se joka päätti.

”Totta kai”, Leena säesti. ”Kylmä valkkari maistuu aina.”

”Hyvä”, Niklas sanoi ja läksi kävelemään katua ylös daamit käsikoukussaan. Leena horjahteli vähän. Mairen, tai Marin, punaisissa avokkaissa oli korkeat kiilakorot. ”No, kaikkea ei voi saada”, Niklas hykerteli ajatukselleen. Hän rakasti stilettokorkoja. Mutta kohta hän saisi kahta. Edellisestä  kimppakivakerrasta oli vuosia.

He istuivat Niklaksen ja Marian keittiönpöydän ääressä. Niklas oli asettanut pöydälle korkeajalkaiset valkoviinilasit. Kaatoi ensin naisille, sitten itselleen. Pulloon jäi vielä. Kaadettuaan naisille Niklas suuteli näitä. Ensin Mairea, tai Maria. Sitten Leenaa. Sitten he suutelivat kolmistaan, skoolasivat ja kävivät taas istumaan pöydän ääreen. Leena istui Niklasta vastapäätä. Maire, tai Mari, heidän välissään päädyssä.

Niklas kumartui ja tarttui Mairen verkkosukan verhoamaan vasempaan sääreen ja nosti sen pöydälle eteensä. Nainen ei vastustellut. Hän otti Mairen punaisen kiiltonahkaisen kiilakorkoavokkaan naisen jalasta ja nuuhkaisi kengän sisuksen vienon jalkahien kiihottavaa tuoksua.

”Ihanaa”, Niklas sanoi, asetti kengän pöydälle ja alkoi imeä Mairen kirkkaanpunaisiksi lakattuja varpaita sukan kudoksen läpi. Nainen kiherteli. Niklaksella seisoi kovaa. Niklas nousi pystyyn ja alkoi napittaa farkkujaan auki.

”Ssh, ei vielä”, Maire rauhoitteli ja asetti vasemman kätensä Niklaksen farkkujen etumukselle. ”Ei meillä ole kiire”, hän jatkoi ja iski silmää Niklakselle ja loi katseensa pullottaviin housuihin.

”Ei meillä ole mihinkään kiire”, Niklas myönteli, vaikka olisi ollut heti valmis tositoimiin. ”Voitais polttaa vielä yhdet”, hän ehdotti. ”Valitettavasti sisällä ei saa polttaa. Vaimo ei tykkää. Pitää mennä siivouspartsille.”

Kaikki nousivat, ottivat lasinsa ja tupakkansa ja siirtyivät tummenevaan elokuun iltaan. Parvekkeella he jatkoivat juomista, polttamista ja suutelemista kaikissa mahdollisissa asetelmissa, mihin kolme huuliparia ja kieltä kykenivät.

Naisten paperiset savukkeet paloivat nopeasti loppuun. Niklaksen pikkusikari oli vasta puolivälissä. Naiset siirtyivät sisään.

”Hei, mä poltan tän loppuun”, Niklas huuteli naisten perään. Hän nojaili parvekkeen kaiteeseen sikaristaan poskareita vedellen, alas pihalle katsellen ja tulevasta pahaa aavistamatta nautiskellen. Tästä voisi kerskua Joelille, vaikkei ollakaan viime aikoina nähty.

Kun Niklas palasi asuntoon, ei naisia näkynyt missään. Ei Leenaa. Ei Mairea, tai Maria. Niklas etsi kaikki huoneet, sytytti valot jopa lastenhuoneeseen, huuteli naisia kaikilla kolmella nimellä, katsoi jopa vaatekomerot siltä varalta, että olisivat saaneet päähänsä mukahauskan kepposen. Eivät ne olleet aviovuoteenkaan alla piilossa.

Klassinen juttu. Niklas oli rullattu. Hän ei vain aluksi tajunnut sitä. Harmitteli vain oharia, jonka naiset olivat hänelle järjestäneet. Puoliksi juodut viinilasit seisoivat yhä keittiönpöydällä. Kahden lasin reunassa näkyi huulipunaa.

Niklas heittäytyi pitkälleen sängylle, aviovuoteeseen, avasi housunsa, laski alushousujen kuminauhaa ja veti käteensä ajatellen Mairea ja Leenaa ja sitä, mitä tapahtuman piti. Sitten hän nukahti hetkeksi armahtavaan uneen.

Herättyään Niklas ei kyennyt enää nukkumaan. Ei edes yrittänyt. Kauhu ja pelko jyrsivät hänen jokaista hermosoluaan. Maria ja tytöt tulisivat illalla maalta. Mitä hän kertoisi? Kaiken. Ja missä vaiheessa Maria huomaisi varkauden. Jo illalla? Vai aamulla sonnustautuessaan työpäivään? Nyt piti yrittää pitää pää kylmänä. Miettiä. Hän kävi vielä kerran läpi kaikki kylpyhuoneen peilikaapit ja vetolaatikot. Hiusharjoja, papiljotteja, meikkejä, hiussolkia, fööni, halpoja koruja, tyttöjen koruja.

Kaikki Tillanderilla teetetyt tipotiessään. Kihlasormus, vihkisormus, tyttöjen syntymän vuoksi ostetut, toinen toisensa viereen disainatut. Lisäksi muutama kaulaketju ja korvarenkaat, joita Niklas oli vauraimpina vuosinaan ostanut Marialle syntymä- tai hääpäivälahjaksi. Hän tutki Marian työpöydän. Jospa korulipas olisi siellä. Ei ollut.

Hän palasi keittiöön ja näki taas viinilasit. Huulipunaa reunalla. Niissähän täytyi olla Leenan ja Mairen, tai Marin, sormenjäljet! Jos ne olivat ammattilaisia, poliisilla saattoi olla niiden sormenjäljet arkistossaan. Niklas tunsi itsensä salapoliisiksi. Se helpotti oloa vain hetkeksi.

Hän kaatoi lopun viinin omaan lasiinsa ja kulautti. Ahdisti. Viini helpotti. Kirkasti ajatuksia. Niin Niklas kuvitteli.

Hän piilotti viinilasit urheiluvälinekaappinsa perälle hielle haisevien lenkkitossujen taakse. Sinne ei kukaan menisi tonkimaan. Niklaksen sormenjäljistä ei ollut väliä, olihan hän joka tapauksessa koskenut laseihin.

Poliisi. Tästä pitää tehdä rikosilmoitus. Olihan heillä kotivakuutus, ja Niklaksella ostamiensa korujen kuitit tallella. Mutta rikosilmoitusta ei voi tehdä ilman, että tietää, mitä on viety.

Ei Niklas kaikkia Marian koruja muistanut. Joitain tämä oli perinyt tai saanut isältään, kun oli vihdoin tämän aikuisena löytänyt.

Niklas päätti soittaa poliisille. Ei 112:een sentään. Päivystysnumerossa vastasi väsyneen mutta ymmärtäväisen oloinen miesääni sen jälkeen, kun nauhalta oli kuulunut, että kaikki puhelut nauhoitetaan.

Niklas esittäytyi. Kertoi tarinan niin kuin se oli, kysyi onko tällaisia tapauksia sattunut samoilla kulmilla aiemmin. Kyllä, kyllä ne suomalaisia olivat. Ihan siistejä, vaikka olivatkin hiprakassa. Kertoivat etunimensä, mistä olivat kotoisin. Molemmat Oulusta, missä toinen yhä asuu. Toinen Helsingissä, sanoi olevansa kuvataiteilija, Niklas kuuli äänensä vastailevan päivystäjän kysymyksiin.

”Kuulostaa lähinnä ’tilaisuus tekee varkaan’ -jutulta, jos olivat kerran päissäänkin. Ammattilaisten strategia on toki sama, mutta ne valitsevat saalistuspaikkansa toisin. Onhan teillä kotivakuutus? Ja mielellään kuitit varastetusta omaisuudesta?”

”On, on”, Niklas myötäili. ”Mutta kun en tiedä, mitä on viety. Jos jotain on. Ja rikosilmoitusta voi tuskin tehdä tietämättä, mitä täsmällisesti on viety.”

”Niinpä”, poliisipäivystäjä virkkoi kaiken nähneen ja kuulleen äänellä.

”Ja sitten tämä täytyy käydä vaimon kanssa läpi”, Niklas mateli.

”Niinpä.”

”Kiitos avusta.”

”Kaikin mokomin.”

Kukkamaljakko viuhui keittiön ilmassa. Niklas yritti väistää, muttei täysin ehtinyt. Maljakko hajosi säpäleiksi Niklaksen vasempaan silmäkulmaan. Maailma muuttui punaiseksi.

”Ja sä siivoat ton sotkun retale”, Maria kiljui äänellä, joka leikkasi läpi paksuimmankin betoniseinän. Lapset juoksivat keittiöön.

”Isi, miksi sun naama on ihan veressä?”

Ninan ääni. Naomi itki. Niklas pyyhkäisi kosteaa silmäkulmaansa. Käsi oli veren tahrima.

”Tytöt, nyt heti omaan huoneeseen. Äiti ja isä keskustelevat”, Maria yritti tavoitella rauhallista äänensävyä.

”Isi, mihin sä oot lyönyt pääsi? Ja miksi lattialla on lasinsirpaleita?” Nyt Naomin ääni.

”Naomi ja Nina. Nyt heti omaan huoneeseen! Eikö sana kuulu?” Marian ääni alkoi taas kohota. Keittiön ovi kolahti vaisusti kiinni.

”Käy tikkauttamassa naamasi ja sitten puhutaan. Etkä käy paluumatkalla Pataässässä.”

”Mariassako pitäisi käydä?”

”Nikke, nyt ei ole aika olla nokkela. Käyt Lääkärikeskuksessa. Ja sitten teet rikosilmoituksen niistä koruista. Voit tehdä myös musta samalla. Tunnustan kaiken. Sitten tulet kotiin ja pannaan tämä avioliitto pakettiin kuin sun otsas.”

Niklaksen ja Marian suhde oli alkanut kukkamaljakosta, jonka Maria oli ensitreffeillä ravintolassa heittänyt kohti Niklasta. Osumatta. Kukkamaljakkoon avioliitoksi muuttunut suhde myös loppui. Nyt Maria osui. Kukkamaljakolla, jonka Maria oli Niklakselle suhteen yksivuotispäivälahjaksi ostanut. Molemmat olivat naureskelleet ensitapaamista, juoneet lasit samppanjaa ja rakastelleet. Ja siitä syntyi Naomi.

Hölmö nimi Niklaksen mielestä. Naomi Campbell.

”Globaalissa maailmassa on hyvä olla nimi, joka ääntyy samalla tavalla kaikilla kielillä”, Maria oli argumentoinut.

Globaali maailma, kehäilmaus, Niklas ajatteli, mutta tajusi pysyä hiljaa. Tällaisissa asioissa ei kannattanut vinoilla Marialle.

”Aikamoinen vekki. Kolme tai neljä tikkiä täytyy laittaa”, päivystävän naislääkärin ääni. Ei kaunis, Niklas ehti havaita, ennen kuin hänen kasvoilleen laskettiin vihreä reikäliina.

”Siihen liinaan ei saa sitten koskea. Se on steriili. Puudutan ensin. Se tekee vähän kipeää, mutta sitten ei satu”, naislääkärin ääni kuulosti turvalliselta. Äidilliseltä, vaikka nainen oli ainakin kymmenen vuotta Niklasta nuorempi. Niklas ynisi jotain epämääräistä kuitukankaisen liinan alta.

”Mites toi on syntynyt? Jotain terävää?”

”Avioriita”, Niklas mumisi leikkausliinaan.

”Aha. Onko tällaista sattunut ennenkin?” lääkäri uteli.

Jo toinen kerta, kun Marian tapaaminen oli johtanut sairaalaan ja lekureiden käsiin. Silloin edellisellä kerralla, pian kymmenen vuotta sitten, se oli tosin ollut mies. Se kummallinen hiippari, joka oli häiriköinyt Mariaa, ja Niklas oli tullut ritarillisesti auttamaan. Kaveri olikin joku ihme karatetaituri ja potkinut Niklaksen sairaalakuntoon.

Silloin Niklas oli herännyt sairaalassa. Joku oli kohentanut hänen tyynyään. Joka paikkaa oli särkenyt. Päätä erityisesti. Oikeassa kämmenselässä oli jotain, joka kirveli. Pöydällä seisoi nokkamuki, joka toi ikävästi mieleen äidin viimeiset päivät. Niklas nosti kipeää kättään. Tippaletku jatkui ylös pulloon, joka roikkui alassuin telineessään. Kirkkaan nesteen läpi kulki tasaisin välein kuplia ylöspäin. Tip tip, ravintoliuos valui Niklaksen suoneen.

”Tolla pärställä sä et paljon daameja pokaile”, Joelin ääni sanoi. ”Olivat löytäneet mun käyntikortin sun taskusta. Soittivat. Mitä sä oot mokaillut?”

Niklas oli sammahtanut uudelleen.

Hän oli nähnyt unta. Hän ja Joel juoksemassa haaveineen perhosten perässä kesäisellä niityllä. Haaveineen. Joel. Täydellinen perhe. Isä ja kaikki. Joelin isä oli lääkäri. Ja ammattitason perhoskuvaaja. Oli saanut Joelin innostumaan perhosista. Ja sitten Niklaksenkin. Ehkä hän ajatteli, silloin, että perhosten hauraiden siipien kautta hän saisi samanlaisen malliperheen kuin Joelilla. Isä lääkäri. Ja Joelistakin tuli lääkäri, psykiatri. Ja sitten Iltiksen kolumnisti. Jonkinlainen puolijulkkis, joka sai naamansa naistenlehtiin silloin tällöin. Siihenkin, mihin Maria pian siirtyisi.

Niklas istui jättimäisen perhosen selässä Koivukylän yllä. Alhaalla näkyi Susannan ja Aapon kotitalo. Perhonen laskeutui alemmas. Susanna ja Aapo, Aapo ja Susanna, vain Aapo leikkimässä pihalla hiekkalaatikolla. ”Aapo”, Niklas yrittää huutaa mutta ääni jää kiinni kurkunpäähän. Mykkä.
Joel oli ravistanut Niklaksen hereille.

”Mitä ihmeen Aapoa sä täällä huutelet?” Joelin ääni uudelleen.

”Tuku tuku lampaitani”, Niklas oli alkanut laulaa.

”Man, you’re high”, Joel oli nauranut. ”Ne on noi kipulääkkeet. Opioidit tekee tollasta. Ota ilo irti, kun kerrankin saat kunnon kamaa eikä mitään kaljanlitkua. Ja ihan ilmaiseksi. Olethan tosin sen veroissa maksanut. Sitä paitsi sulla on vieras. Mä lähden nyt. Soitellaan, kun pääset himaan. Mennään vaikka kaljalle.”

Maria oli kumartunut vuoteen äärelle ja suudellut Niklasta otsalle.

”Voi pieni urhea ritarini Nikke”, Maria oli leperrellyt. Suudellut Niklasta suulle, silittänyt kämmenselän ihoa kohdasta, jonka tippaletkun kanyyli oli puhkaissut. ”Olit kyllä eilen aika paljon paremman näköinen. Onneksi se Hesarin jakaja sai sen hyyppärin tuntomerkit. Poliisin vanha tuttu, niin kuin me lehdissä sanotaan. Ne kyseli multakin. Kertoi, että tämmöinen mies on tänne tuotu.”

”Niklas, menetkö kanssani naimisiin. Oot paras. Kukaan ei ole koskaan aikaisemmin saanut mua laukeamaan kolmesti. Kyllä sä tosta toivut, ja sitten on vuorossa neljä tai viisi”, Maria oli iskenyt silmää.

”Tuku tuku lampaitani”, Niklas oli vastannut ja vaipunut taas kipulääkepilveensä. Muistanut juuri ja juuri Joelin kommentin halvasta tripistä.

Siitä se oli alkanut, suhde. Ja sitten avioliitto. Ja pian Naomi. Ja sitten Nina. Ehkä Niklaksen hellyttävä ritarillisuus oli herättänyt Marian pehmeimmät tunteet. Muuten se oli kova nainen. Menestyjä. Sellainen, joita työelämässä vilisi yhä enemmän.

”Mites siellä liinan alla menee?” lääkärikeskuksen nais¬lekuri kyseli avustavan sairaanhoitajan kanssa käymänsä keskustelun sekaan.

Niklas tunsi, kuinka neula lävisti hänen ihonsa, lanka juoksi reiän läpi. Vain kipu puuttui.

”Ihan OK.”

”Kannattaa tehdä rikosilmoitus, vaikkei asia minulle sinällään kuulu. Perheväkivalta toistuu. Aina. Ei se koskaan yhteen jää, ellei uhri pane sille itse pistettä. Ja perheväkivallan kohteeksi joutuneille miehille on nykyään saatavissa vertaistukiryhmän apua. Se on miehelle vielä kovempi paikka kuin naiselle. Onhan sulla jäykkäkouristusrokotus voimassa? Kymmenen vuotta. Voidaan antaa varmuuden vuoksi, jos et muista, milloin olet viimeksi saanut. Suihkussa voit käydä huomisesta alkaen, mutta uida tai saunoa ei saa ennen kuin tikit on poissa. Viikon päästä. Voit tulla tänne tai käydä terkkarissa. Kysyttävää?” Naislääkäri heitti kumihanskansa roskiin ja poistui toimenpidehuoneesta Niklaksen vastausta odottamatta.

Niklas otti taksin kotiin. Maria saisi maksaa. Ei hän halunnut poliisiasemalle mennä. Koruista pitäisi olla tietenkin lista. Vihkisormus, kihlasormus, lasten syntymän kunniaksi ostetut. Ne vihloivat enemmän. Enemmän kuin Marian ääni silloin, kun se tajusi korujen kadonneen.

Niklaksen oli ollut pakko kertoa totuus. Kutakuinkin sellaisena kuin se oli. Yhteissuudelmista ja varpaiden imeskelystä hän ei viitsinyt.

”Ja mitä tautejakin ne huorat on tänne tuonut. Hoidat kaikki lakanat pesuun ja heti”, Maria kiljui.

”Mutta kun mitään ei tapahtunut. Vannon.”

”Tää on kuule tuhkamuna silti nyt loppu. Slut. Finito. Tuliko selväksi? Ensi yön nukut hotellissa. Pakkaat kamasi ja hankit kämpän allesi. That’s it. Bye!”

Niklas lähti kävelemään keskustaa kohden. Poikkesi baarissa, tilasi olutta ja Fernettiä yhtä aikaa, mitä ei ollut koskaan ennen tehnyt. Hän silmäili otsikot iltapäivälehdistä, joita ravintola oli asiakkaiden istuskelun pitkittämiseksi hankkinut. Jonkun julkkiksen poika oli kuollut. Jäänyt mopolla junan alle tasoylikäytävällä. Niklas katseli julkkisisän murtuneita kasvoja, vaikka kuva olikin varmaan jostain arkistosta. Niklas tuijotti näyttelijäisän silmiin ja rupesi itkemään.

”Minä tiedän miltä sinusta tuntuu. Minäkin olen menettänyt poikani, tosin ennen kuin hän edes oli minun.” Niklas oli jo kaivamassa kännykkäänsä ja näppäilemässä 118:aa kysyäkseen näyttelijän numeroa, kunnes onnekseen tajusi, ettei juuri lapsensa menettänyt isä välttämättä halunnut kuunnella jonkun kännipään kapakkavuodatuksia.

”Joo, kiitos samanlaiset”, Niklas sanoi tomeralle tarjoilijalle, joka poimi tarjottimelle tyhjentyneitä laseja kysyvä ilme kasvoillaan.

”Kiitos. Kaikki hyvin?” tarjoilija kysyi Niklakselta.

”Liikutuin. Minäkin olen isä”, Niklas sanoi ja näytti artikkelia.

Tarjoilija vilkaisi lehteä.

”Olisi tuokin viettänyt vähän enemmän aikaansa kotona poikansa kanssa kuin täällä fanittajineen kaljatuopin ääressä. Paha itkeä nyt. Ja osti pojalle mopon jo 13-vuotiaana! Paikkaili varmaan huonoa omaatuntoaan. Ja sai taas olla rauhassa täällä dokaamassa. Sitä ennen vaimo aina lähetti pojan tänne hakemaan isäänsä kotiin. Kyllä se oli noloa.”

Niklas katseli naista hämmentyneenä. Mikä hirviö. Olivatko vuodet tarjoilijana kovettaneet tämän sielun? Eikö sillä itsellään ollut lapsia? Oliko Niklaksella? Olivatko edes tytöt hänen? Molemmilla Marian ulkonäkö ja persoonallisuus.

Niklas kuului kodissaan vähemmistöön. Siitä päivästä, kun Naomi kannettiin synnytyssairaalan perhehuoneesta bemarin turvaistuimeen. Niklas ajoi koko matkan kolmeakymppiä. Kertoi nukkuvalle nyytille, missä päin Helsinkiä milloinkin mentiin. ”Tämä on Hämeentie ja tuossa Hakaniemen tori ja tämä on Pitkäsilta, joka ennen yhdisti tai erotti työläisten ja porvariston Helsingit ja pian käännytään kohti Kruununhakaa, kotia. Monet sanovat sitä virheellisesti Kruunuhaaksi.” Maria oli kuunnellut takapenkillä hermostunutta sanatulvaa eikä ollut, kerrankin, keskeyttänyt.

Arki iski nopeasti, niin kuin kahden työtätekevän vanhemman taloudessa väistämättä käy. Työn ja perhe-elämän yhteensovittaminen oli tuolloin seminaarien yleisin aihe. Otsikoinnin järjestys kertoi kaiken, sen Niklas oivalsi jo ensimmäisessä puuduttavassa tilaisuudessa, jossa joku työterveyslääkäri-kirjailija höpisi käsittämättömyyksiään. Vauvan synnyttyä Maria menetti sukupuolisen halunsa. Mikään hetki ei ollut koskaan sopiva, vaikka kakara olisi ollut kuinka umpiunessa pinnasängyssään, joka oli vuorattu niin, ettei lapsi jäisi laitoihin jumiin ja tukehtuisi. Tuoreet vanhemmat. Säälittävää näin jälkikäteen.

Niklas alkoi käydä vieraissa. Soitteli ensin ex-hoidot ja pian alkoi uusiakin ilmaantua.

Tarjoilija ilmestyi taas. Lasit olivat tyhjenneet nopeasti.

”Samanlaiset?”

”Tuoppi riittää. Onko teillä nettiyhteys?”

”Eteisessä. Tunnus on xyjk.”

Niklas odotti tuoppinsa tuloon ja siirtyi sen kanssa eteiseen. Naputteli tunnuksen ja googlen. ”Susanna”. ”Over 30 billion entries. Specify your search.” Mikä sen sukunimi nyt taas olikaan? Tiskipöytä tulee jostain syystä mieleen. Ja riita, jota Marian kanssa sen hinnasta remontin yhteydessä käytiin. Piti olla parasta, laatua, niin Maria taas kerran perusteli rahanmenon. Tietenkin joku saksalainen. Poggenpohl? Ei. Franke! Se se oli. ”Susanna Franke” avasi pornosivuston, jossa tämä Susanna F. esitteli meloninkokoisia hinkkejään. Susannalla oli kauniimmat. Ja Marialla, vaikka imetys vähän vaikuttikin. Niklas tajusi, ettei saisi enää koskaan hyväillä Marian rintoja.

Uskaltaisiko, Niklas empi. Onkohan Aapostakin tullut nisti niin kuin äidistään Susannasta? Yksinhuoltajaäidin pojalla on hankalampaa. Vai onkohan se bemari-mies vielä kuvioissa? Mika vai Mikko vai mikä sen nimi nyt olikaan.

Aapo skeittaamassa jointti huulessa tai crackistä  sekaisin. Toisaalta, eivät Susannan hairahdukset kovin pahoilta kuulostaneet. Käynyt ehkä rattiin varomattomasti krapulassa, pössytellyt kavereiden kanssa pilveä. Mutta sairaanhoitajalle tuollainen saattoi olla raskauttavampaa. Niklas ei tiennyt.

Mutta ei Aapo Aaposeni. Se on kunnon poika. Isänkin geenejä vaikkei kasvatusta.

Sitten Niklas muisti viime vuosina riistäytyneen juomisensa. Pilveäkin oli tullut poltettua, ja vedettyä pari viivaa kokkelia. Mainosmaailmassa se oli enemmänkin sääntö kuin poikkeus.

"A-a-p-o  F-r-a-n-k-e", Niklas napsutteli hellin sormin, kuin varoen, näppäimille. Häntä pelotti.

Tähän samaan Susannan ja Aapon jäljitys oli jäänyt kymmenen vuotta sitten, vaikka Maria oli auttanutkin siihen asti, kunnes heistä tuli pari. Pelkoonko se loppui? Mitä hän oikein pelkäsi? Väkivaltaa? Isyyttä?

Niklas melkein toivoi, ettei haku tuottaisi mitään. Ei hän niin toivonut. Häntä vain jännitti. Mitä, jos sieltä hyppää esiin hänen näköisensä nuoren miehen kuva?

Minkä ikäinen Aapo nyt on? Hetkinen. Avioliitto 11 vuotta, Aapo kaksi silloin Vantaalla.

Kolmetoista tai neljätoista. Murrosikäinen. Äänenmurros? Versooko karva jo peniksen tyvessä?

Niklakselle murrosikä, tai oikeastaan sen viipyminen, oli elämän pahin painajainen. Ei edes vihamiehelle sellaista. Joka aamu hän katsoi pyjamahousuihinsa. Ei vieläkään karvan karvaa. Niklas oli varma, että hänen tarpeensa osoittaa kyvykkyytensä mahdollisimman monen naisen kanssa sängyssä johtui tästä traumasta.

Voi ihmisellä pahempiakin olla. Lapsi, poika, jota ei ole tavannut kuin kerran. Silloin, kun Niklas nosti Aapon aidanreunan yli lampaita katselemaan.

”Tuku tuku lampaitani”, alkoi Niklas laulaa ravintolan eteisessä.

”Eiköhän riitä tältä päivältä”, laulun paikalle houkuttelema tarjoilija uhkaili.

”Olen ainoa asiakas. Ketä tää häiritsee, jos jotain lapsuuden kehtolaulua…?”

”Minua.”

”Ok. Juon tän ja lähden. Saanko laskun.”

Vihdoin Niklas painoi entteriä. Ensimmäinen tärppi oli skeittauskisat Helsingissä Eltsun rampilla.

Aapo Franke oli sijoittunut poikien alle 14-vuotiaiden sarjassa kolmanneksi freessä. Ylpeys läikähti Niklaksen rintakehässä. Poikani on huippu-urheilija. Netissä ja kaikkea. Mutta ei seuraa, jonka kautta tavoitella poikaa. Onkohan olemassa joku Skeittausliitto? Tuskin, nehän vaan väsäilivät yhdessä ilman aikuisten tylsistyttävää ja tuloksia vaativaa läsnäoloa. Niklas ei ollut koskaan ollut kummoinen urheilija. Susannan geenit? Ainakin sen kroppa oli timmi.

Ainoa konkretia oli Eltsun ramppi. Urheilukentän ja moukaripörssin vieressä, bensistä vastapäätä. Sinne, mutta ei nyt, känni hyvällä alulla.

Niklas käveli lähikauppaan, osti mäyräkoirallisen olutta ja jatkoi matkaansa matkustajakotiin.

”Eikö ole muita tavaroita?” respan nainen kysyi ja viittasi mäyräkoiran suuntaan.

”Vaimo heitti pihalle”, Niklas vastasi.

”Ok. Huone 12, käytävän perällä vasemmalla”, nainen ojensi vanhanaikaista avainta. ”Ja naisia ei saa tuoda. Siis yön yli. Ja jos tuo, sakkomaksu on viisikymmentä euroa”, nainen sanoi ja iski silmää.

”Kiitos.”

”Nainen, no se nyt tähän vielä tarvittaisiin”, Niklas tuumi, kömpi huoneeseen ja avasi ensimmäisen oluen. Kuudennen tai seitsemännen kohdalla naapurihuoneesta alkoi kuulua huohotusta, ähinää, kirkunaa. Kuin joku olisi teurastanut porsasta. ”Nyt, nyt”, miehen ääni huohotti.

Ämmä karjui kuin emakko juuri sillä tavalla, että kuka tahansa tajusi, että se feikkasi.

Niklas veti peiton korvilleen ja nukahti armahtavaan uneen.

Huomenna hän menisi Eltsun skeittirampeille. Se ei ollut kaukana Torkkelinmäeltä, äidin kylmäksi jääneestä kodista. Nyt sille olisi käyttöä.

Torkkelinkatu oli mainosmiehelle aika apea osoite. Mutsin kämppä haisi ruumiille, vanhalle virtsalle, ruuantähteille, viemärille. Niklas päätti rempauttaa kämpän ennen kuin astuisi sinne uudelleen. Joelin isällä oli tyhjä yksiö Töölössä, lähempänä keskustaa. Niklas saisi asua siellä siihen asti, kun remppa olisi valmis. Yhtiövastike vain vuokrana. Ihana Joel.

Vanhan kodin masentavuuden jälkeen Niklas vaelsi ohi Linnanmäen ja rautatiekiskojen alta Eltsuun. Skeittirampilla oli kymmeniä poikia löysissä t-paidoissaan, housuissa, jotka roikkuvat niin että persvako näkyi puoleenväliin, ja tossuissa, joiden nauhat retkottivat auki. Taitavia kavereita, ihan uskomattomia temppuja ne tekivät kolisevilla laudoillaan. Niklas olisi varmasti kaatunut ja lyönyt päänsä asfalttiin, jos olisi edes astunut laudan päälle. Hän oli jo saanut tarpeekseen sairaaloista.

Niklas tarkkaili univormumaisen samalla tavalla pukeutuneita nuoria miehiä, jotka läimäyttelivät toinen toistaan kämmeniin jonkun onnistuneen tempun jälkeen.

Kukaan ei muistuttanut Aapoa. Tai Niklasta. Näyttäisikö Aapo tänään enemmän sen lammaskarsinan reunan ylinostetulta pikku-pojalta vai Niklakselta? Vai Niklaksen kuvalta äidin lipaston päällä? Neljätoista. Ei oikein lapsi enää, ei missään tapauksessa aikuinen. ”Onkohan se jo saanut?” Niklas tuli ajatelleeksi. Kyllä monet tuossa iässä.

Itse hän oli menettänyt poikuutensa vasta abivuonna. 18-vuotiaana. Kenellekään hän ei kehdannut tätä paljastaa. Liian paha.

Remonttiporukka sai hommat valmiiksi kahdessa kuukaudessa. Kaksio, pintaremppa paitsi kylppäri ja keittiö. Niklas ei jaksanut niuhottaa pikkumokista vaan maksoi työn käteisellä saman tien. Pimeänä. Joelin faijan tyhjän kämpän patjalle ja makuupussiin hän ei ollut edes yrittänyt roudata ketään.

Nyt ei vaan huvittanut. Mitä jos lopettaisi dokaamisen. Mitä jos lopettaisi pikkusikarit. Joelin isän kämpässä molempiin oli tullut paussi, eikä vieroitusoireita ilmaantunut.

Niklas astui ulos uudesta kodistaan, laskeutui ohi Linnanmäen härveleiden, junanradan ali ja jatkoi oikealle Vauhtitietä, jossa joskus ennen Niklaksen elämää järjestettiin Eläintarhan ajoja. Hän astui Eläintarhan urheilukentän keltaisesta portista sisään, käveli pitkin tartania ja toisen päädyn portista ulos kohti moukaripörssiä. Ja erityisesti skeittiramppeja.

Siellä, muiden joukossa, oli poika, joka näytti samalta kuin Niklas rippikuvassa.

Tarinan lopettaa Riku Korhonen. Lue viides osa täältä.