Sunnuntaina 5. Helmikuuta

Ajankohtaista:

Lapsettomuushoidot johtivat pettymykseen

7 kommenttia

2.09.2010 09:00

Aina lapsettomuushoitoja ei seuraa raskaus: ainoastaan uusia hoitoja, väsymystä ja pettymystä. Anna-Kaisa Hakkarainen, 35, tajusi, että joskus on lopetettava.

Artikkelikuva

Anna-Kaisa ja Petri Hakkarainen yrittivät lasta pari vuotta. Ensimmäinen raskaus päättyi keskenmenoon. Kahden vuoden yrittämisen jälkeen hakeutuivat hedelmöityshoitoihin.

Hakkaraiset vaikuttivat helpoilta hoidettavilta: paljon munasoluja, siittiöt kunnossa, yksi raskaus oli jo alkanut. Mutta kevyimmät hoidot eivät tehonneet, ja pian Anna-­Kaisa huomasi etenevänsä kuin kone koeputkihedelmöityksestä toiseen.

– Halusin vain nopeasti eteenpäin. Seuraava hoitohan saattoi jo olla se, joka muuttaisi kaiken, aiheesta kirjan kirjoittanut Anna-Kaisa muistelee.

Hoidot alkoivat pyörittää elämää. Välillä alkuperäinen toive lapsista ja perheestä uhkasi hämärtyä ja hoidoista tulla itsetarkoitus.

Anna-Kaisa kärsi hormonien takia pahoinvoinnista ja painajaisista. Hän rukkasi ruokavaliotaan raskausystävälliseksi – paljon fooli­happoja ja greippimehua, vain vähän kahvia, ei alkoholia.

– Varmaan useimmat tarttuvat poppakonsteihin, ja ainakin kaikki niistä tietävät. Ihmisten hyvää tarkoittaviin ”ootko kokeillu fooli­happoja” -neuvoihin teki mieli sanoa, että no arvaapa.

Lapsettomuuden syyn selvittäminen tuntui pitkään tärkeältä. Anna-Kaisa ajatteli aluksi, ettei asiaa tutkittu riittävästi. Mutta kun kaikki tutkimukset oli tehty ja kaiken todettiin olevan kunnossa, selitykseksi jäi selittämätön lapsettomuus.

– Ja se oli sietämätöntä. Vasta vuosien päästä se on muuttunut vähän vähemmän sietämättömäksi.

Anna-Kaisasta kehittyi taitava huomaamaan muiden raskauksia. Ulkopuolisuuden tunne kasvoi sitä mukaa kuin lähipiiriin tuli
lisää lapsiperheitä. Anna-Kaisasta tuntui, että hän jää paitsi jostain ratkaisevasta.

Parin vuoden jälkeen hedelmöityshoidot johtivat raskauteen, mutta uusi pettymys odotti muutaman viikon päässä. Raskaus osoittautui kohdunulkoiseksi, ja sikiö piti leikata pois munajohtimesta.

Epäonnisen raskauden jälkeen Anna-Kaisa tippui kuiluun. Ulkopuolisuuden tunne paheni, uusi käynti lapsettomuushoito­klinikalla aiheutti itkukohtauksen ja lopulta Anna-Kaisa hakeutui terapiaan. Kesän aikana hän onnistui rauhoittamaan elämänsä ja pääsemään pahimman yli.

Vielä yhden tuloksettoman alkionsiirron jälkeen Anna-Kaisa alkoi kypsyä ajatukselle hoitojen lopettamisesta. Iän ja fysiikan puolesta hoitoja voisi vielä jatkaa, mutta mielenterveys ei kestäisi loputtomiin. Johonkin oli pakko panna piste.

Petri alkoi selvittää adoptio­mahdollisuuksia, ja Anna-Kaisa lämpeni ajatukselle vähitellen. Odotuksesta saattaa tulla pitkä, mutta toivon mukaan Hakkaraisten perhe kasvaa jonain päivänä sisaruksilla Kolumbiasta.

Julkaistu lehdessä MN 35/2010
Tallenna ja jaa:
KOMMENTIT 1-7 (7)
1
Anonyymi 02.09.2010 23.16
Lehdessä juttu loppui: "Biologinen lapsi ole lapsettomuustarinan ainoa mahdollinen onnellinen loppu." Hyvin sanottu. Lapsettomuuteni hyväksyneenä ja toiveet biologisesta lapsesta heittäneenä kaipaisin saada lukea lisää näistä erilaisista onnellisista lopuista. Ne antaisivat toivoa paljon enemmän kuin tarinat siitä, että vuosien jälkeen yllättäen syntyikin terve lapsi.
Anonyymi 06.09.2010 13.19
Hienoa, että joku uskaltaa puhua avoimesti myös lapsettomuuteen liittyvistä kateuden ja epäoikeudenmukaisuuden tunteista. Yritimme saada lasta neljä vuotta, joista kaksi lapsettomuushoidoissa. Aina en todellakaan jaksanut olla iloinen ystävien vauvauutisista! Meidän tarinamme päättyi onnelliseen raskauteen, mutta muistan aina, kuinka kamalaa aikaa lapsettomuushoidot olivat. Niitä jatkuvia pettymyksiä en minäkään olisi pidempään jaksanut.
Anonyymi 09.09.2010 11.01
En halua kuulostaa ilkeältä, mutta en ymmärrä, miksi käydä lapsettomuushoidoissa kun maailma on täynnä onnettomia pikkuisia, joita voisi auttaa adoptoimalla.
Anonyymi 10.09.2010 13.54
Harmi vaan että adoptiolapsen saaminen on hankalaa, hidasta ja kallista. Muuten haluaisin adoptoida, vaikka voisinkin saada biologisia lapsia.
Anonyymi 11.09.2010 19.14
On pitkä prosessi saada adoptiolapsi ja täytyy olla valmis menemään melkoisen mankelin läpi. Sitä täytyy olla valmis olemaan loppuelämänsä vanhempi lapselle, joka ei ole biologinen ja se ei ole aivan niin helppoa. Ei voi ajatella, että minäpäs autan köyhän maan hylättyä lasta ja adoptoin ja annan paremman elämän. Sitä pitää sitoutua niin myötä- kuin vastamäessä olemaan loppuelämänsä vanhempi hylätylle lapselle, ja vaikka kuinka hyvän kodin ja elämän annat, lapsi silti kokee niin kauhean kipeänä sen että omat äiti ja isä eivät häntä halunneet ja ovat antaneet hänet pois. Adoptiovanhemmuus on vaativampaa kuin äkkiä ajattelisi, ja pitää olla ihan varma että se on "meidän juttu" kun sille tielle lähtee. Samalla tavalla kuin biologinen lapsi niin adoptiolapsikin muuttaa elämän lopullisesti ja siihen täytyy olla valmis. Lisäksi oman lapsen tavallaan tuntee jo odotusaikana, sitä myös tuntee oman perimänsä ja miehensä perimää ja sukua. Adoptiolapsesta ei millään saa samanlaista tietoa. Mutta on paljon onnellisia ja vahvasti sitoutuneita adoptioperheitä ja olin siihen itsekin valmis ennen kuin oma pikkuiseni saikin alkunsa!
Anonyymi 09.09.2011 09.24
Anna-Kaisan kirja on kuin oma elämä.
Samat pettymykset, kova odotukset, kaikki ystävät/naapurit ohittaa raskausjonossa. Meillä ei vielä IVF olla menossa mutta 2 vuotta on prosessia kestänyt.
Lainan kirjaani sekä siskolleni että tutuille jotka eivät käsitä millaista on käydä lapsettomuushoidoissa ja millasta on kun ihmiset ei ymmärrä miltä sinusta itseltä tuntuu.
Tämä oli TOSI hyvä kirja.
Anonyymi 12.11.2011 10.27
Kirja oli melkein kuin omasta elämästä. Tunteet kuvattu todenmukaisesti, aivan kuin kirja olisi kirjoitettu omasta elämästäni. Toivottavasti kirja saa jatkoa adobtioprosessista tunteista ennen ja jälkeen. Lapsettomuus saa elämään aivan uuden näkökulman. Ehkä tämä on tarpeen, että ymmärtäisi arvostaa sitä mahdollista pienokaista entistä enemmänkin. En vielä tiedä mikä tämän piinan tarkoitus on elämässäni, miksi meitä koetellaan, ehkä osaan vastata siihen kymmenien vuosien kuluttua, ehkä en vielä silloinkaan. Olisin niin toivonut onnellista loppua kirjan "päähenkilöille", mutta toivottavasti adobtioprosessi tuo onnellisen (lopun) alun heille.

Vaikka pidin kirjasta ja toivoisin melkein kaikille kirjan pakolliseksi luettavaksi, myös niille jotka saavat lapsia helposti tai jopa vahingossa. Ehkä se auttaisi ymmärtämään niitä läheisiä paremmin, joilla raskautuminen ei onnistu. Kirjan luettuani tosin pelko ikuisesta lapsettomuudesta kasvoi entisestään. Meillä myös takana kaksi keskenmenoa ja matkalla kohti ivf hoitoa. Kerta kerran jälkeen on täytynyt siirtyä rankempiin hoitoihin onnistuakseen, mutta entä sitten, kun ivf hoito ei tepsi? Kiitos kirjasta!
KOMMENTIT 1-7 (7)
1
X