En ole ollut ensimmäinen juoksu­kilpailussa, šakkiturnauksessa tai extreme-lajeihin heittäytymisessä – enkä oikein missään muussakaan.

Mutta olen onnellinen heistä, jotka ensimmäisiksi yltävät. Se matka on harvoin helppo.

Maan ensimmäinen naispresidentti Tarja Halonen arvelee tämän lehden haastattelussa, että hänen äitinsä todennäköisesti kuvailisi tyttärensä tietä sanomalla: ”Meidän Tarja unohtaa yhä uudelleen sen, että ensimmäisenä oleminen ei ole aina kivaa.”

Onneksi on unohtanut, kuten ne monet muutkin uudisraivaajanaiset, jotka ovat avanneet latua meille tuleville suksijoille. He ovat suoristaneet mutkat ja kavunneet mäet polttoaineenaan palava into muuttaa maailmaa.

He ovat niitä, jotka laittavat asioita liikkeelle: käyvät rohkeasti ongelmien kimppuun, eivät anna periksi vastoinkäymisissä ja katsovat omaa napaansa pidemmälle. Puolustavat ihmisiä, joiden ääni ei muuten kuulu. Etsivät ratkaisuja, jotta toisten elämä tulisi edes piirun verran helpommaksi.

Joskus kiitoksena on vain hankalan akan leima. Tai vouhottajan maine. Mutta silti nämä uudisraivaajat jaksavat, vaikka hinta on joskus kova. Yöunet jäävät lyhyeksi, ja aika läheisten kanssa on kortilla. Tuntipalkkoja ei juuri kannata laskeskella.

Aina ykköseksi tulemiseen ei tarvita suuria tekoja ja hienoja titteleitä vaan sydäntä ja viisautta. Arjen ykkösnaisia ovat ne, jotka hyppäävät tuiki tavallisena päivänä ohjaksiin, nappaavat vastuun tilanteessa kuin tilanteessa. Tarttuvat  väsynyttä kaveriaan hihasta kiinni, istuttavat alas ja tiskaavat tiskit. Täyttävät jääkaapin ja ruokkivat lapset. Tai vain kuuntelevat.

Jos matka ykkösnaiseksi tuntuu liian pitkältä, kannattaa olla itselleen armollinen. Vaikka liikuntatunnilla valittaisiin aina viimeisenä joukkueeseen, voi silti nousta ensimmäiseksi, jos on taito sytyttää yhteishenki ja innostaa muut parhaimpaansa. Ykkösnainen voi onneksi olla monella tapaa.