Jatkis: Poika, osa 2

Julkaistu verkossa torstaina 5. marraskuuta 2009 15.14

Kuvitus Timo Mänttäri

Osa 2/5

Jarkko Sipilä

Valkoisessa kahvikupissa oli pieni punainen sydän ja teksti ”Älä unohda”. Niklas Markkanen oli pitänyt hyväntekeväisyysjärjestön mainoskampanjaa tökerönä, mutta mukeja oli myyty tuhansia, vaikka hintaa oli viisitoista euroa. Mainostoimistossa ei ollut tärkeää se, mitä itse ajatteli, vaan se, että kansalaiset halusivat ostaa.

Niklas tunsi kuuman kahvin tuoksun. Se oli pehmeämpi kuin eilen kartanoravintolan kuppilassa. Tai sitten tapahtumat olivat tartuttaneet kahviin kitkerän maun. Susanna oli kilahtanut kunnolla. Niklas muisti yhä itkevän sotkupojan ja pingottuneen naisen: ”Mitä helvettiä sä meistä haluat? Mistä sä tulit? Mistä sä meidät bongasit?”

Nainen oli kadonnut kiharapäinen poika kainalossaan. Hyvä niin, huojentunut Niklas oli ajatellut, mutta silti yö oli mennyt horroksessa, jossa ei voinut olla varma, oliko hereillä vai nukkuiko. Susanna – se oli naisen nimi – ei häntä valvottanut vaan Aapo. Kartanon kupeessa oli ollut tiilinavetta, ja Niklas muisti, kuinka suloinen poika oli saanut hänetkin laulamaan lampaille tukutukua.

Mutta se valokuva äidin piirongin päällä. Niklas oli ollut kolme, kun se oli otettu mummun kuusikymppisten kunniaksi. Enkelinkiharat kuvassa olivat täsmälleen samanlaiset kuin Aapolla. Susanna oli sanonut  Aapon olevan kaksi, eli aikakin täsmäsi siihen, kun he olivat sen yhden kerran rakastelleet. Se tapahtui samassa sängyssä, jossa Niklas oli viime yön kieriskellyt.

”Kuulitko, mitä mä sanoin?”

Niklas havahtui. Karlsson seisoi parin metrin päässä ja hymyili. ”Haloo?” vaaleansiniseen villapaitaan pukeutunut, pyöreänpuoleinen projektijohtaja jatkoi. Miehellä oli ärsyttävä tapa pitää suorakulmion muotoisia silmälasejaan otsalla.

”Sori. Mä oli ajatuksissani.”

”Toivottavasti ne olivat duunissa eivätkä jossain viikonlopun hoidossa”, nelikymppinen kaveri jatkoi. Stan Karlsson ei ollut paha mies. Ehkä hieman virkaintoinen Niklaksen makuun, mutta hän ymmärsi, että työpaikat tarvitsivat pikkupomoja, jotta edes jotain tulisi tehtyä.

Mainostoimisto sijaitsi Katajanokalla. Sisustus oli ollut trendikäs muutama vuosi sitten, mutta nyt aika oli ajanut vähän ohi. Uuteen remonttiin ei ollut rahaa, vaikka huonekalutkin olivat nuhjaantuneet. Parasta avokonttorissa olivat isot ikkunat, joista näkyi meri. Tänä aamuna se oli harmaa, jotenkin uhkaavakin. Ehkä se ei pitänyt vuodenajan vaihtumisesta: kesä toi levälautat, pilssivesiä tyhjentävät rahtilaivat ja mereen kusevat purjehtijat.

”Duunissa tietty”, Niklas sanoi ja maistoi kahvia. Ehkä se sai hänet näyttämään tehokkaammalta. Työpöydällä oli isonäyttöinen Mac-tietokone ja piirustuspöytä.

”No, jotain ideoita?” Stan jatkoi.

”Totta kai”, Niklas vastasi. Projekti oli tyhjänpäiväinen mutta antoi graafiselle suunnittelijalle vapauksia. Nyt ei ollut kyse standardisoidusta automainoksesta, vaan eläkevakuutusyhtiö halusi herättää ihmisissä huolta tulevaisuudestaan. Copywriterit olivat kyhänneet puolivalmiita ideoita, joita Niklaksen piti toteuttaa.

”Millaisia? Näytä”, Stan painoi päälle.

”Emmä vielä”, Niklas sanoi. Vaikea esitellä, kun mitään ei ollut.

”Hei!” Stan korotti ääntään. ”Asiakas tulee keskiviikkona, ja mulla pitää olla jotain näytettävää. Sä tiedät, mitä tapahtuu, jos me menetetään tämäkin tili.”

Niklas tiesi sen hyvin. Ajat olivat huonot, ja kevään aikana toimistosta oli irtisanottu kuusi. Näemmä hän oli sitten seuraavalla listalla. Ennen työpaikalla oli ollut aamuisin tarjolla hedelmiä ja voileipiä, mutta nekin oli leikattu taantuman takia. Nyt Kruununhaasta töihin pyöräilevä Niklas pysähtyi aamiaiselle kahvilaan Senaatintorille.

”Ei tässä ole mitään hätää”, Niklas vakuutteli. ”Mulla pyörii ajatus sellaisesta kaupunkikartanosta kehä kolmosen kupeessa. Yhdistelmä kovaa kaupunkimaisemaa ja pehmeää maaseutua. Tuolla Vantaalla on yksi sellainen paikka, mutta kuvankäsittelyllä siitä voisi saada vielä tiukemman. Maaseudun keidas kaupunkihelvetissä.”

Sanat tulivat vain jostain. ”Mahdollisuus päästä sellaiseen, jota ihminen oikeasti kaipaa. Just se huoli tulevaisuudesta, mutta samalla tilaisuus pelastautua. Mutta ei noin vain, vaan tekemällä oikeita päätöksiä. Tajuutsä?”

Stan nyökytteli. ”Ei paha. Voisi toimiakin. Oliko niissä copyjen sloganeissa mitään tuollaiseen sopivaa?”

Niklas ei ollut avannutkaan sähköpostia. ”Mä en muista nyt, mutta eiköhän ne ole niin pyöreitä, että joku sopii.”

”Tai jos ei sovi, niin laitetaan ne keksimään jotain uutta”, Stan nyökytteli. ”Toi kaupunkihelvetti ei oo paha. Tee siitä luonnos tiistai-iltapäiväksi.”

”Huomiseksi? Tulee vähän kiire.”

Stan kohautti olkapäitään. ”Luonnos riittää. Kyllä sä ehdit.”

Niklas oli tyytyväinen, että sekunnissa syntynyt idea oli kelvannut Karlssonille. Hän avasi tietokoneensa, mutta luonnosteleminen tuntui vaikealta. Omat sanat kiersivät päässä: Mahdollisuus päästä sellaiseen, jota kaipaa. Tilaisuus pelastautua.

Mistä ajatus oli tullut? Ei tuollaisia keksitty sekunnissa. Alitajunnasta yön horroksessa?

Mutta nyt kun Niklas oli sanonut sen ääneen, hän ei enää päässyt siitä eroon. Se tästä olisi vielä puuttunut, että eläkevakuutusyhtiön nimi olisi ollut Aapo.

Piirtämisestä ei tullut mitään. Niklaksen ajatukset kiersivät kehää.

Aapo, Susanna ja Vantaa. Ei sukunimeä, ei osoitetta. Aika huono lähtökohta löytää ihmistä. Mitä muuta hän tiesi naisesta? Toki hän tunnistaisi heidät, jos taas näkisi, mutta tällaisen sattuman varaan ei asiaa voinut jättää.

Niklas kirjoitti Googleen ”Susanna”. Kolmetoista miljoonaa osumaa. Ensimmäisestä selvisi, että Susanna on alun perin hepreankielinen nimi, joka tarkoittaa liljaa. Niklas kirjoitti lomakkeeseen Aapo. ”Aapo on suomalainen miehen etunimi. Väestörekisterikeskuksen mukaan vuoteen 2006 mennessä on Aapoksi nimetty 3 974 miestä.”

Niinpä tietysti. Naiset ovat liljoja ja miehet numeroita väestö­rekisterikeskuksen tilastoissa.

Niklas muisti, että Susanna oli kertonut työskentelevänsä sairaanhoitajana Peijaksen sairaalassa.

”Susanna Peijaksen sairaala sairaanhoitaja”. 173 osumaa. Hän selasi niitä läpi, mutta lopetti sen kesken. Ei tämä auttanut, kun hän ei tiennyt sukunimeä.

Sama haku Googlen kuviin. 152 osumaa. Valtaosa oli aivan jotain muuta kuin sairaalaa, eikä joukossa ollut sellaista luokkakuvamaista otosta, jossa olisi ollut koko sairaalan henkilökunta nimineen. Tekstipuoleltakaan ei löytynyt luetteloa työntekijöistä tai sairaalan puhelimista.

Hemmetti. Ei hän ollut mikään tutkiva journalisti. Mitä elokuvissa tehtiin, hän mietti. Watergate-leffassa Robert Redfordilla ja Dustin Hoffmanilla oli syväkurkku. Tietysti hän voisi soittaa viikkolehdessä työskentelevälle Marialle, mutta viime tapaaminen oli päättynyt myrskyisästi. Ehkä kannatti yrittää itse.

Niklas kaivoi matkapuhelimensa farkkujen taskusta. Pöytäpuhelimia mainostoimistossa ei ollut ollut enää vuosiin. Hän näpytteli netistä löytämänsä numeron.

Naisääni vastasi leveällä sävyllä: ”Peeijaksen sairaala.”

”Päivää”, Niklas sanoi ja jätti tarkoituksella kertomatta nimensä. ”Kuulehan, mulla olisi yksi kysymys. Tunnetko sä sieltä teidän sairaalasta sellaista sairaanhoitajaa, jonka nimi on Susanna?”

Toisesta päästä kuului tirskahdus. ”Kuule sie. Mien tiejä ees missä tää Peijas on. Mie oon Imatral ja vastailen vaan puhelimeen. Yhistän nimii ja numeroit.”

Saakelin aluepolitiikka. ”Kato, kun mulla on vaan etunimi ja tieto, että on sairaanhoitaja.”

”Sit siul on ongelma.”

Niklas ei luovuttanut. ”Etkö voisi katsoa, montako Susannaa siellä on? Mä kato kaaduin fillarilla ja satutin nilkkani. Siellä oli sellainen hoitaja Susanna, mutta en muista sukunimeä. Haluaisin vaan lähettää kukkia kiitokseksi.”

”Oot sie poika rakastunu?”

”Noo. Miten sen nyt ottaa. Ihan kukkia vaan...” Niklas venytteli sanoja. Jos tämä lanka vetäisi, hän voisi olla puhelinvaihdetädin mieliksi vaikka rakastunut.

”Voi, voi poika parkaa. Voinhan mie sit sulle ne Susannat kattoo, vaik emmie kai sais. Mut soas ja rakkaudes ei kai sääntöi ole”, nainen sanoi.

”Ei”, Niklas sanoi ja hymyili. Kai kaikki naiset haaveilivat salaisen ihailijan lähettämästä kukkapuskasta.

Etsintä kesti hetken. ”Non ni, siell on nelj Susannaa, jotka on hoitajii... kirjotahan ny muistii... Nuutila, Rintakangas, Paatero ja Franke. Ja kaikki siis Susannii.”

Tietysti ne olivat Susannia. Oliko nainen pöljä, Niklas mietti, kun kirjoitti nimiä aaneloselle. ”Kuule, voitko tavata vielä se viimeisen suku¬nimen”, Niklas pyysi.

Puhelinvaihde joutui tavaamaan Franken kahdesti, kun Niklas ei saanut murteesta selvää. Lopulta Niklas kiitti puhelintätiä kohte¬liaasti, ja rouva kehotti lähettämään ruusuja. Niistä naiset pitivät.

Hän katseli listaa ja maisteli nimiä: Aapo Nuutila... Aapo Rintakangas... Aapo Paatero... Aapo Franke... Aapo Niklaksenpoika Markkanen. Viimeinen kuulosti selvästi parhaalta.

Google kertoi, että hoitaja Susanna Rintakangas harrasti ratsastusta, ja kuvassa hevosen selässä oli väärä nainen. Susanna Paateron Facebook-sivulla oli myös eri nainen. Susanna Nuutilasta ei valokuvaa löytynyt, mutta hakukoneen mukaan ammattiyhdistysaktiivi oli lähes kuusikymppinen. Tämänkin nimen saattoi viivata yli.

Jäljelle jäi vain Susanna Franke. Tämähän sujui hyvin, Niklas pohti ja haki säästämisvimmalta säästyneestä automaatista lisää kahvia. Karlsson mulkaisi Niklasta omalta paikaltaan.

Niklas palasi sydänkupin kanssa koneen ääreen. Puolessa tunnissa hän oli selvittänyt naisen nimen, mutta se ei riittänyt. Nettipuhelinluettelosta Susanna Frankelle löytyi vain nimi ja matkapuhelinnumero, ei osoitetta. Niklas tarkisti vielä puhelintiedustelusta, jossa nainen kertoi osoitteen salaiseksi. Tätä kylmäkiskoista tätiä ei taivuttanut mikään, eikä olisi voinutkaan, koska osoite ei tietenkään näkynyt edes tämän tietokoneella.

Mutta Aapo Franke... Franke? Mikä ihmeen saksalainen nimi. Olikohan tämä Susannan omasta suvusta, vai oliko hän mennyt naimisiin? Niklas oli kuitenkin tyytyväinen. Vai oliko nimi sittenkään oikea? Jos Susanna oli vain kutsumanimi? Hän ei ollut huomannut kysyä karjalaiseukolta, oliko sairaalassa Britt-Susannoja tai vastaavia. Entä jos Susanna oli vain toinen nimi, jota tämä oli jostain syystä ryhtynyt käyttämään?

Asia pitäisi tarkistaa, Niklas mietti. Mutta niin, ettei Susanna saisi selville soittajaa. Ehkä Karlsson auttaisi.

Stan istui paikallaan. Pöytävaloon oli teipattu kuva Monzan formulakisoista. Puolikalju Stan hymyili tyhjän asvalttisuoran edessä – onnellisena tai idioottimaisena, sen sai katsoja päättää.

”Stan”, Niklas aloitti varovasti. ”Siitä mun viikonlopun hoidosta.”

Työkaveri virnisti leveästi. ”Mä olin oikeassa.”

”Sä oot aina oikeassa... Mutta mä tarttisin vähän apua. Se honey antoi mulle numeron, mutta mä en ole varma, onko se oikea.”

”Soita nollakakkoseen”, Stan sanoi nopeasti väliin.

”Mä kokeilin, mutta tämä on prepaid”, Niklas valehteli. Kovin pitkälle hän ei halunnut tarinoissa mennä.

”Mä voisin soittaa siihen ja tunnistaa äänen, mutta voisitsä sitten sanoa, jotain että sori väärä numero tai jotain sellaista. Näppäilit väärin vaikka vikan numeron. Tän vikan numeron piti olla kuutonen, mutta painoit vahingossa ysiä.”

”Miksi?”

”Se vois tunnistaa mun äänen, enkä nyt haluaisi jutella sen kanssa. Tietsä, pitää vähän miettiä, mitä mä siltä naiselta haluun.”

”Etsä sitten saanut?” Stan kummasteli.

”Eikun mä tarkoitan, että kannattaako suhdetta ylipäätään edes jatkaa. Ymmärrätkö?”

Stan pudisti päätään. ”En, mutta kyllä se käy.”

Niklas hymyili. ”Voidaanko soittaa vielä sun puhelimesta?”

”Minkälainen nainen se oikein oli?” Stan kysyi ja kaivoi puhelintaan vyölle kiinnitetystä kotelosta.

”Mä kerron joskus kaljalla. Ja tarjoankin yhdet.”

Viittä minuuttia myöhemmin Niklas oli varma nimestä. Susanna oli vastannut puhelimeen sukunimellään, ja Niklas oli varmuudella tunnistanut naisen takakireän äänen. Tämä oli oikea Susanna. Stan oli selittänyt jotain väärästä numerosta, ja se oli ilmeisesti uponnut täydestä.

Susanna ja Aapo Franke Vantaalta. Mutta osoitetta ei ollut vieläkään. Niklas huomasi, kuinka Stan vilkuili hänen suuntaansa. Niklas oli luonnostelevinaan Macin piirrospöydällä jotain kuvioita. Maaseudun paratiisi Vantaan kaupunkihelvetissä, pihalla kanoja ja lampaita. Niklas kuuli korvissaan Aapon innostuneet huudot navetassa: ”Lampaa. Pikku lampaa! Iso lampaa!”

Hänen oli pakko saada osoite, ja sen takia pitäisi nöyrtyä. Niklas soitti kukkakauppaan ja pyysi lähettiä viemään kolmenkymmenen euron puskan Marialle tämän toimitukseen. Maria osaisi auttaa, mutta ensin hänet piti saada hyvälle tuulelle.

Kukkakauppa lupasi toimittaa lähetyksen parin tunnin kuluessa. Sen ajan voisi keskittyä Stanin kaupunkihelvettikuvaan. Potkuja ei tällaisen jutun takia kannattanut ottaa, koska työt mainosalalla olivat tiukassa.

Piirros oli vielä raakile, mutta se näytti pelottavalta. Pahan kaupungin ihmiset näyttivät vaeltelevilta zombeilta ja ihmissusilta. Korkeat talot olivat kuin pommituksen jäljiltä. Kaupunki oli mustien ukkospilvien varjostama, mutta keskelle punamultamaaliseen maalaistaloon osui auringonsäde kuin raamatullisissa maalauksissa. Pihalla pieni poika silitti lammasta. Niklas oli lisännyt siihen puhekuplankin: ”Apua”, mutta deletoi sen lopulta pois.

Stan oli käynyt katsomassa kuvaa ja pitänyt sitä turhan synkkänä. Niklas oli puolustautunut, että tämä oli vasta luonnos, mutta muuttanut Stanin mieliksi mustia pilviä sinisemmiksi.

Puhelin värisi taskussa. Niklas otti sen esiin ja katsoi näyttöä: soitto tuli tuntemattomasta numerosta. Niklas vastasi nimellään.

”Mitä sä haluat?” Marian ääni oli viileä.

”Moi. Mitä sulle kuuluu?” Niklas sanoi turhankin pehmeästi.

”Jos sä et mene asiaan, niin mä tulen sinne teidän toimistoon ja tungen tämän puskan sun perseeseen”, Maria totesi. Tämä sopi naisen tyyliin, Niklas mietti. Ehkä hän oli leppynyt, koska ääni ei ollut aivan yhtä vihainen kuin sisältö.

”Maria, mä olen ihan oikeasti pahoillani siitä viime kerrasta”, Niklas sanoi. He olivat tavanneet  naistoimittajan kanssa Helsingin yössä, ja jo ensitreffit olivat päättyneet häijyyn riitaan. Niklas oli ollut julmetussa humalassa eikä muistanut, mistä rähinä oli alkanut, mutta Maria oli läimäyttänyt häntä ensin ravintolan ruokalistalla ja paiskannut kukkavaasin perään. Onneksi se oli ollut muovinen.

Niklas muisti, että maljakossa oli ollut punainen neilikka. Toivottavasti kukkakauppa oli lähettänyt Marialle jotain muita kukkia.

”Syytä ollakin. Se oli viimeinen kerta, kun puhut mulle siihen sävyyn. Mä en ikinä mene sun kanssa naimisiin.”

Huh, Niklas ajatteli. Riita olikin sitten hyvä asia. ”Mä pyytäisin sulta neuvoa.”

”Vastaus on älä. Sun jutut menee kuitenkin pieleen.”

”Tämä on tärkeä juttu. Oikeasti”, Niklas vetosi. Hän toivoi, että Marian katse siirtyisi nyt pöydällä oleviin kukkiin ja tämä muistaisi tapaamisen hyvät hetket. Ilman kukkia pyynnöllä ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia mennä läpi.

Maria oli hetken hiljaa mutta sanoi sitten: ”No, anna tulla.”

Huh, Niklas mietti. ”Mulla on yhden ihmisen nimi, työpaikka ja asuinkunta, mutta tarvitsisin siitä osoitteen ja kaikkea mahdollista muutakin tietoa. Täähän on sellaista, mitä te siellä lehdessä selvittelette, joten voisitko neuvoa mua?”

”Joku nainen?” Maria kysyi.

”Joo, mutta se vei multa...”

”Älä selitä mitään, koska mä saatan muuttaa mieleni. Mulla ei ole aikaa opettaa sua etsimään tietoa, mutta mä voin tämän kerran jeesata sua. Sitten se on meidän väliltä loppu. Sopiiko tämä?”

Vaihtoehdot olivat vähissä. ”Sen nimi on Susanna Franke, asuu Vantaalla ja työskentelee Peijaksen sairaalassa. Lisäksi sillä on parivuotias poika nimeltä Aapo.”

Maria ei vastannut heti ja Niklas arveli tämän kirjoittavan tietoja muistiin. ”Okei, Niklas. Mä soitan sulle noin tunnin päästä.”

Niklas piirsi kaupunkihelvetin kadulle karikatyyrin kalpeakasvoisesta blondista, jolla oli vaaleanpunaiset sormikkaat ja suunta kohti punamultataloa. Toiselta puolelta mies polki pyörällä kohti samaa paikkaa. Pojan kasvot olivat pyöräilijän suuntaan.

Niklas huomasi käsiensä tärisevän, kun hän vastasi tuntemattomasta numerosta tulevaan soittoon.

”Kuuntele ja kirjoita ylös”, Maria sanoi.

”Eiks sähköpostilla?” Niklas kysyi vielä.

”Ei. Niistä jää jälkiä, ja mä en halua sekaantua sun juttuihin enää jatkossa. Susanna Franke asuu Vantaan Koivukylässä.”

Niklas muisti Koivukylän hyvin. Hän oli ajanut ghettoon kerran viikonlopun pyöräretkellään.

”Osoite on Rautakatu 8 A 36. Syntymäaika on 16. lokakuuta 1982”, nainen luetteli ja kertoi vielä henkilötunnuksen loppuosan ja puhelinnumeron, joka täsmäsi Niklaksen löytämään.

”Mistä sä...” Niklas sanoi ja laski päässään, että Susanna täyttäisi syksyllä 27 vuotta.

”Älä keskeytä, vaan kirjoita. Tämä ei ole vaikeaa, kun tietää mistä etsii. Nämä on ihan julkisia tietoja. Nainen ei ole naimisissa vaan yksinhuoltaja, ja lisäksi taustalta löytyy huumausaineen käyttörikos ja rattijuopumus. Molemmat noin puolen vuoden takaa. Niitä papereita en hankkinut, mutta saat ne käräjäoikeuden diaarinumerolla”, Maria totesi väsyneesti ja luetteli taas numeroita.

Huumeita ja rattijuopumus? Niklas oli ihmeissään.

”Miten mä...?”

”Soitat sinne oikeuteen ja pyydät tuolla diaarinumerolla asiakirjat luettavaksi. Jos teet sen tänään, niin paperit on siellä odottamassa huomenna. No, noilla pääset varmaan eteenpäin. Sellainen vinkki sulle vielä, että jos tämä yh-äiti on sairaanhoitaja Peijaksessa ja sillä on pieni lapsi, niin Tikkurilassa on yksi ainoa päiväkoti Yrttitiellä, jossa on yöhoitoa... Mulla on nyt kiire eli terve sit vaan”, Maria sanoi ja lopetti puhelun.

Terve sit vaan? Niklas jäi miettimään, mitä ravintolassa Marian kanssa oli oikeasti tapahtunut. Mitä hän oli sanonut, kun nainen oli loukkaantunut pahasti? Se oli sivuseikka. Nyt hänellä oli Susannan nimi, osoite, puhelinnumero, työpaikka ja vielä Aapon todennäköinen päiväkoti.

Niklas jäi katsomaan kaupunkihelvettipiirrostaan.

Paikallisjuna jarrutti Heurekan tiedepuiston vaalean rakennuksen kohdalla. Seuraavana olisi Tikkurilan asema, sitten määränpää Koivukylä. Susannan osoite oli ostoskeskuksen takana. Niklas oli printannut netistä kartan mukaan.

Kello lähenteli kolmea. Vielä ei ollut pahin iltapäiväruuhka, ja Niklas oli saanut istumapaikan, vaikka oli niukin naukin ehtinyt junaan. Hän ei halunnut jättää pyöräänsä Helsingin rautatieasemalle vaan oli tullut Katajanokalta puolijuoksua. Selkään noussut pikkuhiki ehti matkan aikana kuivua, kun Niklas nojautui vinyylipenkissä eteenpäin.

Juna hidasti kävelyvauhtiin ja pysähtyi. Vastapäiseltä penkiltä nousi tummaihoinen, pyylevä nainen ja kiirehti ulos. Niklaskin ehtisi vielä. Toiselta laiturilta pääsisi seuraavalla junalla takaisin. Niklas jäi paikalleen ja katsoi laiturilla kävelevää matkatoveriaan. Taivas oli harmaa, muttei satanut.

Ei helvetti. Mitä hän oli tekemässä? Niklaksella ei ollut aavistustakaan. Tunne oli vain tullut jostain. Oli ollut pakko lähteä. Karlssonille hän oli sanonut käyvänsä ulkona ja palaavansa parin tunnin jälkeen mainoskuvan pariin. Junan ikkunasta näkyvät Koivukylän asuntokolossit sopivat kyllä mainiosti kaupunkihelvetti-piirrokseen. Pilvet eivät silti olleet edes niin tummia kuin Stanille tehdyssä sinertävässä versiossa.

Hän yritti järkeillä itselleen, että kävisi vain katsomassa Susannan ja Aapon taloa Rautakadulla ja palaisi sitten Katajanokalle. Se olisi fiksuinta. Näin sen pitäisi mennä. Varmistaisi vain, että paikka on oikea.

Juna pysähtyi, ja pian Niklas huomasi seisovansa raiteiden keskellä laiturilla. Muut näyttivät tietävän minne mennä, ja hän seurasi joukkoa tunneliin vieville liukuportaille. Portaat eivät kuitenkaan toimineet, ja kävelystä tuli pientä hyppelyä. Seinät oli sotkettu tageillä. Nuorempana Niklas oli itsekin piirrellyt seiniin, mutta ne olivat kunnollisia graffiteja, eivät tällaisia töhryjä. Vartijat tai poliisit eivät tietysti eroa tehneet lajien välillä.

Niklas näki korkeat, yli kymmenkerroksiset talot Koivukylän ostarin takana. Matala, tiilinen ostoskeskus oli ankea. Kotoa Kruununhaasta löytyi kyllä baareja ja R-kioskeja, mutta ei sellaisia, joissa oli metalliristikot ikkunoissa. Krunikasta puuttui myös moskeija ja neulanvaihtopiste.

Niklas ei ollut aivan varma, mikä 60–70-luvulla rakennetuista kerrostaloista oli oikea, mutta paikka ei näyttänyt siltä, että täällä kannattaisi esiintyä turistina ja ottaa karttaa esille. Baarin edessä viisikymppinen mies ja nainen sättivät toisiaan urakalla. Muutama nuori seurasi kamppailua vierestä ja usutti paria toistensa kimppuun.

Suunta oli kuitenkin selkeä: kohti korkeita taloja. Parinkymmenen minuutin harhailun jälkeen Niklas löysi oikean kadun. Kakkonen ja nelonen olivat noin viisikerroksisia vaaleaseinäisiä kerrostaloja, mutta kuutonen ja kahdeksikko nousivat yli kymmenen kerroksen. Seinät olivat julmaa derkkubetonia. Autoja oli parkissa harvakseltaan. Yksi vanha Fiat oli palanut mustaksi.

Taivaalta oli alkanut tihuttaa, ja Niklas veti takkinsa vetoketjun kiinni. Etelästä näytti tulevan tummempia pilviä.

Kahdeksikon ja kuutosen välissä oli puinen, roskia varten rakennettu vaalea varasto, jonka seinät oli sotkettu mustilla tusseilla. Kerrostalon ovelle oli parikymmentä metriä matkaa. Kadun ja talon välinen nurmipiha oli viitisen metriä syvä, ja siinä kasvoi yksi koivu. Pienet lehdet olivat vaaleanvihreitä.
Roskavaraston kohdalla käheä ääni yllätti: ”Hei, kaveri!” Niklas pelästyi ja käänsi päätään. Hän pysähtyi ja näki virttyneeseen, siniseen toppatakkiin pukeutuneen karvapäisen pultsarin. Ikää oli ehkä kolmekymmentä. ”Vippaa pari egee. Pitäis saada röökii.”

Näille kavereille oli aina helpointa antaa rahaa. Niklas kaivoi kahden euron kolikon farkkujensa taskusta ja nakkasi sen laitapuolen kulkijalle, mutta tämä ei saanut sitä ilmasta kiinni. ”Tänks”, mies kähisi ja kumartui noukkimaan kolikkoa, joka vieri sadekaivoon.

”Saatana! Sä teit ton tahallaan!” Pultsari hurjistui ja otti pari askelta Niklasta kohti.

Kaverilla oli varmaan puukko taskussa, mutta Niklas ei vielä lähtenyt pakoon. Toppatakkimies tuli parin metrin päähän ja Niklas haistoi ruokkoamattoman ihmisen etovan hajun. Hiukset olivat sekaisin ja parta peitti kasvoja, muttei kaikkia arpia. Silmät olivat vihaisen siniset. ”Oliks toi susta hauskaa?”

”Sori. Se oli vahinko. Saat toisen”, Niklas sanoi rauhallisesti ja kaivoi taskustaan puolenkymmentä kolikkoa ja katsoi, oliko niissä toista kaksieuroista.

”Anna ne kaikki”, mies kähisi. ”Vahingonkorvausta.”

Niklas pohti, yrittäisikö pultsari ryöstää hänet. Se ei onnistuisi, koska hän pääsisi kyllä juoksemalla pakoon. Kädessä oli kolme neljä euroa.

”Saat ne kaikki, jos kerrot mikä sun nimi on”, Niklas kysyi hetken päähänpistosta. Hän halusi vihaisille kasvoille nimen. Ehkä kaverikin näin rauhoittuisi.

”Mikä sä haluaisit, että se on?”

”Ihan oikea nimesi”, Niklas totesi rauhallisesti.

”Rahat ensin”, mies sanoi ja Niklas antoi kolikot ahavoituneeseen kämmeneen. Nyt yksikään ei pudonnut asvaltille. ”Mä oon Janne.”

”Okei, Janne. Pidä itsestäsi huolta”, Niklas sanoi, mutta toppatakkimies ei kuunnellut vaan laski kolikoita ja vetäytyi varastoonsa.

Niklas kääntyi taloa kohti. Kai hän kävisi oven takana ainakin kuuntelemassa. Tummansininen 300-sarjan bemari tuli takaa Rautakatua, ja samassa porraskäytävästä astui ulos äiti ja pieni poika. Niklas tunnisti Susannan ja Aapon heti. Susannalla oli sama ulkoilutakki kuin sunnuntaina.
Niklas kuuli Aapon huudon parinkymmenen metrin päähän hyvin. ”Ei halua. Ei halua mennä sinne.”

Susanna raahasi lasta kädestä perässään. ”Kuule. Pakko mennä. Äidillä on töitä, ja vaihtoehtoja ei ole.”

Niklas tajusi, että Susanna näkisi hänet jalkakäytävällä, jos vain katsoisi tähän suuntaan. Varaston ovi oli auki, ja Niklas otti pari askelta suojaan. Saranoiden välistä hän näki kuitenkin, kuinka Susanna veti Aapoa kohti kadun varteen pysähtynyttä bemaria.

”Pääset Mikon autoon”, Susanna sanoi pojalle, joka pani edelleen hanttiin.

”Viedään sut yö­kotiin ensin, ja sitten äiti menee töihin. Huomenna tehdään jotain kivaa.”

”Haluu tehdä tänään jotain kivaa. Nyt”, poika vastasi, mutta kaksivuotiaan voimat eivät vielä riittäneet sellaiseen vastusteluun, jolla olisi ollut jotain merkitystä. Äiti sulloi pojan auton takapenkille ja laittoi kassin perään. Niklas mietti, olikohan siellä edes turva¬istuinta.

”Mikä tyyppi sä oikein oot?” Janne kähisi parin metrin päässä. ”Joku kyttä?”

”En oo kyttä”, Niklas vastasi, mutta katse pysyi autossa. Hän ei nähnyt bemarimiehen kasvoja, koska auton keula osoitti väärään suuntaan. Puheen perusteella tämä oli sama Mikko, josta Aapo oli puhunut sunnuntaina kartanon leikkipuistossa. Aapo oli luullut Niklasta Mikoksi. Bemarikuskiksi. Hitto.

”Mitä sä oikein teet?” Janne jatkoi. Pultsari oli kiertynyt Niklaksen viereen ja kurkkasi, mitä kadulla tapahtui. Niklas näki saranoiden raosta BMW:n rekisterinumeron ja yritti painaa sen muistiinsa. Hän ei luottanut itseensä ja etsi taskuistaan kynää ja paperia. Niitä ei ollut, mutta Niklas otti puhelimensa ja kirjoitti tunnuksen tekstiviestiluonnokseen.

”Hieno puhelin”, Janne jatkoi. ”Voinks mä lainaa sitä? Mun pitäis soittaa pari puhelua.”

Susanna istui etupenkille ja lämäytti oven kiinni. Bemarikuski laittoi vilkun päälle ja lähti liikkeelle. Niklas kuvitteli näkevänsä pienen pojan, joka hakkasi nyrkeillään takalasia päästäkseen ulos. Todellisuudessa Aapon pää ei yltänyt takapenkin yli.

”Janne”, Niklas aloitti. ”Tässäkö sä asut?”

Pultsari kohautti olkapäitään. ”Joo. Tässä ja parissa muussa roskiksessa – siis näin kesäisin. Pitää vähän vaihdella ja jekuttaa huoltoyhtiöiden fasisteja. Nyt on lämmin, ja näistä löytää nykyisin aika hyvin safkaakin. Ainakin näiden isojen talojen roskiksiin sitä kertyy.”

”Niin varmaan”, Niklas sanoi ja oli lähdössä.

”Hyvännäköinen toi blondi. Mäkin voisin bylsiä sitä joskus”, Janne virnisti ja

Niklas pysähtyi. ”Onkse joku sun exä?”

”Mitä sä tiedät siitä?” Niklas kiinnostui.

”Asuu tossa kasissa ja toisinaan käyttää pirun seksikkäitä kledjuja, kun käy täällä mun officessa. Mä oon vähän miettiny, että ihan tahallaanko se tekee niin.”

”Pidä sormet erossa siitä.”

”Uhkailetsä mua?” Janne kysyi.

”En. Neuvoin vaan.”

”Neuvoin vaan”, Janne matki Niklaksen äänensävyä. ”Sä etit tota muijaa syystä tai toisesta”, Janne sanoi. ”Sun kledjut paljastaa, että sä oot duunissa, etkä varmaan asu näillä seuduilla.”

”Mistä sä sen tiedät?”

”No, toi sun farkkujen taskusta pilkistävä kartta on aika hyvä vinkki. Heh, heh”, Janne virnuili ja raapi partaansa.

Niklas nolostui ja työnsi paperin syvemmälle taskuun. Se oli varmaan noussut ylös, kun hän oli kaivanut Jannelle kolikoita.

”Kuinka usein toi bemari hakee sen naisen?” Niklas kysyi.

”Vaikea sanoa”, Janne virkkoi ja raapi hiuksiaan. ”Muisti pätkii .”

Niklas ojensi vitosen setelin. Se oli palkkio paitsi tiedoista myös siitä, että Janne oli pysäyttänyt hänet pihalla. Muuten Niklas olisi kävellyt suoraan portaikkoon ja törmännyt Susannaan ja Aapoon. Se olisi ollut katastrofi.

”Pari kertaa viikossa, mutta mähän en aina ole täällä, joten ihan varmasti en voi sanoa. Varmaan tässä keväällä näin sen auton ekaa kertaa. Tollaset bemarit on aika harvinaisia täällä.”

Keväällä, Niklas mietti.

”Joskus se hakee sen naisen ja lapsen tai tuo takaisin. Joskus kyydissä on vaan nainen, mutta koskaan toi auto ei ole ollut tässä parkissa yötä. Ei varmaan uskalla jättää sitä, ja sikäli onkin ihan fiksu kaveri.”

”Mun pitää mennä.”

”Jos meet siihen taloon, niin alaoven koodi on 5254.”

Niklas ei vastannut vaan lähti ulos varastosta. Tihku oli yltynyt kunnon sateeksi, ja hän kiirehti nurmikon poikki alaovelle. Jannen antama koodi toimi, ja Niklas pääsi sisään. Rapussa oli hieman ummehtunut tuoksu. Hän muisti asunnon numeron: 36. Asukas¬taulussa luvun kohdalla luki Franke, ja huoneisto sijaitsi kahdeksannessa kerroksessa.

Hissi tuli nopeasti, ja Niklas ajoi ylös kahdeksikkoon. Talossa taisi asua joku katutaiteilijoista, koska hissin seinät oli töhritty tussilla. Ylhäällä Niklas painoi rappuvalot päälle. Kerrostasanteen lattia oli halpaa muovia, joka oli naarmuilla ja viiruilla. Seinissä oli koloja ja mustia kumin jälkiä. Epäilemättä täällä muutettiin paljon.

Niklas katsoi vaaleanruskeita ovia. Niitä oli kerroksessa viisi. Suoraan edessä postilaatikossa luki Mahmoud ja sen vieressä vasemmalla Rantala. Kahdessa muussa ei ollut nimeä lainkaan.

Franke sijaitsi kauimpana oikealla portaikon vieressä. Ovessa oli tavallisen uralukon lisäksi jykevä turvalukko. Niklas huomasi ovessa kolme syvää iskujälkeä. Joku oli hakannut ovea veitsellä tai ehkä pikemminkin kirveellä.
Niklas oli ajatellut, että edes pilkahdus Aaposta olisi tehnyt hänet onnelliseksi, mutta nyt huoli täytti mielen.

Niklas raotti varovasti sisäänpäin aukeavaa postiluukkua. Hän odotti kohtaavansa saman lapsen tuoksun, jonka oli huomannut kartanolla pitäessään poikaa sylissään. Laatikosta tulvahti pistävä ruusupohjaisen hajuveden lemu. Niklas päästi luukun kiinni.

Hissin toisella puolella ovi avautui ja ulos tuli mustaan nahkatakkiin pukeutunut nelikymppinen somalimies. Varmaan herra Mahmoud, Niklas mietti.

Tumma mies vilkaisi Niklas Markkasta muttei sanonut mitään vaan meni hissiin.

Tarinaa jatkaa Kauko Röyhkä. Lue kolmas osa täältä.

Lue Juhani Seppäsen kirjoittama neljäs osa täältä.

Lue Riku Korhosen kirjoittama viides osa täältä.