Monika Fagerholm: ”Vasta raittiina tutustuin itseeni”

3 kommenttia

26.11.2009 09:00

Monika Fagerholmille raitistuminen on merkinnyt uuden elämän alkua. "Luulin eläneeni, mutta vasta nyt elän."

Suvi on kauneimmillaan, kun Monika viettää lomaa yksin suvun kesätalossa meren rannalla. Aurinko heijastelee veden pinnasta, lokit raakkuvat ja metsä tuoksuu. Kesän kauneus jää kuitenkin jonnekin ikkunaruutujen taa, sillä Monikalla on tärkeämpää tekemistä: hän juo. On juonut jo monta päivää. Joka yö kello kolme, selvimpänä hetkenään, hän luulee kuolevansa ja lupaa itselleen, että nyt riittää. Turhaan.

Melkein kymmenen vuotta myöhemmin punavalkoisen omakotitalon tuvassa häärää iloinen kirjailija. Monika Fagerholm on herännyt kukonlaulun aikaan hyväntuulisena, nauranut aviomiehensä Hildingin aamuiselle tanssille ja hyvästellyt miehen tämän lähtiessä työpaikalleen talonrakennustyömaalle. Kahvi porisee keittimessä, ja perheen kissalapset Snäckan ja Ludde kiehnäävät emäntänsä jaloissa.

Vaikka ulkona marraskuu peittää kaiken pimeään, elämä hymyilee Monikalle. Hänen ilonaiheensa on sama joka ikinen päivä: hän on ollut nyt raitis jo kuusi ja puoli vuotta.

– Paraneminen on elämäni suurin ihme. Olin pitkään poissa elämästäni, ja lopetettuani juomisen minulle on tapahtunut ihania asioita, Monika sanoo.

Aina oma napa

Alkoholismi hiipi Monikan maailmaan huomaamatta. Yliopisto-opiskelijan elämään kuului pitkälle venyviä baari-iltoja, samoin kuin kirjailijoiden ja taiteilijoiden boheemiuteen irtiottoja tylsästä arjesta. Monika oli aina valmis lähtemään baariin ja tietenkin baarista jatkoille, sillä toisin kuin muiden, hänen oli vaikea lopettaa juhlimista.

– Olen aina juonut eri tavalla kuin ystäväni, joilla ei ole ongelmaa. Jo nuorena join paljon ja halusin päästä humalaan. Humalatila on aina merkinnyt minulle suuria juttuja, Monika sanoo.

Kolmekymppisenä Monika alkoi juoda yksin kotona. Yksin humaltumisesta tuli niin tärkeää, että hän saattoi kulkea kulttuurikokkareilla vesilasi kädessään ja vain odottaa sopivaa hetkeä livahtaa kotiin korkkaamaan viinipullo.

– Hain tunnetta, jossa olin tavallaan kuplassa ja suojassa omassa pienessä tilassani mutta samalla koin suurta yhteenkuuluvuutta maailman kanssa. 

Monikan juominen jatkui vuosikausia. Ulkopuolisten oli vaikea huomata, että nuorella, älykkäällä ja menestyvällä naisella olisi mikään pielessä. Edes ystävät eivät aavistaneet tilanteen vakavuutta, sillä Monikan juominen oli kausittaista ja tapahtui yhä enemmän neljän seinän sisällä. Vapaan kirjoittajan työajat joustivat.

Kun alkoholi meni aina kaiken muun edelle, ihmissuhteista ei pidemmän päälle tullut mitään.  Juomisen suunnitteluun, salailuun ja toteuttamiseen kului niin paljon aikaa, että vaikka Monika olisikin ollut fyysisesti ystäviensä kanssa, ajatuksissaan hän oli usein muualla.

Hurjinta oli, että alkoholismi muutti koko persoonallisuutta.

– Kyse ei ollut pelkästään fyysisestä asiasta, vaan vähitellen koko minäni hiipui ja oma ääneni hävisi. Sairas ihminen on poissaoleva ja hyvin itsekeskeinen, sillä hänelle merkittäviä ovat ainoastaan omat tarpeet.

Pyytävä saa apua

Monika sanoo, että hänet pelasti AA eli Anonyymien Alkoholistien ohjelma ja siihen oleellisena osana kuuluva toisten ihmisten tuki.

– En tiedä, olisinko enää tänään olemassa ilman AA:ta. Ainakin olisin henkisesti ihmisraunio.

Hänestä on tärkeä puhua asiasta, onhan alkoholismi Suomessa kansansairaus. Häpeä ja salailu usein vain vievät ongelman liian pitkälle. Erityisen huolissaan Monika on naisten juomisesta: monenlaiset vaatimukset aiheuttavat paineita, joita puretaan viinaan

Monikan elämä kääntyi vähitellen parempaan suuntaan kymmenen vuotta sitten. Kesätalolla kaksi viikkoa kestänyt juopottelu päättyi, kun ystävätär kuuli Monikan äänestä puhelimessa, että tämä oli retkahtanut pahasti. Monikalle kirjoitettiin antabus-resepti, ja vaikka lääkehoito olikin vain ensiapua, auttoi se paranemisen käynnistymisessä.  

Alkoholismista ei parannuta hetkessä – itse asiassa vallitsevan ajattelun mukaan alkoholisti on alkoholisti koko loppuelämänsä. Monikakaan ei raitistunut yhden lääkekuurin aikana, mutta hän on varma, että paraneminen käynnistyi, kun hän myönsi ääneen ongelmansa toiselle ihmiselle.

– Minun piti juoda vielä pari vuotta, ennen kuin todella raitistuin. Tärkeintä paranemisessa kuitenkin on, että itse tiedostaa ongelmansa eikä häpeä sitä, vaan pystyy puhumaan avoimesti jollekulle, Monika kertoo ja painottaa elävänsä edelleen koko ajan päivä kerrallaan.

Raitistumisen jälkeen Monikan elämässä on tapahtunut paljon. Entinen kaupunkilaissinkku on nykyään maalla viihtyvä aviovaimo, joka rakastaa tavallista arkea, kotielämää, miestään ja kissojaan. 

Monika sanoo suoraan, ettei hän sairastaessaan olisi pystynyt elämään kenenkään kanssa. Tulevaan mieheensä Hildingiin Monika tutustui keskellä muutosta, raitistumisen alkuvaiheessa, kun hän muutti Helsingistä Tammisaareen kirjailijataloon, jossa Hilding toimi talonmiehenä. 

Ystävyys muuttui pikkuhiljaa rakkaudeksi, ja päälle nelikymppisenä Monika muutti ensimmäistä kertaa elämässään yhteen toisen ihmisen kanssa. Vuosi sitten tanssittiin Monikan ja Hildingin häitä.

– Avioliiton lupaukset eivät ole vain sanahelinää, vaan kyse on oikeasta sitoutumisesta: lupaan, että sinä olet minun elämäni päähenkilö ja minä sinun, ja yhdessä olemme päähenkilöt meidän stoorissamme. Tästä ei livahdeta, ja se on hienoa.