Piritta Hagman: Ennen lähdöt olivat seikkailuja

0 kommenttia

9.07.2009 09:00

Piritta Hagman kaipaa maailmalla perhettä ja ystäviä, vaikka pitäisikin yhteyttä päivittäin.

Kassikaupalla tarpeellista tilpehööriä, evästä ja luettavaa. Lukakselle piirustusvälineet ja dvd-soitin, Niklakselle kannettava tietokone. Yorkshirenterrieri Chloe omassa kassissaan ja jackrussellinterrieri Eddie omassaan. Rytmiryhmä on vaatimaton ilmaus kuvaamaan Piritta Hagmanin perhettä reissuunlähdön kynnyksellä.

Jatkuvat lähtemiset ovat arkea kahdella mantereella asuvalle nuorelle perheelle. Keväällä kone toi Pirittan, 29, Niklaksen, 29, sekä Lukaksen, 2, koirineen jälleen maailmalta kotiin, Hagmanien tärkeimpään tukikohtaan Espooseen. Toinen asunto löytyy nykyään Kanadan Torontosta, jonne pesue muutti Niklaksen työn perässä viime vuonna. Vaikka kiekkosankari on pelannut ulkomailla jo kahdeksan vuotta, Hagmaneilla puhutaan Suomesta yhä varsinaisena kotina.

– Ruisleipää tai salmiakkeja ei tarvitse enää ikävöidä, sitä kaikkea saa maailmalta. Mediaakin seuraan melko vähän, lähinnä suurimpia uutistapahtumia. Juorut ehtii päivittää ensimmäisellä kampaajakäynnillä Suomessa, Piritta nauraa.

– Mutta perhettä ja ystäviä kaipaan aina, vaikka pidämme yhteyttä lähes päivittäin. Kahdeksan kuukauden ero tuntuu joskus tosi pitkältä.

Voimat loppuivat

Hagmanit päätyivät Kanadaan, kun Niklas teki viime kesänä neljän vuoden ja 12 miljoonan taalan sopimuksen Toronto Maple Leafsien kanssa. Lähtö tuli eteen, kun edellinen joukkue Dallas Starsin luovuttua suomalaisesta maalitykistään. Sitä ennen Piritta ja Niklas olivat asuneet Sveitsin Davosissa, Floridassa kolmessa eri osoitteessa ja samoin Dallasissa kolmessa asunnossa.

– Aiemmat lähtemiset olivat tuntuneet seikkailuilta, mutta tällä kertaa muuttouutinen kolahti minuun kovaa. Ensimmäistä kertaa tunsin, etten halunnutkaan lähteä, että nyt sai riittää. Vaikka Toronto vaikutti mahtavalta, teki mieli polkea jalkaa ja sanoa, että tyhmää!

Piritta oli parissa vuodessa ehtinyt kotiutua Dallasiin, saanut uusia ystäviä ja kiintynyt kaupunkiin. Dallasilla oli myös erityismerkitys Lukaksen syntymä­kaupunkina.

Torontoon tultuaan Hagmanit päättivät majoittua hotelliin, kunnes löytäisivät mieleisensä talon. Perhearki keskustan pilvenpiirtäjä­hotellissa paljastui kuitenkin nopeasti mahdottomaksi. Koiratkin piti kantaa kainalossa korttelien päähän ennen kuin löytyi pientäkään puistolänttiä pissapaikaksi. Niinpä pesue siirtyi yhden makuuhuoneen pikkuhuoneistoon, josta tuli väliaikaiskoti vielä kuukaudeksi. Syksy oli yhtä pakkaamista ja siirtymistä asunnosta toiseen.

Lisäksi Lukas alkoi saada hampaita, mikä teki pojasta itkuisen ja huonounisen. Kun Niklas joutui jo täysillä keskittymään treenaamiseen, Piritta heräili pojan kanssa tunnin parin välein.

– Syksystä tuli minulle yksi elämäni rankimmista kausista. Voimani riittivät juuri päivän arkirutiinien pyörittämiseen ja odotin vain, että Niklaksen palattua pääsisin nukkumaan, Piritta kuvailee.

Lopulta Piritta hakeutui lääkäriin, joka totesi hänen laihtuneen ja kärsivän anemiasta.

– Olen aina ollut huono pyytämään apua. Olen myös vaativa itseäni kohtaan, joskus vähän liikaakin. Kuvittelin, ettei minulle koskaan kävisi näin, että voimani noin vain loppuisivat. Nyt kuitenkin kaikki stressaavat tapahtumat pakkautuivat samaan syksyyn, enkä minä kaiken keskellä muistanut pitää itsestäni huolta. Kokemus opetti minut paremmin kuuntelemaan omaa vointiani.

Ei enää ensikerran eksotiikkaa

Piritan mahassa odottelee syksyllä syntyvä toinen pikku-Hagman. Pienokainen syntyy Torontossa, missä peräti kuusi Maple Leafs-perhettä saa tai on saanut lapsen tänä vuonna.

– Hänestä tuleekin sitten meidän perheemme ensimmäinen kanadalainen, Piritta nauraa.

Syntymämaata myöten lähes kaikki muukin on eronnut esikoisen odotuksesta. Raskauteen ei ole liittynyt enää ensikerran jännitystä ja eksotiikkaa, masusta ei ole otettu valokuvia joka viikko eikä odotuksen autuutta ole hehkutettu jokaiselle vastaantulijalle.

– Jos ensiraskauden alussa tunsin pientä ällötystä, nyt tiedän, ettei sitä voi edes sanoa pahaksi oloksi. Tämän raskauden neljä ensimmäistä kuukautta olivat silkkaa pahoinvointia ympäri vuorokauden. Yritän ajatella sitä jotenkin opettavaisena aikana, Piritta puuskahtaa.

Synnytyksen ammattilainen

Entiselle Miss Suomen perintöprinsessalle ja vuoden 2004 Miss Skandinavia -voittajalle julkisuudesta tutut mallinura ja juontotyöt olivat vain väliaikainen vaihe, ja varsinaiset suunnitelmat löytyvät äitiyden maailmasta.

Fysioterapeutin tutkintonsa rinnalle Piritta opiskelee synnytysvalmentajan ammatin, joka on enää lopputentin päässä. Myöhemmin, kun elämäntilanne taas sallii, hän toivoo kouluttautuvansa kätilöksi.

Siihen saakka Piritta toimii doulana, synnyttäjien tukihenkilönä. Esimerkiksi Suomessa hän on mukana Ensi- ja turvakotien liiton doulapalvelussa.
Lukaksen syntyessä Pirittan ja Niken doulana toimi amerikkalainen Brenda, kahden pojan äiti ja myöhemmin Pirittan doulakouluttaja. Oma kokemus vahvisti Pirittan halua samalle alalle.

– Ristiriitaista kyllä, en ole vielä etsinyt doulaa seuraavaan synnytykseeni. Olen vähän miettinyt, josko Niklas riittäisi tukijakseni tällä kertaa.

Entinen hemmoteltu elämä

Vanhemmuus on ollut Pirittalle myös kasvamista, ei vain kasvattamista. Kymmentuntisten yöunien ystävälle unenpuute on ollut fyysisesti haastavinta. Myös työelämästä jättäytyminen kirpaisi aluksi.

– Mietin, mistä kivasta jäin paitsi. Arvostan kuitenkin sitä, että saan olla kotona lasteni kanssa. Kaikilla ei ole samanlaista tilaisuutta, eivätkä kaikki sitä edes halua. Minulle kotiäitiys oli selvä valinta.

Toinen haaste on ollut tottua oman ajan puutteeseen. Ennen Lukaksen syntymää Piritta tunnustaa eläneensä hemmotellusti.

– Matkustelimme Niklaksen kanssa tai saatoin käyttää kokonaisen päivän vaikka vain lukemiseen. Nyt kirjoihin on mahdotonta uppoutua, tai ainakin joku yrittää tarjota tilalle Muumia.

Muumit, koirat ja dvd:t pakataan taas elokuun loppupuolella, kun Hagmanit palaavat Torontoon ja valmistautuvat toisen lapsensa syntymään.

– Keväällä Niklaksen äiti lensi mukanamme Torontosta Suomeen, ja silti tuntui, että meidän kolmen aikuisen käsiparit olivat koko ajan varattuina. En uskalla ajatella, millaisella miehityksellä meidän on matkustettava, kun seuraavalla kerralla tulemme kahden lapsen ja kahden koiran kanssa.