Jatkis: Poika, osa 3

Julkaistu verkossa torstaina 12. marraskuuta 2009 10.09

Osa 3/5

Kauko Röyhkä

Illalla kotona Niklas istui kangaspäällysteisellä sohvalla, joka oli painunut kuopalle muutamista riehakkaammista rakasteluista. Hän yritti keskittyä eläkevakuutusyhtiön projektiin, mutta se oli vaikeaa, koska Aapo oli koko ajan hänen mielessään. Niklas hylkäsi aikaisemman luonnoksensa ja keskittyi poikaan. Hän piirsi vaaleakiharaiselle pojalle muistikuvasta Aapon kasvot. Niistä ei tullut aivan näköiset, oikeastaan ne muistuttivat enemmän häntä itseään siinä lapsuuden valokuvassa. Häntä yhtä paljon kuin Aapoa.

Hänen poikansa asui huumeäidin kanssa slummitalossa. Tulisiko Aaposta isompana narkkari ja pikkurikollinen? Ehkä hän aloittaisi imppaamalla liimaa ja siirtyisi sitten alkoholiin ja kunnon huumeisiin. Tietysti kaikki riippui Susannasta. Eläintilalla tämä oli vaikuttanut melko topakalta äidiltä. Mutta pärjäisikö hän yksin Aapon kanssa? Koivukylä ei ollut hyvä kasvuympäristö. Ja pystyisikö Susanna pitämään itsensä raittiina, jos hän oli aiemmin sortunut rattijuoppouteen ja huumeisiin? Huumausainerikos saattoi tietysti tarkoittaa pilvenpössyttelyäkin, mutta eikö sellaisesta saanut nykyisin pelkät sakot? Ehkä Susanna oli myynyt huumeita tai yrittänyt salakuljettaa niitä ulkomailta. Ehkä bemari-Mikko oli huumeliigan pomo ja Susanna hänen alaisensa ja rakastajattarensa.

”Haluanko sekaantua tällaiseen?” Niklas kysyi itseltään. Hänen poikamiesboksinsa oli alkanut tuntua tunkkaiselta. Erityisesti sensuelli Roy Stuartin juliste kengännauhoja sitovasta naisesta, jonka vasen rinta oli juuri pullahtamassa ulos huolettomasti napitetun paidan kauluksesta, tympi häntä nyt. Runkkarit laittoivat seinilleen tuollaisia julisteita. Hienostuneet runkkarit, joille eivät kelvanneet tavallisemmat seksikuvat. Hän oli avannut keittokomeron ikkunan. Ulkoa kuului ambulanssin ulvonta.

”Kaupungissa tapahtuu koko ajan, joku saa puukosta, joku juo aivonsa pihalle”, Niklas ajatteli. Hän oli ehkä tullut siittäneeksi pojan, joka eli omaa elämäänsä tietämättä mitään oikeasta isästään. Hänestä kasvaisi kovaosainen lapsi, jolle ei ollut jaettu hyviä kortteja, joilla olisi pärjännyt elämän pokeripelissä.

”Mutta kuuluuko se minulle?” Niklaksella oli joskus tapana painottaa ajatuksiaan lausumalla ne ääneen.

”Minä elän omaa elämääni, ajan polkupyörällä ympäri Helsinkiä, teen melko hyväpalkkaista mutta vähän tylsää duuniani, ja toivon joskus löytäväni Roy Stuartin taidepornojulisteessa esiintyvän naisen, jossa on hienostunutta sensuellisuutta. Olen yksinäinen ja melko tyhjänpäiväinen ihminen. Jos jään auton alle tai joku puukottaa minut kuoliaaksi, niin kovin moni ei jää suremaan. Jos minulla olisi poika, niin...”

Hän meni keittiöön ottamaan kaapista pullon Johnny Walker Black Labelia. Hän ei yleensä juonut väkeviä eikä kovin paljon miedompiakaan alkoholijuomia, mutta nyt, kun ikkuna oli auki ja ulkoa kuului kaupungin öinen jyminä, hän tunsi pientä melankoliaa, johon lasillinen viskiä sopi. Hänellä oli jäitäkin. Jäärasian kaivaminen pakastinlokerosta ja kuutioiden irrottaminen keittiöveitsellä oli sen verran ronkelia touhua, että runollinen fiilis uhkasi häipyä. Mutta pian hän istui taas sohvalla lasi kädessään ja ajatteli ääneen.

”Jos minulla olisi poika, puhuisin sille hyvistä asioista. Ostaisin tänne lastenelokuvia ja leluja. Myisin kuntopyörän pois, niin että makuuhuoneeseen mahtuisi ihan hyvin lapsen sänkykin.”

Puhelin soi. Se oli Maria, miksi se soitti keskellä yötä?

”Sori että mä soitan näin myöhään, mutta sähän asut ihan tässä lähellä. Mulla on tilanne päällä. Mä tein sulle palveluksen ja pyytäisin nyt vastapalvelusta.”

Maria kertoi tyypistä, joka oli seurannut häntä koko päivän. Itse asiassa se oli seurannut häntä jo kolme vuotta. Välillä se oli kadonnut kuukausiksi mutta sitten ilmestynyt taas. Yleensä Maria oli nähnyt sitä päiväsaikaan tai alkuillasta, mutta nyt se odotti kadulla. Se oli seissyt siellä jo monta tuntia. Ei, tyyppi ei ollut koskaan yrittänyt puhua hänelle. Se oli lähtenyt heti litomaan, jos Maria oli yrittänyt lähestyä sitä. Joskus oli tullut puhelinsoittoja, jotka olivat ilmeisesti siltä, se oli ollut vain hiljaa toisessa päässä, ei huohottanut tai mitään. Se oli pienikokoinen heppu, ehkä kolmikymppinen. Nyt sillä oli yllään harmaa kangaspusakka.

”Sähän oot isokokoinen mies. Sä voisit vähän säikäyttää sitä.”

”Mikset soita poliisille?”

”Ai sä et haluu tulla.”

”Voin mä tulla, mutta eikö tää ole enemmän poliisiasia.”

”Millä mä todistan niille, etten mä itse ole hullu? Jos jeparit ajaa tohon kadulle, tyyppi todennäköisesti vain kävelee veke. Eihän ne voi pidättää sitä mistään.”

Maria asui Katajanokan entisen vankilan vieressä lähellä Niklaksen duunipaikkaa. Mutta sen Niklas sai tietää vasta nyt. Muutama kuukausi sitten, kun he olivat tavanneet yökerhossa, he olivat päätyneet Niklaksen asuntoon. Maria ei silloin halunnut kertoa, missä asui, eikä Niklas alkanut kysellä. Komeavartisen tytön saaminen omille kämpille riitti hänelle vallan hyvin.

Niklas saapui autiolle kadulle. Hän ei nähnyt harmaapusakkaista miestä missään. Ehkä tyyppi oli sittenkin päättänyt häipyä. Niklas otti puhelimen taskustaan ja oli juuri valitsemassa Marian numeroa, kun hän huomasi hahmon eräässä porttikongissa. Pienikokoinen, siistin näköinen mies harmaassa pusakassa, aivan kuten Maria oli kuvaillut.

”Hei!” Niklas sanoi kovalla äänellä ja astui kohti porttikonkia. Tyyppi lähti kävelemään rivakkaa vauhtia. Niklas otti muutaman askeleen sen perään, mutta tyypillä näytti olevan kiire. Se taisi todellakin säikähtää.

”Hyvä”, Niklas ajatteli. Hän pysähtyi ja soitti Marialle.

”Homma hoidettu. Stalkkeri lähti litomaan.”

”Kiitos.”

”Ei mitään.”

Seurasi hetken hiljaisuus. Maria ei ilmeisesti aikonut pyytää häntä käymään asunnossaan. Heidän ainoan yhteisen yönsä jälkeisenä päivänä, kun Niklas oli vienyt Marian ulos syömään, nainen oli heittänyt häntä kukkamaljakolla. Ehkä Maria ei todellakaan enää halunnut hänestä muuta kuin tämän pienen palveluksen.

”No mä lähden sit...”

”Tota noin. Jos sulla ei ole kauhee kiire, niin... Mulla on vähän paska olo. Olis kiva, jos tulisit hetkeks tänne mun seuraksi.”

Hetken päästä Niklas oli hississä matkalla neljänteen kerrokseen. Marian ovi oli valmiiksi raollaan. Ehkä tästä vielä irtoaa jotain, hän ajatteli, mutta päätti kuitenkin olla toivomatta liikoja. Niklas astui tyylikkäästi sisustettuun, puulattiaiseen neljän huoneen ja keittiön asuntoon.

”Vau.”

”Tällä kaikella on oma historiansa, mutta mä en haluu puhuu siitä nyt. Sopiiko?”

”Miksi me ei tultu tänne vaan mun himaan, jossa haisee aina mun hikiset pyöräilykamppeet?”

”Just siks.”

Maria oli pitkä, komea tyttö, raskastekoisempi kuin Susanna mutta myös näyttävämpi. Hänellä oli ohuet, haaremityyliset pyjamahousut ja hihaton t-paita, jonka tiukkuus toi houkuttelevasti esiin hänen muodokkaan vartalonsa. Roy Stuart olisi saanut hänestä helposti yhtä hienon valokuvan kuin julisteen tytöstä. Niklas tunsi itsensä taas hienostuneeksi runkkariksi ja yritti keskittää katseensa Marian kasvoihin eikä vartaloon.

Maria istui jalat ristissä kuin intiaani kalliin näköisellä nahkasohvalla ja nosti pelikortin pakasta. Niklas ajatteli elämän pokeria, termiä, jonka hän juuri äsken oli kehitellyt kuumeisessa päässään. Mutta Maria pelasi pasianssia. Lasipöytä, jolle kortit oli aseteltu, näytti niin ikään jonkun hienon suunnittelijan luomukselta. Kämppään oli pistetty paljon rahaa. Jollakin oli ollut erittäin hyvä, asiantunteva maku. Tuskin Maria lehtinaisen palkallaan olisi pystynyt tällaiseen suoritukseen.

Huoneessa tuoksui suitsuke, jota oli poltettu tunti tai pari aikaisemmin. Polttaako hiiviskelijää pelkäävä nainen suitsuketta? Ehkä, jos yrittää väkisin saada olonsa tuntumaan kotoiselta. Huippuluokan stereot näyttivät myös olevan päällä, vaikka juuri nyt ei kuulunutkaan musaa.

”Sä oot fiilistellyt täällä. Mitä musaa sä kuuntelit? Voidaanko laittaa se soimaan?”

”Ei nyt”, Maria tokaisi ja jatkoi pasianssin peluutaan.

Kummallinen nainen, Niklas ajatteli istuessaan kauniissa nahkanojatuolissa. Kutsuu tänne muttei sitten olekaan yhtään vieraanvarainen. Ei edes tarjoa juotavaa. Lasipöydällä oli korkea viinilasi, josta oli juotu punkkua. ”Saanks mäkin lasin punkkua?”

”Ai, sä meinaat alkaa taloksi.”

”Hei nainen: sä kutsuit mut.”

Maria suuntasi riidanhaluiset, vihreät silmänsä häneen. Maria olisi mahtava paketti ellei olisi noin äksy, Niklas ajatteli. Naiset ovat ihania mutta valitettavasti usein hulluja. Susanna ja Maria, kumpikin yhtä mahdottomia.

”Niin. Mä olin yksinäinen. Joku hullu hiipii mun perässä. Mä tein sulle päivällä palveluksen, sun vuoro on nyt tehdä palvelus mulle.”

”Ok, ei sitten viiniä. Mä istun tässä ja katson, että sä saat pelata pasianssia rauhassa.”

”Ota viiniä. Pullo on keittiössä. Help yourself.”

Niklas kävi huippumodernissa, harmaalta teräkseltä hohtavassa keittiössä hakemassa lasillisen punkkua.

”Sä et varmaan halua puhua siitä stalkkeristakaan.”

”Mä kerroin jo kaiken.”

Maria läiskäisi kortin pöytään, ja isot, liivittömät rinnat liikahtivat t-paidan alla. Maria ei kuitenkaan tuntunut yhtään välittävän seksikkyydestään. Se oli Niklaksesta helpottavaa. Hän oli aina inhonnut naisia, jotka olivat liian tietoisia kauneudestaan, flirttailivat tökerösti ja olettivat, että kaikki miehet olivat seksinhimoisia idiootteja. Niklas yritti keskittää ajatuksensa tauluihin, jotka olivat ulkomaisten, uusien kykyjen töitä. Lontoossa käydessään hän oli nähnyt vastaavantyylistä taidetta Christie’sien huutokauppakamarilla. Muutaman vuoden päästä niistä maalareista saattaisi tulla yhtä isoja tähtiä kuin Jeff Koons tai Julian Schnabel. Joko Maria oli perinyt jonkun rahakkaan sukulaisen tai saanut tämän kaiken avioerossa.

Maria oli kertonut itsestään vain sen, että työskenteli toimittajana viikkolehdessä. Heidän yhteisenä yönään Niklas oli ollut hieman liian humalassa. Seksi ei siksi ollut paljon mistään kotoisin, mikä harmitti häntä jälkeenpäin. Hän olisi halunnut antaa paremman kuvan itsestään. Maria oli tuntunut isolta ja raskaalta liikutella. Oikeastaan Niklas piti enemmän lennokkimaisen siroista tytöistä, vaikka Mariakaan ei missään tapauksessa ollut kömpelö­tekoinen. Hänen lihansa oli vain niin täyteläistä ja kiinteää.

”Se nainen, josta pyysin sua ottamaan selvää…” Niklas aloitti.

Seuraavassa hetkessä hän oli kertonut Marialle koko jutun Susannasta ja Aaposta. Ehkä siksi, koska hiljaisuudessa istuminen tuntui kiusalliselta. Tai siksi, että Maria saisi tietää hänestä jotain henkilökohtaista. Niklas halusi olla enemmän kuin yökerhosta mukaan lähtenyt panokaveri, sieluton ja kasvoton tyyppi.

Maria siirteli kortteja eikä kommentoinut mitenkään. Ehkä koko juttu ei kiinnostanut häntä vähääkään. Niklaksesta alkoi tuntua, että koko vuodatus oli ollut aivan turhaa.

”...ja nyt mulla on sit tää dilemma, eli alanko mä jotenkin lähestyä tätä Susannaa ja mun mahdollista poikaa Aapoa vai jatkanko mä tyytyväisenä entistä elämääni. Jotenkin musta tuntuu, etten mä ole mies enkä mikään, jos mä en tee jotain Aapon hyväksi. Se pikkukaveri todellakin kosketti jotain kohtaa mun sielussa, jonka olemassaolosta mä en ole aikaisemmin ollut edes tietoinen. Mutta millä mä todistan isyyteni? En kai mä voi noin vaan mennä vaatimaan isyystestiä? Se Susanna vaikutti siltä, ettei halua olla missään tekemisissä mun kanssa. Ehkä tää on liian vaikeeta. Ehkä mun pitäis vain unohtaa koko juttu. Äh, mä tein just yhdelle hyväntekeväisyysjärjestölle kampanjaa, jonka teemana on Älä unohda. Mulla on niitä Älä unohda -mukejakin himassa.”

Maria ei ollut kertaakaan nostanut katsettaan korteista.

”Hassua”, hän sanoi hiljaa.

”Niin, ne mukit. Joo...”

”En mä sitä tarkoittanut. Mutta mä ajattelen nyt itseäni. Mun isähän otti muhun yhteyttä vasta, kun mä olin 21-vuotias. Sitä ennen mä elin äidin kans kahdestaan. Mulla oli tietysti äidin poikaystäviä isäpuolina, pari niistä oli oikein ihania, mutta tuntui aina pahalta, kun ne suhteet loppuivat ja äiti aloitti uuden jonkun tuntemattoman kans. Mä kaipasin omaa isää, mutta mun mutsi oli karkottanut sen elämästään eikä halunnut edes elatusmaksuja tai mitään. Isä ei ollut koskaan tunnustanut mua lapsekseen. Mutta koko ajan se oli kaivellut sen sielua. Se tiesi, että mä olin sen lapsi ja se olis halunnut nähdä mun kasvavan. Se olis halunnut viedä mua Linnanmäelle ja Korkeasaareen,” Maria kertoi.

”Lopulta 21 vuotta myöhemmin se ei enää kestänyt vaan otti yhteyttä. Yhtenä päivänä vaan puhelin soi ja miehen ääni sanoi, että hei, täällä puhuu sun isäs. Mä menin tapaamaan sitä. Mutsikaan ei enää vastustanut. Aluksi se oli tosi nihkeää, mutta isä oli päättäväinen ja jaksoi tavata mua, kunnes lopulta jää suli ja meistä tuli kavereita. Nyt me käydään aina silloin tällöin syömässä. Pari kertaa ollaan oltu ulkomaillakin. Mutta mitä kaikkea olis voinut olla, jos se ois saanut olla mun isä alusta asti. Mun lapsuus olis ollut paljon helpompi. En mä valita, koska jokaisella on ne lähtökohdat mitkä on, ja oonhan mä jollain tavalla pärjännyt. Fyrkasta ei ainakaan ole ollut puute. Mutta moni muu asia... yksinäisyys. Mutsi lähti ulos poikakaverinsa kans ja jätti mut yksin kotiin. Mä olin ehkä kymmenen, iso tyttö jo, mutta mä pelkäsin, kun ohjelmat loppuivat tv:stä. Pelkäsin pimeää. Yöllä ne palas ja riiteli kännissä tai rakasteli kovaäänisesti. Mieluummin mä olisin ollut isän luona kuin kuunnellut sellaista.”

Maria oli puhuessaan katsonut suoraan häneen. Ensi kertaa Niklaksesta tuntui, että hän oli olemassa tuolle erikoiselle naisihmiselle. Hän, turhanpäiväinen bailaaja-Niklas, oli nyt kadonnut isä, ei Marialle mutta jollekin uudelle lapselle.  Ja mikä parasta, hän halusikin olla sellainen. Voi olla, että käytännössä se tulisi olemaan vaikeaa ellei peräti mahdotonta, mutta tällä hetkellä Marian arvokkaassa nojatuolissa punaviinilasi kädessään Niklaksesta tuntui oikein lämmittävältä olla hyvisten puolella.

Yhtäkkiä tapahtui jotakin odottamatonta. Maria nousi sohvalta, kiersi sulavalla liikkeellä lasipöydän ja istahti hajareisin hänen syliinsä. Kiinteä, muodokas vartalo painautui hyväntuoksuisena Niklasta vasten, kädet kiertyivät hänen kaulaansa ja hänen suuhunsa tunkeutui lämmin, pehmeä kieli. Niklas tajusi, että se kieli osasi paljon muutakin, ja hänen elimensä jähmettyi kivikovaksi. Naisen takamus tunsi hänen erektionsa ohuiden haaremihousujen läpi ja reagoi siihen kaikkea muuta kuin torjuvasti. Niklas tarttui t-paidan alla kohoavaan rintaan, jonka nänni oli provosoivasti pystyssä.

”Minä haluan sua”, Maria huohotti hänen korvaansa.

Kaikki kylmyys oli poissa, Maria oli sulaa himoa hänen sylissään.

Tuntia myöhemmin Niklas makasi selällään Marian leveässä vuoteessa ja katseli makuuhuoneen esineitä: paperilamppua, joka oli ainoa halpa esine tässä asunnossa, ja raameihin seinälle laitettuja lp-levyjen kansia. Artistit levynkansissa olivat etupäässä mustia soul- tai jazzmuusikoita.Niklas ei ollut kovin hyvin perehtynyt vanhempaan musiikkiin, mutta se, joka nuo levyt on asettanut esille, takuulla oli. Maria ei vaikuttanut musadiggarilta. Levy, jota hän oli kuunnellut ennen Niklaksen tuloa, oli Amy Winehousen viimeisin hittilevy.

”Minä sain äsken rakastella yhtä kauniin ja seksikkään naisen kanssa”, Niklas ajatteli. Se oli mahtava rakastelu, ehkä paras jonka hän oli koskaan kokenut. Maria oli ratsastanut hänen päällään kuin villi amatsoni ja lauennut kolme kertaa peräkkäin.

Sen jälkeen kumpikaan ei ollut halunnut sanoa sanaakaan. Maria, joka oli yhä ollut väsynyt stalkkerin aiheuttamasta ahdistuksesta, oli nukahtanut. ”Minä suojelen sua kaikelta pahalta”, oli Niklas kuiskannut hänen korvaansa. Niklas oli täysin valmis rakastumaan tähän upeaan naiseen.

Nyt kello oli neljä. Muutaman tunnin päästä pitäisi herätä töihin. Stan Karlsson odotti neliskulmaiset kakkulat otsallaan hänen uutta versiotaan eläkevakuutusyhtiön lehtimainoksesta. Niklaksen piti palata kotiin hakemaan Macinsa.

Niklas kohottautui toisen kätensä varaan. Hän kosketti nukkuvan naisen selkää.

”Hei... Mun pitää nyt mennä.”

Maria ynähti unissaan. Niklas suuteli tämän olkapäätä ja nousi etsimään vaatteitaan olohuoneen lattialta. Pukeuduttuaan hän käväisi vessassa, jonka seinillä oli Jeesuksen ja filmitähtien kuvia, ja meni sitten makuuhuoneen ovelle. Maria maksi vatsallaan samassa asennossa.

Niklas päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen ja vilkaista niitä kahta huonetta, joissa ei ollut vielä käynyt. Pienemmässä oli jumppapallo ja peilejä. Isompi huone oli täynnä äänilevyjä ja kirjoja. Niitä varten oli useita hyllyjä. Levyjä, joista suurin osa oli vanhoja vinyylejä, oli varmaan useampi tuhat. Maria oli ehkä kaksvitonen eikä näyttänyt vinyylilevyjen keräilijältä. Missään ei näkynyt valokuvia Marian läheisistä tai hänestä itsestään. Ohittaessaan makuuhuoneen Niklas huomasi, että Maria oli noussut istumaan.

”Sun pitää jatkaa.”

”Mitä?” Niklas kysyi.

”Sun pitää tavata sun poikas ja saada isyys todistetuksi. Mä autan sua.”

”Niin, niin varmaan. Mä muuten unohdin kertoa että sillä Susannalla on joku mies, Mikko sen nimi tais olla. Se kävi hakemassa Aapon tummansinisellä, 300-mallin bemarilla. Mulla on sen rekkari ylhäällä mun puhelimessa.”

Maria ei sanonut mitään. Hän näytti vajonneen omiin ajatuksiinsa.

”Sä voisit ottaa selville, kuka tää Mikko on”, Niklas ehdotti.

”Mitä?”

Maria oli säpsähtänyt hereille.

”Tota noin. Pitäiskö sun nyt mennä. Oli ihanaa, kiitos. Soitellaan.”

”Nähdäänkö me vielä?”

Maria nousi täyteen alastomaan pituuteensa.

”Mä meen nyt suihkuun.”

Niklas huomasi olevansa rappukäytävässä. Se siitä sitten. Omituinen nainen, muuttui hetkessä aivan toisenlaiseksi. Ja minä hyväuskoinen jo rakentelin yhteistä elämää sen kanssa. Niklas meni kadulle. Harmaapusakkainen pikkumies seisoskeli taas porttikongissa. Aamu alkoi jo sarastaa. Hesarinjakaja oli jättänyt kärrynsä talon eteen.

”Pitäiskö tässä vielä leikkiä pelastavaa ritaria?” Niklas ajatteli. No, seksi oli mahtavaa. Siitä hyvästä.

”Jumalauta!” Niklas huudahti karskeimmalla äänellään. ”Vieläkö sä friikki kyttäät täällä?”

Hän lähti juoksemaan kohti harmaapusakkaista, hän oli täynnä raivoa ja pettymystä ja pikkumies saisi tuntea hänen kostonsa. Mutta hyypiö ei tällä kertaa lähtenytkään karkuun vaan jäi odottamaan häntä.

”Mikä helvetti sä luulet olevas..!” Niklas ehti vielä karjaista, ennen kuin karatepotku osui häntä muniin.

Tuska oli kuin musta pölypilvi, joka tuprusi ulos kaivoskuilusta. Niklas taittui kaksinkerroin. Toinen potku viilsi posken auki, ja hän makasi asvaltilla. Potkuja sateli, hän yritti suojata päätään. Pikkumies potki häntä järjettömän raivon vallassa. Se on tehnyt tätä ennenkin, Niklas tajusi. Ja se nautti tästä.

”Hei hei, mitäs täällä tapahtuu..!”

Pikkumies juoksi kuin sprintteri ja oli saman tien kadonnut. Lehdenjakaja tuli Niklaksen luokse. Niklas yritti nousta, muttei pystynyt. Hänen aivonsa olivat irronneet kiinnityssäikeistään ja heilahtivat pääkopan sisässä kuin mustikkasopassa veteläksi keitetty kukkakaali.

”Pysy siinä, mä soitan ambulanssin.”

Tarinaa jatkaa Juhani Seppänen. Lue neljäs osa täältä.

Lue Riku Korhosen kirjoittama viides osa täältä.